KATONPANIJAN ÄITI.
Aivan hautausmaan muurin vieressä asui katonpanijan äiti.
Asumus oli köyhimpiä tuossa pienessä Sjaellantilaisessa kylässä. Seinät olivat aikoinaan olleet kalkitut ja valkoisiksi silatut, mutta nyt ne olivat likaharmaat, melkein mustat ja isoja kappaleita oli rapissut muurista alas, ja toinen pää rakennusta oli vuorattu oljilla suojaksi tuulta vastaan.
Vaikka poika oli katonpanija, oli olkikatto kuitenkin rappiolla ja vanhuudesta musta, puoleksi sammaltunut, muutamia vaaleankellerviä laikkoja siellä ja täällä, missä pahimmat reijät olivat uusilla oljilla tukitut.
Puutarhan merkkinä oli hajonnut kiviaita ja pari surkastunutta karviaismarjapensasta, joista tuuli ja hyönteiset olivat nyppineet pois kaikki lehdet, niin että marjat riippuivat kuivissa oksissa. Muutoin täytti sen enimmäkseen iso kasa vanhoja puunjuuria ja läjä varpuja poltettavaksi.
Molemmat ovenpuoliskot olivat avoinna. Ne sallivat nähdä pimeään kyökkiin, jossa koira lojui ja ojentelihen auringon läikkeessä oven edessä.
Alhaalla tietä pitkin tuli katonpanijan äiti kävellen ja lykkäsi vähäisiä yksipyöräisiä rattaita edessään.
Ei ollut helppo sanoa kuinka vanha hän oli; sillä sellaiset pienet kokoonrypistyneet, kuivat olennot pysyvät muuttumattomina eikä niihin koske ajan hammas.
Kasvot olivat terävät ja päivettyneet, posket punaiset ja suippo nenä punainen, ja hänen sileäksi kammattu tukkansa pisti esiin mustan talonpoikais-myssyn alta.
Hänellä oli isot paksuista luusangoista varustetut silmälasit ja puukengät jaloissa ja hänen yllänsä viheriä karkealankainen hame sekä punaruutuinen pumpuliesiliina ja lyhythiainen, tummansininen liivi, joka jätti näkyviin hänen laihat, ruskeat käsivartensa, rypistyneet kyynärpäistä kuin vanha sitruuna.
Semmoisena kuin hän nyt seisoi siinä, pienenä ja heikkona, kuivana ja terävänä, oli hänet nähty miesmuistiin.
Isä oli myöskin ollut talonpanija, ja vanhemmilla oli ollut vähäinen maapalsta ja se asumus, jossa hän vieläkin eleli, vuokralla.
Kerran, kun Sidse — niin oli hänen nimensä — oli paljoa, paljoa nuorempi, vaan muutoin yhtä hoikka, ruskea ja kutistunut kuin nyt, oli tullut eräs kuljeksiva käsityöläissälli taloon.
Hän majaili siellä viikon päivät ja retkeili sitten taas eteenpäin. Häntä ei nähty enää koskaan; mutta Sidselle jäi muisti häneltä, muisti koko elinajaksi — poika.
Se oli ruma pieni sikiö, pää suuri ja ruskeat silmät isot ja kummastelevat, jotka katselivat ympärinsä ikään kuin ihmeissään siitä että hän oli tullut maailmaan, ja ihmeissään oli hänen äitinsäkin.
Sidse oli saanut hänet varomattomuudesta eikä hän pannut suurta arvoa tähän sälliltä saamaansa muistiin.
Jos hän olisi ollut löydettävissä, olisi Sidse luultavasti purkanut vihansa häntä kohtaan; mutta nyt täytyi pojan kärsiä isän synnistä, ja pieni Mads alkoi saada selkäänsä ennenkuin hän alkoi saada hampaita suuhunsa.
Ja juuri siihen aikaan hankki Sidse itselleen nuo vähäiset yksipyöräiset rattaat, jotka seurasivat häntä halki koko elämän.
Hankkiaksensa puolestaan lisää yhteiseksi ylöspidoksi alkoi hän käydä taloissa pesemässä ja tekemässä mitä askareita tahansa, ja hänen täytyi silloin ottaa lapsi mukaansa; sillä hänen äitinsä oli vasta kuollut, ja isä oli päiväkaudet ulkona katonpanotöissä, niin ettei ollut ketään, joka olisi lasta katsonut, ja ovi suljettiin sen vuoksi.
Pikku Mads pantiin käsikärryihin ja vietiin sinne, missä Sidse kulloinkin oli apuna.
Siellä istui hän sopessa ja kalusi leivänkannikkaa ja katseli ympärinsä kummastelevilla ruskeilla silmillään, kunnes aika kävi hänelle pitkäksi ja hän alkoi parkua.
Silloin juoksi Sidse pesuastian luota ja antoi hänelle pari säädettyä läimäystä, ja kehoitettuna tästä vähäisestä huvituksesta pysyi lapsi taas tyynnä vähän aikaa.
Niin hän kasvoi isoksi, sai selkään kyläkoulussa ja selkään kotona, pääsi ripille ja alkoi olla vaarin apuna katonpanotyössä.
Vaari kuoli ja Mads jatkoi liikettä.
Vuodet vierivät ja kaikki kävi totuttua tapaa. Mads pani kattoja, ja äiti kuljeksi käsikärryineen talosta taloon. Se vaan oli eroa, ett'ei Mads enää istunut käsikärryissä. Nyt oli hänellä milloin heinätukko lehmälle, milloin vähän likaisia alusvaatteita kärryissä, kun palasi kotia.
Madsista oli kahdessakymmenessä ja parissa vuodessa tullut aika heiskale, niin pitkä ettei äiti ylettynytkään läimäyttämään häntä päähän, jollei hän noussut jakkaralle tahi myöskin käyttänyt apunaan halkoa, luudanvartta tahi muuta käteen osuvaa.
Sidse nimitti häntä aina rumaksi sikiöksensä, eikä hän suinkaan ylen kaunis ollutkaan. Ainakaan hän ei koettanut nimeksikään näyttää kauniilta.
Hänen selkänsä oli aikalailla koukussa, sillä hänen oli tapa kyykistää pää hartioiden väliin joka kerta kun äiti löi häntä, silmin nähtävästi ilman muuta järjellistä syytä kuin tehdä lyöminen äidille niin mukavaksi kuin suinkin. Musta tukka riippui takkuna silmillä ja peitti koko otsan, ja kasvot olivat täynnä tomua ja likaa. Kauniin hänessä oli pirteä suu valkoisine hampainensa ja isot, kummastelevat ruskeat silmät.
Hän näytti alinomaan siltä kuin olisi ollut ihmeissään tulostaan maailmaan, ja siihen olikin hänellä syytä; sillä maailmalla ei ollut suurta iloa hänestä eikä hänellä suurta iloa maailmasta.
Ei kukaan tytöistä hymyillyt tuolle pitkälle likaiselle tolvanalle, eikä kukaan kylän rengeistä pitänyt lukua hänestä, sillä kun he menivät tansseihin ja huveihin tahi hankkivat humalan kapakassa, istui hän kotosalla ja antoi äitinsä läimäytellä päähänsä.
Hänen ainoa huvinsa oli sunnuntai-ehtoopäivin, pestyänsä itsensä, istuskella puhtaissa paitahioissa vanhain poppelipuiden juurella hautausmaanmuurin vieressä ja katsella hautapatsaita ja kaikkia noita kauniita kukkasia.
Pari kertaa, kun hänellä oli oikein viljalta aikaa aamupäivällä, oli hän riisunut puukenkänsä ulkona ja hiipinyt sukkajaloin kirkkoon ja seisonut siellä oven suussa ja kuullut papin puhuvan niin kauniisti rakkaudesta, Jumalan ihanimmasta lahjasta, joka puhdistaa ja kohottaa halvimmankin ja kurjimman kaikista kuolevaisista.
Sitä hän ei voinut nyt ymmärtää, mutta eihän olekaan oppimattoman talonpoikaparan juuri helppo ymmärtää kaikkea mitä sellainen oppinut mies sanoo.
* * * * *
Kylä oli kuin kuollut auringon paisteessa.
Ainoastaan pari vanhaa akkaa istui ja kutoi sukkaa kynnyksillänsä, ja muutamia lapsia lojui kaivellen hiekassa. Muutoin oli kaikki hiljaa, sillä nyt oli kiireisin heinäaika, ja kaikki työhön kykenevät olivat ulkona kedolla.
Olipa tuo iso vaaleankeltainen koulutalokin, josta aina tavallisesti kuului äänten pauhinata, aivan vaiti, sillä lapsilla oli lupa-aika.
Mads istui ylhäällä ja puuhaili uutta olkikattoa käyttäen apunaan laihaa renkimiestä, joka tunsi omakseen tuon enemmän ilmaisevan kuin kauniilta sointuvan Laiska-Antin nimen.
Mads istui uutterasti työssänsä, sovitteli kouraimet paikalleen, leikkaili oljet poikki isolla veitsellä ja antoi neulan luistaa edestakaisin. Jonkunlainen rautasukkula, jonka ympäri oli kääritty rautalankaa, oli se kalu, jonka Laiska-Antti pisti ylös hänelle lakan sisäpuolelta joka kerta kun Mads pujahutti sen alas rautalangalla sitomaan kiinni olkia riukuihin.
Alhaalla puutarhassa käveli koulunopettajan Stiina ripustellen pesua kuivamaan.
Koulunopettaja oli vanha poikamies, ja Stiina oli hänen emännöitsijänsä. Hän oli palvellut kaupungissa ja siellä saanut hieman hienompia käytöstapoja, mutta hän oli sentään verevä ja kukoistava kuin maalaistyttö.
Mads ei voinut olla vilkuilematta vähin hänen jälkeensä. Tyttö olikin soman näköinen puhtaassa sinisessä pumpulihameessansa punaruutuinen esiliina vyötäisillä ja pieni silkkisaletti kaulassa. Kasvot olivat ystävälliset ja ruusut hohtivat poskilla, kiiltävä ruuni tukka oli paksuina palmikkoina takaraivon ympärillä, ja kun hän ojensi ylös pyöreät, paljaat käsivartensa ripustaessansa vaatteita tuli hänen voimakas vartalonsa näkyviin.
Nyt sai hän työnsä tehdyksi ja meni sisään. Heti sen jälkeen palasi hän taas kantaen isoa juoma-astiaa täynnä kotitekoista olutta.
"Teillä lienee jano," sanoi hän ystävällisesti hymyillen. "Ettekö te tahdo vähän juotavaa?"
Kuuluipa että tytöllä oli sivistystä. Hän teititteli. Sellaista ei ollut vielä millonkaan Madsille tapahtunut.
"Kiitoksia paljon, neitsyt," sanoi hän. Hän tahtoi näyttää että hänelläkin oli sivistystä.
Tyttö nousi muutamia kapuloita tikapuita ylöspäin ja ojensi hänelle juoma-astian. Mads kumartui alaspäin ottamaan sitä vastaan; mutta oljet olivat liukkaat, hän syöksyi alas päälleen ja makasi maassa toinen jalka parin ison kiven välissä.
Stiina laski juoma-astian kädestänsä ja riensi hänen luoksensa.
"Satutitteko. pahasti?"
"Jalkaani tuntuu sattuneen."
Hän koetti nousta ylös tytön avulla, mutta vaipui takaisin maahan puoleksi pyörtyneenä.
"Taisi sattua oikein pahasti — vai kuinka?"
"No, ei se ole niin vaarallista," sanoi hän raukeasti hymyillen. "Minä — minä vaan — taitoin jalkani."
"Suuri Jumala! — Antti, juokse noutamaan hänen äitiänsä."
Laiska-Antti riensi pois.
"Minua kovin janottaa."
Tyttö nosti olutastian hänen huulillensa ja tuki häntä juodessa. Mads loi häneen kiitollisen katseen kummastelevista ruskeista silmistänsä. Hän oli ihmeissään siitä että kukaan saattoi osoittaa hänelle niin paljon ystävyyttä.
Sidse tuli Laiska-Antin seurassa. Hänellä oli kärryt mukana ja hän oli vihoissaan.
"Kas niin, ruma sikiö, oletko pudonnut alas ja satuttanut itsesi vialle?" lausui hän. "Ei minulla koskaan ole ollut muuta kuin surua tuosta pojasta. Nyt on hän tietysti makaava useat viikot ja kuluttava ne muruset, jotka voin ansaita — puhumattakaan siitä mitä tohtorillekin menee."
"Hävetkää toki, Sidse," sanoi Stiina. "Teidän pitäisi lohduttaa häntä, raukkaa, sen sijaan kuin torutte häntä."
"Hoida vaan omat asiasi," sanoi Sidse. "Lienee kai sinun syysi kaikki.
Hän kai on istunut ja jaaritellut sinun kanssasi niin että vieri alas."
Stiina oli allapäin, pahoilla mielin; olihan syy tavallansa hänen. Hänen ei olisi pitänyt ojentaa Madsille juoma-astiaa; mutta paraassa aikomuksessahan hän sen teki, sanoi hän.
"Sen kyllä luulen," sanoi Sidse. "Mutta pankaamme hänet nyt kärryihin, niin toimitan hänet kotia."
Hänet nostettiin ylös, ja Laiska-Antin avulla kyyditsi Sidse hänet pois; mutta Mads kärsi hirmuisia tuskia tiellä. Vikaantunut jalka riippui ulkoa kärryistä.
Stiina näki sen ja riensi heidän jälkeensä.
"Sallikaa minun auttaa," sanoi hän käyden vieressä ja kannattaen poikkitaittunutta jalkaa.
"Kiitos, me tulemme kyllä toimeen."
"Onhan se minun vikani, koko tapaturma," sanoi Stiina sävyisästi, "siksi on velvollisuuteni auttaakin."
Sidse ei vastannut mitään, mutta salli hänen seurata mukana.
Mads lojui puoleksi tunnotonna tuskasta. Silloin tällöin avasi hän kummastelevat ruskeat silmänsä ja loi ympärinsä ihmetteleviä silmäyksiä.
Hän ei tietänyt oikein, kuinka tämä kaikki oli tapahtunut. Kuljetettiinhan häntä kotia käsikärryissä niinkuin pikku poikana, ja äiti oli varmaankin läimäyttänyt häntä kovasti päähän. Hän tunsi sen vielä; pää oli niin raskas, niin raskas.
Kun he olivat saaneet hänet huoneesen, meni Stiina, ja Sidse pani hänet vuoteelle Laiska-Antin avulla ja lähetti tämän sitten noutamaan tohtoria, joka tulikin ehtoopäivällä ja sitoi jalan.
Seuraavana aamuna oli Sidsen lähteminen ulos pesemään. Madsia oli vaivannut ankara haavakuume yöllä. Nyt lepäsi hän uinuksissa.
Sidse asetti maljallisen maitoa ja kupillisen vettä puutuolille hänen päänalusensa viereen ja läksi tiehensä lukittuansa oven ja pantuansa avaimen avonaiselle akkunalle sängyn viereen.
Myöhemmin aamupäivällä tuli Stiina ja pisti päänsä sisään akkunasta.
Hän oli nähnyt Sidsen menevän pois.
"Kuinka on laitanne, Mads?"
"Kiitoksia, nyt on vähän paremmin. Ettekö tahdo tulla sisään? Avain on akkunalla."
Jo seisoi Stiina sisällä huoneessa ja katseli ympärinsä. Eilen oli hän kiireesti rientänyt pois.
Siellä ei ollut liiallisen puhdasta. Sidse pesi nähtävästi enemmän muiden luona kuin kotona. Lattia oli melkeän likainen, eivätkä nuo pikkuiset akkunanruudutkaan olleet niin kirkkaat. Huonekaluja oli kaksi tuolia, laskupöytä ja punaiseksi maalattu piironki. Mads makasi vetosängyssä sopessa. Ovi sivuhuoneesen oli avoinna, ja sieltä näkyi Sidsen vanha uudinsänky siniruutuisine pumpulivarjostiminensa.
Stiinalla oli mukanaan astiallinen kaurakeittoa. Se oli valmistettu vattumehun kanssa ja oli niin lämmintä, ravitsevaa ja virvoittavaista. Sitten korjasi hän päänalusta, meni kyökkiin ja tuli takaisin kylmässä vedessä kastettu rätti kädessä. Hän pyhki hien ja lian pois Madsin kasvoilta ja käsistä ja taivutti tukan sivulle hänen korkealta otsaltaan.
Mads oli hiljaa ja vaiti ja salli käsitellä itseään kuin lasta. Ainoastaan hänen isot ruskeat silmänsä puhuivat. Ne olivat pari ihmettelevää huutomerkkiä kaiken tämän hyvyyden vuoksi.
"Voitteko nyt paremmin?"
"Voin, kiitoksia, paljon paremmin. Te olette niin hyvä. Ei kukaan ole milloinkaan ollut hyvä minulle ennen."
"Nyt täytyy minun mennä! mutta minä palaan kyllä taas hoitamaan teitä.
Hyvästi."
"Hyvästi ja kiitoksia."
Isot kummastelevat silmät saattoivat hänet ulos.
Mads makasi hiljaa ja tyytyväisenä kädet ristissä. Ei koskaan ollut hän eläissään tuntenut itseänsä niin onnelliseksi. Hän toivoi, että hän olisi taittanut jalkansa — jo kauan, kauan sitten.
* * * * *
Aurinko paahtoi kuumasti; mutta isojen poppelien juurella hautausmaan aidan vieressä oli raitista ja vilvakkaa, syksyn loistokukat haudoilla olivat rehevimmässä kukoistuksessansa.
Oli arkipäivä, mutta Mads istui kuitenkin sunnuntaireilassa puhtaissa paidanhihoissa isolla kivellä poppelien varjossa.
Hän oli nyt melkein terve ja oli kulkenut sinne sauvansa nojassa henkimään raitista ilmaa.
Tauti ei suinkaan ollut tehnyt häntä rumemmaksi. Perinvastoin! Kasvot olivat käyneet hieman kelmeiksi, mutta ne näyttivät sen vuoksi paljon hienommilta, ja isot kummastelevat ruskeat silmät loistivat tyytyväisyydestä, ikään kuin hän olisi ihmetellyt, kuinka kaunis maailma oikeastaan oli, ja musta, käherä parta, jonka hän oli sairautensa aikana kasvattanut, sopi hänelle oivallisesti ja sai hänen pirteän punaisen suunsa valkoisine hampainensa näyttämään somalta. Päänsäkin kantoi hän nyt vapaasti ja pystyssä. Se tuli luultavasti siitä ettei hän pitkiin aikoihin ollut taivuttanut sitä alas läimäyksiä saadaksensa.
Apulaispapin nuori rouva astui juuri ulos hautausmaan portista taluttaen pientä tyttöä kädestä. Hän oli vanhan provastin tytär ja oli ollut laskemassa kukkasia äitinsä haudalle.
"Hyvää päivää, Mads," sanoi hän ystävällisesti. "No, kuinka voitte?"
"Kiitoksia, nyt olen kohta taas niin terve, että voin ryhtyä työhöni."
"Sehän oli hauskaa."
Pikku tyttönen juoksi esiin ja pisti ison ruusun hänen käteensä. kätkihen sitten äidin liepeisin ja pureskeli nolostuneena hattunsa nauhoja.
Rouva meni edelleen sanoen ystävälliset jäähyväiset, ja Mads jäi istumaan kukka kädessä. Ensimmäistä kertaa oli hänellä sellainen hieno kukkanen kädessä. Kuinka se oli kaunis, ja miten ihanasti se tuoksuili! Olipa muutoin aivan merkillistä, kuinka paljon kaunista oli maailmassa ja miten monta ystävällistä ihmistä saattoi tavata, kunhan vaan oli niin onnellinen — että taittoi jalkansa. Hänen äitinsäkin oli ollut paljon hyvempi nyt. Hän ei ollut läimäyttänyt Madsia päähän kuuteen viikkoon.
Mads istui vaipuneena näihin mietteisin silmät ruusuun kiinnitettyinä.
Silloin kuului kepeitä askeleita hänen vieressään.
Stiina seisoi siinä.
"Hyvää päivää, Mads."
"Hyvää päivää, Stiina."
Tyttö oli yhtä punainen kasvoiltaan kuin kukka, jota Mads piti kädessään.
"Kuinka terveeltä te näytätte!"
"Nyt olenkin oikein hyvissä voimissa."
Tyttö istui hänen viereensä. Mads ojensi hänelle kukan.
"Olkaa hyvä. Sen sain papin pikku neideltä."
"Kiitoksia, minulleko tämä kaunis ruusu?" sanoi Stiina ja kiinnitti sen keikailevaisesti uhkuvaan rintaansa.
"Ei mikään ole liiaksi kaunista ja liiaksi hyvää teille, Stiina, sillä ei kukaan koko maailmassa, ei, ei kukaan koko maailmassa ole niin kaunis ja hyvä minun silmissäni."
"Älkää nolostuttako minua, Mads."
Mads ei kuullut häntä, vaan pitkitti:
"Mitä minusta olisi tullut, jollei teitä olisi ollut? Minä olisin saanut maata ja kuolla aivan yksin kenenkään ihmisen, ei edes oman äitinikään, vähintäkään pitämättä väliä siitä; vaan te tulitte ja lohdutitte ja autoitte minua ja olitte niin hyvä minua, rumaa raukkaa, tyhmää tolvanaa kohtaan."
"Te ette ole ruma ettekä tyhmä, Mads."
"Sen olen kuullut siitä saakka kun en ollut tuota suurempi."
"Te — te olette perinvastoin kaunis — ainakin minun silmissäni."
Kummastelevat ruskeat silmät näyttivät kahta kummastelevammalta.
"Stiina, ethän tehne pilaa minusta, sillä se olisi syntiä?"
"En, Mads, sitä en tee."
"Ettäkö — ettäkö todella voisitte pitää minusta hieman?"
"Jo kauan olen pitänyt paljon sinusta, Mads."
Hänen kätensä lepäsi Madsin kädessä.
Madsin päätä huimasi. Olisiko se todellakin mahdollista? Tämä kauniin tyttö, hienoin koko kylässä, oli hänen. Ei, se ei voinut olla muuta kuin kaunis unelma — uni, jonka hän sairaana näki. Ensin tahtoi hän kuitenkin koettaa, kävisikö päinsä saada suuteloa, sillä sittenhän se oli totta.
Hän vilkasi ympärilleen. Ei ketään ollut lähellä. Oli kuin olikin totta! Hän ei saanut vaan yhtä — hän sai useita suuteloja!
"Saapa nähdä mitä äitini virkkaa," sanoi hän, kun he kotvasen olivat istuneet. "Hän suuttuu varmaankin ja läimäyttää minua päähän."
"Mutta sitä sinun ei pidä kärsiä."
"No, se ei tee kipeätä, ja läimäytelköön vaan mielin määrin, jos se häntä huvittaa."
Siitä päivästä oli Mads kuin uusi ihminen. Hän ryhtyi taas uudelleen työhön ja teki työtä niinkuin mies, mutta hän ei antanut niinkuin ennen äidille kaikkia rahojansa. Äiti torui ja läimäytteli häntä päähän, vaan ei se auttanut. Hän ei saanut niitä sittenkään.
Talvi meni menojaan.
Ihmiset kylässä kuiskailivat Madsin ja Stiinan olevan kihloissa, mutta kukaan ei uskaltanut kysyä Sidseltä, eikä hän milloinkaan puhunut sanaakaan siitä.
Varhain keväällä repi Mads alas vanhan olkikaton ja pani uuden. Huoneus kalkittiin ulkoa valkoiseksi ja puutarha perattiin. Hän täytti penkit mullalla, istutti hedelmäpuita ja humalanköynnöksiä ja viininvarsia pitkin seinuksia.
"Hirmuisestihan sinä puhdistelet taloa," sanoi Sidse eräänä päivänä pilkallisella äänellä. "Nyt alamme asua hienosti."
Mads istui penkillä ja söi illallista.
"Niin, minä aion naida."
"Mitä aiot?" kysäsi äiti vihaisesti ja käännähti toisaalle.
"Pitää häitä," sanoi poika suu täynnä puuroa.
"Minä annan sinulle häitä, minä, ruma sikiö," huusi äiti juosten hänen eteensä ja läimäytellen häntä kaikin voimin.
Mads istui hiljaa kuin tavallisesti ja hyykisti päänsä hartioin väliin äidin lyödessä.
Kun tämä oli lopettanut, sanoi hän aivan tyynesti:
"Lyö minua kuinka paljon tahdot, mutta minä nain sittenkin. Huomenna menen pappilaan panemaan kuulutukseen."
Sidse juoksi huoneesensa ja kimmahutti oven jälkeensä kiinni.
Seuraavana aamuna meni Mads työhönsä niinkuin ainakin, eikä sanaakaan puheltu enää koko asiasta äidin ja pojan kesken.
* * * * *
Eräänä lauantaina kuukautta myöhemmin seisoi Sidse valmiina lähtemään ulos.
"Tulet kai kotia ehtooksi?" kysyi Mads. "Minä vietän häitä huomenna."
"Vai niin?" sanoi äiti ja ääni vavahteli hieman. "Minä en tule kotia muutamiin päiviin. Minun täytyy Kislemaglen kankurille. Hänen vaimonsa on sairas."
"Se oli ikävä. Luulin sinun tahtovan olla mukana pidoissa."
"Kyllähän te voitte pitää pitoja minuttakin," sanoi Sidse tarttuen käsikärryihinsä ja läksi.
Kun hän oli mennyt, juoksi Mads Stiinan luo, ja nyt alkoivat he laittaa tilaa ja tehdä muuttoa, sillä Stiina oli varakas tyttö, jolla oli sekä sänkyvaatteita että vähin muuta tavaraa, jotka hän oli koonnut palvelusaikanansa.
Seuraavana päivänä vihittiin heidät jumalanpalveluksen jälkeen.
Stiina oli oikein kaunis uudessa mustassa hameessansa, seppele kirjavia vaatekukkasia tukassa. Hän olisi mielellään tahtonut kantaa myrttiseppelettä ja huntua niinkuin kaupunkilaismorsian; mutta hän tahtoi kernaammin seurata vanhaa maantapaa kuin antaisi syytä ihmisten sanoa että hän oli pukeutunut säätynsä yli.
Mads oli ostanut uudet vaatteet räätäliltä kaupungissa ja näytti oikein komealta, valkoinen kaulus ja musta liina kaulassa. Hänellä oli nenäliinakin takalakkarissa, ensi kertaa sellainen.
Vihkiminen kävi hyvin juhlallisesti.
Stiina itki, niinkuin sivistyneen tytön sopi, pitsillä reunustettuun nenäliinaan, Mads seisoi niska kumarruksissa ja hartiat hyykässä, ikäänkuin olisi odottanut, että pappi läimäyttäisi häntä päähän.
Nuori apulainen se vihkimisen toimitti. Hän puhui niin kauniisti rakkaudesta, Jumalan ihanimmasta lahjasta, joka puhdistaa ja kohottaa halvimmankin kuolevaisen ja nyt käsitti Mads paljoa paremmin kaiken kuin silloin kun sukkasillaan kirkonovella seisoi.
Koulunopettaja ja Stiinan veli Kjöbenhavnista olivat puhemiehet, ja hääpidot, jotka vietettiin koulunopettajan luona, olivat hiljaiset ja siivot.
Seuraavana päivänä oli Mads työssä kuin tavallisesti. Sidse tuli kotia aamupäivällä.
Avonaisen oven yläpuolella oli tuoreita pyökinoksia. Hän astui kyökkiin, jossa tuoretta hiekkaa oli siroitettu lattialle ja jossa kaikki oli kauttaaltaan puhdistettu ja pesty, ja täältä hän astui isoon huoneesen. Siellä ei ollut ketään sisällä, ja katonpanijan äiti seisahtui ihmetellen keskelle lattiaa, sillä kaikki oli niin muuttunut.
Pienet akkunat olivat kirkkaat ja kuultavat lumivalkoisten kartiinien reunustamina, ja sen sijaan kuin ennen oli nääntyviä palsamikukkia rikkinäisissä pulloissa seisoi nyt siellä kukkivia pelargonioita harmaaksi maalatuissa kukkaruukuissa. Punaiseksi maalattu piironki oli nostettu ulos; sen paikalla seisoi Stiinan uusi piironki, jonka päällä oli kipsinen enkeli ja kaksi posliinivaasia ja jonka yläpuolella seinällä riippui peili ja neljä puitteilla varustettua valokuvaa, nimittäin kruununprinssistä ja kruununprinsessasta, Cumberlandin herttuasta ja prinsessa Thyrasta. Pöydällä oli punainen pöytäliina, jonka Stiinan veli oli vastanaineille lahjoittanut, keskellä sitä oli iso öljylamppu, lahja koulunopettajalta, ja tuonne soppeen oli asetettu uusi leveä sänky, jonka yli oli valkoinen peite. Sidse vaipui ajatuksiin.
"Tältä sitä näyttää vastanaineitten kodissa," sopersi hän. "Niin, olenhan alinomaa kuullut että avioväen elämä on niin ihanaa ja niin onnellista — varsinkin alussa."
Hän avasi äkisti oven omaan kamariinsa. Stiina seisoi keskellä lattiaa hiat käärittynä ylös ja lakasi parhaallaan. Hän ei ollut juuri armollisen näköinen.
"Hyvää päivää," sanoi Sidse jotenkin maseana.
"Hyvää päivää," sanoi Stiina jotenkin äreästi.
"Sinulla on kiire."
"Onhan sitä," sanoi nuorikko, "onpa aika lailla työtä ennenkuin saa ulos kaiken vanhan loan, jota on tuumanpaksulta kaikkialla."
Hieman vanhaa tulista luonnetta lieskahti ilmi Sidsessä.
"Ehkä minä täällä omassa huoneessani pidän itse puhtaudesta huolen sinua vähääkään vaivaamatta," sanoi hän tavoitellen luutaa Stiinan kädestä.
"Älä koske luutaan!"
"Anna tänne se!"
"Aiotko kenties lyödä minua?" sanoi Stiina ja asettui hänen eteensä luuta toisessa kädessä ja toinen kupeella. "Luulet kenties tässä saavasi hallita ja vallita kuin ennen; mutta siitä ei tule mitään. Jos Mads tarvitsee vielä selkäänsä, jota Jumala älköön suoko, niin pidän minä kyllä siitä huolen niinkuin kaikesta muustakin talossa."
"Älä ole kova minulle, Stiina."
"Itse olet kova ollut."
"Helppo on sinun olla kopea," sanoi Sidse. "Sinä muutat uuteen kotiisi kunniallisena aviovaimona. Minä olen kulkea kontinut häpeän alla kaiken elinaikani. Mieli käy silloin helposti katkeraksi."
Hän vaipui vuoteelle ja kätki päänsä punaruutuiseen esiliinaansa.
Stiina laski luudan kädestään ja meni hänen luoksensa.
"Kas niin, anoppi hyvä, enhän sillä niin pahaa tarkoittanut," sanoi hän ja taputteli Sidseä olkapäähän. "Olihan sitä paitse parasta, että saimme lausua ajatuksemme heti, niin meidän ei enää tarvitse kävellä ja norkoella toisiamme."
Sidse pyhki silmänsä esiliinaan. Siitä oli niin kauan kun hän oli itkenyt.
Sitten otti hän sukankudelmansa käteen ja istui alas vaiti.
Kun Mads tuli kotia ehtoolla, istuivat hänen äitinsä ja vaimonsa hauskasti keskenään haastellen ja tätä hyvää väliä kesti yhä edelleenkin.
Suvi kului tasaista kulkuaan, ja onni näytti juurtuneen tähän vähäiseen asuntoon ja kasvoi yhtä rehevästi kuin viiniköynnökset vastakalkitun seinän vieressä.
Madsilla oli yltäkyllin työtä. Stiina piti talonsa puhtaana ja somana, ja Sidse kuljeskeli käsikärryinensä talosta taloon auttamassa pestäessä ja muissa askareissa.
Hän ei kuitenkaan enää antanut rahaa talouteen, eikä nuoret häneltä pyytäneetkään. He eivät Jumalan kiitos olleet tarpeessa, ja jos hän oli pannut jotakin arkunpohjalle, niin eipähän muut kuin he päässeet häntä perimään aikoinaan.
* * * * *
Kaksi vuotta oli kulunut siitä kun Mads vietti häitä koulunopettajan
Stiinan kanssa.
Nyt oli taas kevät. Poppelit pitkin hautausmaan aitaa seisoivat tuoreina ja vehreinä, ja katonpanijan puutarhassa kukki nuoria syreenejä ja punaisia orjantappuroita.
Alhaalla tiellä tuli katonpanijan äiti ja lykkäsi niinkuin tavallista käsikärryjänsä edellään.
Hän oli nyt melkeän vanha, vaan ei ollut paljoa muuttunut vuosien vieriessä, seisoessaan siinä pienenä ja hoikkana, kuivana ja terävänä punaisine suippo-nenineen, luusankaisine silmälasineen, musta myssy päässä ja yllä lyhythiainen tummansininen liivi, joka jätti näkyviin hänen hoikat, ruskeat käsivartensa.
Viime aikoina oli hän liian heikko kulkemaan vieraille pesemässä. Kun hän nyt meni ulos käsikärryineen, ei siinä ollut jauhopusseja eikä ruohoja lehmälle, vaan jotakin paljon kallisarvoisempaa. Siinä oli pikku Sidse, katonpanijan lapsi.
Kun pikku tyttö vuosi sitten tuli maailmaan, punaisena ja kiukkuisena, oli hän varmaankin yhtä ruma kuin Mads raukka oli ollut samaisessa nuoressa iässä; mutta isoäiti piti hänet aivan kauneuden kuvana.
Näytti melkein siltä kuin Sidse olisi säästänyt kaiken sen hellyyden, jonka hän pojalta kielsi, tuhlataksensa sitä hänen lapsellensa; sillä siitä hetkestä saakka, kun pikku tyttö syntyi, otti isoäiti sen haltuunsa melkein kateellisella rakkaudella.
Tänään oli hän tavallisuuden mukaan lykännyt hänet vanhain poppelien juurelle hautausmaan muurin luokse ja istunut vieressä kudelma kädessä; vaan silloin oli äkisti ruvennut häntä pyörryttämään. Hädin tuskin hän jaksoi lykätä kärryjä pitkin tietä, ja Stiinan täytyi kantaa lapsi sisään.
Mads istui juuri kodikkaassa huoneessansa juoden kahviansa, kun Stiina näyttäysi ovessa pienokainen käsivarrella. Mads oli käynyt turpeammaksi, ja musta, käherä parta ulottui alas rinnalle, muutoin oli hän jotenkin entisellään, ja hänen kummastelevat ruskeat silmänsä kohtasivat nyt loistavina sisääntulijoita, ikään kuin hän olisi ihmeissään siitä että todellakin hänellä oli niin soma vaimo ja niin kaunis lapsi.
Sidse tuli hoiperrellen heidän jäljessänsä. Jalat tuskin jaksoivat kantaa häntä, ja Madsin täytyi pidellä lasta Stiinan auttaessa häntä sänkyyn.
Seuraavana päivänä kävi hän huonommaksi. Hän aavisti että lähtö kohta oli käsissä, ja hän halusi puhua papin kanssa.
Nuori apulainen tulikin siis ja istui hänen vanhan siniruutuisilla uutimilla varustetun sänkynsä viereen ja puheli niin kauniisti rakkaudesta, Herran suuresta rakkaudesta ja siitä rakkaudesta, jota meidän ihmisten tulee toisillemme keskenämme osoittaa; sillä rakkaus on ihanin kaikista Jumalan lahjoista, ja se puhdistaa ja ylentää halvimmankin ja viheliäisimmän kuolevaisen.
Papin mentyä huusi Sidse poikansa luokseen. Tämä istui sängynlaidalle.
Katonpanijan äiti nosti ruskean, vapisevan kätensä. Mads hyykisti konemaisesti päänsä hartiam väliin. Kenties äitiä huvittaisi läimäyttää häntä päähän vielä kerran niinkuin entisaikoihin — mutta ei.
Vapiseva ruskea käsi silitti ystävällisesti hänen tukkaansa. Tämä oli ensimmäinen rakkaudenmerkki, jonka katonpanijan äiti oli pojalleen osoittanut.
"Älä ole suutuksissa minuun, Mads, siitä että olen ollut niin kova sinulle."
"Sen kaiken minä ansaitsin," sanoi Mads hyvänsävyisesti hymyellen silmät kyyneleitä täynnä, "sillä minä olen ollut aika tolvana."
"Sinä olisit ollut parempi, jos minä olisin ollut lempeämpi sinulle," sopersi Sidse. "Mutta olethan sinä saanut yltäkyllin rakkautta kuitenkin, ja minä — minäkin olen saanut vähin viime aikoina. Sitä olen himoinnut koko elinaikani."
Hän vaipui pitkälleen ja kävi yhä heikommaksi.
"Tuolla lippaassa ylimmässä piironginlaatikossa on pari sataa talaria, jotka olen säästänyt kokoon. Olkoot ne hautajaisikseni, ja loput on pikku Sidse saapa isoksi päästyänsä. Pitäkää häntä tarkasti silmällä, vaan älkää olko liian kovat hänelle. Muistakaa mitä pappi sanoi rakkaudesta. Se on ihanin — — —"
Loppu heikkeni epäselväksi kuiskaukseksi.
Katonpanijan äiti oli nukahtanut lepoon vanhassa siniruutuisilla uutimilla varustetussa sängyssänsä.