VEHREITÄ SEPPELEITÄ.
1.
Oli komea ruokasali, sen kulma-akkuna antoi pihan puolelle.
Tilava buffetti oli täpöisen täynnä hopeakaluja ja runsasvaraisella aamiaispöydällä kimalteli pari kristallikarafiinia, toisessa sherryä toisessa likööriä.
Ainoastaan yhdelle hengelle oli katettu, nuorelle miehelle, korkeintaan kahdenkolmatta ikäiselle, joka istui pöydän vieressä.
Hänellä oli hienopiirteiset, kalpeat kasvot ja kauniit, surumieliset harmaat silmät. Tumma tukka oli huolekkaasti käherretty ja kammattu alas otsalle pieneksi keikarimaiseksi kärjeksi, ja punertava hyvin hoideltu viiksipari siimesti ylpeätä suuta.
Hänellä oli yllään lyhyt aamutakki valkoisesta flanellista, vuori ja kaulus sinisestä atlas-kankaasta ja kiinni edestä silkkisellä nyörillä ja tupsuilla, jotka tekivät hänet itävaltalaisen upseerin näköiseksi.
Hän nojasi taaksepäin tuolilla, sytytti papyrossin ja maisteli hieman kahvia kupista ja likööriä lasista, näyttäen kyllästyneeltä kaikkeen, olipa se sitten mitä tahansa.
Ja niin hän todella olikin; sillä hän oli nauttinut niin paljon.
Orpona kahdenkymmenen vuoden iässä oli hän yksin maailmassa suuren omaisuuden kanssa, jota hänen holhojansa salli hänen melkein rajattomasti vallita.
Niin matkusti hän Pariisiin, missä voi ostaa kaikkia rahalla, ja siellä osteli hän koko joukon sampanjaa ja rakkautta ja nautti nuoruuden halulla niin paljon kumpaakin että alkoi maistua ytelältä.
Sitten vietti hän vuoden päivät eurooppalaista kuljeksijaelämää, matkusteli rautateillä ja asuskeli hotelleissa, näki kaiken mitä matkustajan pitää nähdä, tunsi aina ikävää ja asettui viimein Kjöbenhavniin, jossa hän vuokrasi itselleen komean huoneuksen, sisusti sen uljaaksi ja otti itselleen emännöitsijän laittamaan ruokaa ja siivoamaan huoneita.
Tämä oli keski-ikäinen nainen, sangen toimelias tehtävissään, ja hän menestyikin hyvin talossa paitse että kovin pelkäsi olla yksin kotona ehtoisin, ja tapahtuipa jotenkin usein, että hänen herransa oli ulkona ehtoisin — ja öisinkin välistä. Neitsyt Madsen, niin oli hänen nimensä, pelkäsi nimittäin varkaita, murhaajia, tonttuja ja ties mitä.
Nuori mies istui edelleen pöydän ääressä ja puhalteli savua papyrossista pienissä renkaissa, hajamielisesti kuullellen vaunujen tärinää ja katukauppiasten erilaisia huutoja.
Ensin tuli hietakauppias ja huusi käheällä, vinkuvalla äänellä:
"Hietaa, hietaa, keltaista hietaa!"
Sitten kuului kirkuva nais-ääni, joka tarjoeli kaupaksi raakkuja, ja heti sen jälkeen lauloi vahva bassoääni omatekoisella säveleellä:
"Herneen palkosia, uusia perunoita! viisikolmatta äyriä kannulta vaan."
Sitten oli kotvasen aikaa ääneti, kunnes maidonmyyjä alkoi kulkuistansa helisyttää.
Nuori mies sulki tuskallisesti silmänsä ja hörppäsi chartreuseä vahvistaakseen itseänsä, kun helisyttäminen oli päättynyt.
Silloin kuului taas pieni laulunen.
Sitä lauloi kirkas, heleä lapsenääni:
"Vehreitä seppeleitä,
vehreitä seppeleitä!
Ostakaa,
ostakaa
ruusuja, orvokkeja, reseedaa!"
Nuori mies meni akkunan luo ja katsahti ulos.
Alhaalla pihalla seisoi keskenkasvuinen tyttö kukkakoppa käsivarrella.
Kasvot olivat kalpeat, vahva, musta tukka riippui kahtena palmikkona alas pitkin selkää, ja sysimusta silmäpari harhaili kerroksesta kerrokseen etsien ostajaa kukkasille.
Hame oli liian lyhyt hänelle ja jätti hoikat sääret näkyviin; hartioilla oli hänellä vaalean harmaa saali ja päässä rikkinäinen musta olkihattu, jossa oli pörheä sulka ja pari hallistunutta vaatekukkasta.
Punainen nauharuusu rinnassa ja rivi keltaisia kukkasia kaulassa osoittivat, ettei häneltä puuttunut naisen tavallista kaunistelemishalua.
Nuori herra avasi akkunan ja viittasi pienokaiselle.
Sitten hän soitti.
Neitsyt Madsen tuli sisään.
Hän näytti jotenkin happamelta, hänellä oli laihat, punaruskeat kasvot, punaruskea kihara tukka ja punaruskea puku, ja kun hän arkitilassa ei käyttänyt sellaista ylellisyystavaraa kuin valkoista kaulusta, ei voinut koskaan tarkoin nähdä, missä kaula päättyi ja puku alkoi.
"Mitä tahdotte, herra Blendenau?"
"Avatkaa ovi pienelle kukkaistytölle ja laskekaa hänet sisään."
"Kukkaistytölle?"
"Niin."
"Ostatteko kukkasia?"
"Ostan."
"Voinhan sitten minä saada rahat ja ostaa kukat ulkona porstuvassa, niin ei tarvitse meidän päästää likaista tyttölönssiä sisään huoneisin. Ettekä te sitä paitse osaa tinkiä."
"Ei, hänen pitää tulla tänne sisään."
"Mutta miksi?"
"Siksi että minä tahdon niin!" tiuskasi hän, heittäen hetkiseksi tavallisen tylsyytensä.
"Herrainen aika!"
Neitsyt juoksi ulos porstupaan ja paiskasi paukkeella oven kiinni jälkeensä.
"Ylpeä norjalainen veri alkaa heti kiehua, kun vaan suunsa avaa," mutisi hän.
Pieni tyttönen seisoi nöyränä ulkona portaissa.
"Pyyhi hyvin jalkasi ja vastaile nöyrästi ja kohteliaasti. Herra on ankara."
Siten sanoen sysäsi neitsyt Madsen tytön ovesta sisään eikä voinut ohimennen olla nipistämättä häntä vähän käsivarresta.
Lapsi seisahtui keskelle lattiaa.
Mustat silmät harhailivat kummastellen katsellen kristallikarafiineja ja hopeakaluja ja pysähtyivät salaisesti kauniisen nuoreen mieheen, joka istui akkunalaudalla, niin että punaiset silkkivarjostimet muodostivat loistavan pohjan haaveelliselle puvullensa.
Hän oli kuin sadun prinssi.
"Tule lähemmäksi, tyttöseni, ja näytä minulle mitä sinulla on kopassasi."
"Kauniita kukkaiskimppuja 10 äyriä ja vehreitä seppeleitä 2 äyriä kappaleelta. Ne tuoksuvat parhaiten lakastuneina."
"Myyt kai kolme 5 äyriin," tinki neitsyt Madsen.
"Saatte mennä, neitsyt Madsen, minä soitan, jos jotakin tarvitsen."
Neitsyt pyörähti ulos, tavallista punaruskeampana kiukusta.
"Mikä on nimesi?"
"Diina."
"Se on kaunis nimi. Kuinka vanha olet?"
"Viisitoista vuotta."
"Ovatko vanhempasi kuolleet?"
"Ei, isäni elää."
"Mitä tointa hänellä on?"
"Hänellä — hänellä ei ole mitään tointa. Hän juo minkä minä ansaitsen ja pieksää minua, kun on päissään."
"Kuka on opettanut sinulle laulun, jota laulat?"
"Sen olen itse oppinut."
"Laula minulle se."
Tyttö loi silmänsä alas ja pudisti päätänsä punastuen.
"Etkö tahdo?"
Tyttö kumarsi päätään ja loi kainosti ylös mustat silmänsä.
"En voi — täällä."
"Lörpötystä. Näätkö tätä kultarahaa? Se on 20 kruunua. Niinpaljon rahaa ei sinulla koskaan ole ollut. Sillä voit ostaa itsellesi kauniin uuden hameen."
Tyttö piti silmänsä edelleen alas luotuina ja pudisti päätään ujosteleva hymy huulilla.
"Sinä saat sen ja vielä toisen lisäksi, jos tahdot laulaa minulle."
Pari kyyneltä putosi alas kukkasten joukkoon.
"En — en voi täällä ylhäällä — alhaalla kartanolla."
"No, älä itke, enhän tahdo sinua pakoittaa. Tässä on sinulle kaksi kultarahaa, mene sitten alas kartanolle ja laula minulle, mutta oikein selvästi."
Tyttö katsahti häneen kummastellen ja luuli hänen tahtovan laskea pilaa hänen kanssansa.
"Kas tässä, ota ne nyt äläkä hukkaa niitä. Kahdella kymmenellä voit ostaa itsellesi hameen, toiset kaksikymmentä voi isäsi juoda suuhunsa, niin saa hän iloisen illan. Kenties itsekin tahdot lasin viiniä. Kas tässä."
Hän kaatoi lasiin. Sherry kimalteli kuin sula kulta hiotussa kristallimaljassa. Tyttö tyhjensi sen.
Tulta virtasi tytön suoniin, ja veri nousi hänen päähänsä.
Nuori herra otti koko joukon sokerileivoksia ja laski ne tytön koppaan.
"Kas niin, nyt saat mennä alas laulamaan minulle."
Tyttö ojensi esiin koppansa.
"Eikö herra tahdo ostaa kukkasia?"
"Tahdon, tosiaankin. Anna minulle yksi vehreistä seppeleistäsi, niin saat minulta suudelman kaupan päälle."
Hän otti tyttöä leuan alta kiinni ja painoi suudelman hänen raittiille lapsensuullensa.
Tyttö hoiperteli alas huumautuneena ilosta, viinistä ja ensi suudelmasta, laiha pieni kätönen suonenvetoisesti puristaen kultarahoja.
Hän asettui keskelle pihaa ja lauloi vapisevin äänin:
"Vehreitä seppeleitä,
vehreitä seppeleitä!
Ostakaa,
ostakaa
ruusuja, orvokkeja, reseedaa!"
Hän ei uskaltanut luoda mustia silmiänsä akkunaan; mutta kuitenkin näki hän selvästi hänet, satuprinssin.
Tämä istui siellä ylhäällä valkoisessa takissansa sinisine silkkinyörineen ja nojasi päätään punaista varjostinta vastaan.
Tytön posket hehkuivat, ja hän riensi kiireesti ulos portista ja pitkin katua, pieni laiha kätönen suonenvetoisesti puristaen kultarahoja.
Frans Blendenau istui vielä akkunassa ja leikki hajamielisenä pienen vehreän seppeleen kanssa.
"Sehän tuoksuu parhaiten lakastuneena," kuiskasi hän itsekseen, "onhan siis parasta antaa sen lakastua."
Hän viskasi sen akkunalle ja meni pukeutumaan.
Muutamia päiviä sen jälkeen kuului taas pihasta heleä lapsenääni, joka lauloi vehreitä seppeleitä.
Diina oli saanut uuden hameen ja uuden hatun ja seisoi siellä kaikessa ihanuudessaan sysimustat silmät tuijottaen kulma-akkunaan, mutta satuprinssiä ei ollut missään nähtävissä.
Hän näki ainoastaan neitsyt Madsenin punaruskeat käsivarret ja kädet, jotka parast'aikaa liitusivat akkunoita.
Prinssi oli matkustanut kotia kuningaskuntaansa — Norjan kuningaskuntaan, jossa hänen oli määrä viettää kesää.
Oltiinhan jo heinäkuun puolivälissä.
2.
Oli sama ruokasali.
Samat punaiset silkkivarjostimet olivat ison kulma-akkunan edessä, sama katettu pöytä kristallikarafiinineen ja sama buffetti täpöisen täynnä hopeakaluja jotka loisivat kaksin kerroin valkean valossa; sillä nyt oli ehtoo, ja kullattu kattolamppu oli sytytetty.
Nojatuolissa istui neitsyt Madsen ja nukkui.
Hänen kasvoillaan, tukallaan ja puvullaan oli aivan sama punaruskea väri kuin ennen, ja kuitenkin oli kulunut useita vuosia, viisi vuotta, siitä kun pikku Diina seisoi siinä ruokasalissa ja myi vehreitä seppeleitä.
Neitsyt Madsen nukkui; sillä oli jotenkin myöhä.
Kello kävi yhtä, eikä herra Blendenau ollut vielä tullut kotiin.
Eipä muutoin ollutkaan mitään uutta että hän tuli näin myöhään; mutta tänä ehtoona oli hän käskenyt neitsyen vartomaan ruoan kanssa.
Hänen oli määrä tulla aikaiseen kotia, sillä hänellä oli mukanaan iso rahasumma, jonka hän oli nostanut aamupäivällä, eikä hän sitä paitse ollut oikein hyvissä voimin.
Kuluneina viitenä vuonna oli hän viettänyt kesän eri kylpypaikoissa, osaksi Norjassa ja osaksi ulkomailla, ja talvet oli hän asunut huoneuksessa Kjöbenhavnissa.
Tänä vuonna oli hän tullut varhain sinne, elokuun lopulla.
Siksi asuikin hän yksinään isossa talossa, sillä kukaan muista hyyryläisistä ei ollut vielä muuttanut takaisin maalta.
Neitsyt Madsen olikin kovin onneton sen vuoksi.
Kesällä oli hänellä niin hauskaa. Silloin asui hän naimisissa olevan sisarensa luona ja antoi huoneiden olla yksin; mutta nyt täytyi hänen istua pitkät syysehtoot ypöisen yksin tyhjässä talossa, jossa ei ollut edes sellaistakaan ylellisyystavaraa kuin portinvartia.
Nyt oli hän vaipunut levottomaan uinailuun ja näki unta, että hänen mummovainajansa tuli vieraisille valkoisessa ruumispuvussa.
Porstuankello soi.
Neitsyt Madsen kavahti ylös, järjesti punaruskeata tukkaansa punaruskeilla käsillänsä ja siloitti punaruskeata pukuansa.
Sitten juoksi hän avaamaan.
Herra Blendenau seisoi siellä ulkona.
Hän oli kalpea, kauhean kalpea.
"Antakaa minulle käsivartenne, neitsyt, teidän täytyy taluta minua, muutoin kaadun. Töin tuskin pääsin portaista ylös."
"Herra luojani!"
"En ole päissäni, vaan sairas — kuoleman sairas. Verensylkykohtaus kohtasi minua aivan portin edessä ja tiedättehän, että tohtori sanoi päiväni olevan päättyneet, jos se uudistuu."
Hän hoiperteli sisään ja vaipui alas nojatuoliin.
"Antakaa minulle lasi viiniä, se virkistää hieman, ja sitten täytyy minun laittautua vuoteelle. Mutta te ette saa panna maata, teidän täytyy tulla istumaan minun huoneeseni. Tuntuu niin kauhealta kuolla yksin — ypöisen yksin."
"Te ette saa puhua kuolemasta, te voitte elää kauan vielä, olettehan te niin nuori."
"Minä olen elänyt liiaksi, se on onnettomuuteni, enkä ole tehnyt mitään hyötyä maailmassa — se on asian murheellinen puoli."
Hän tuijotti kolkosti eteensä ja puhui puoleksi itsekseen:
"Koko elämäni on ollut yhdet ainoat isot kemut. Sen vuoksi olenkin nyt väsyksissä, kun komeus on ohitse, ja minä laskeudun levolle — iäksi. Kunhan en vaan heräjä päänkivistyksellä toisessa maailmassa. Seuraahan se aina kemuja."
Hän koki nousta, vaan sai ankaran yskänkohtauksen ja vaipui taas takaisin tuoliin.
"Nyt — nyt on — on parempi — minä — istun hiljaa. En kestä enää ponnistuksia, pankaa tyyny selkäni taakse ja antakaa ylleni yötakki — valkoinen, jossa on siniset nyörit — ei tee mitään, jos siihen tuleekin veripilkku — ja — enhän sitä enää ole käyttävä."
Neitsyt meni itkien hakemaan.
"Kas niin, antakaa minulle vaan jakkara jalkain alle, niin istun hyvin."
Kun neitsyt palasi tuoden jakkaran, istui hän nenäliina suun edessä.
Se oli punainen verestä.
"Rakas herra, antakaa minun noutaa lääkäri."
"Lääkäri ei voi mitään tehdä — ja hän asuu niin kaukana täältä, ja minä sillä aikaa kuolisin tässä yksinäni istuissani. Voi, kauheata on olla niin rikas ja kuitenkin niin köyhä, ettei ole ystävällistä kättä, joka silmät sulkisi. Kaikki komeat ystäväni — miksi eivät he tule juomaan jäähyväismaljaa kanssani? Ovathan he niin usein juoneet sampanjaani."
Uusi yskänkohtaus.
"Antakaa minun mennä lääkäriä noutamaan."
Neitsyt läheni ovea.
"Ei, ei, älkää menkö. Minä — minä — en uskalla olla yksin."
"Mutta en minäkään uskalla olla yksin teidän kanssanne tässä isossa, tyhjässä talossa, jossa kaikki liidutut akkunat irvistelevät minulle kuin aaveiden kasvot. Ja jos te kuolette nyt, niin voivat ihmiset luulla minun tappaneen teidät. Voi, se on kauheata! Antakaa minun noutaa lääkäri, minä juoksen, en ole kauan poissa! En uskalla olla yksin kanssanne!"
"No, menkää sitten, mutta lähettäkää tänne ylös joku kadulta — kuka tahansa. Tapaattehan jonkun."
"Kello käy yhtä."
"Yövartian — poliisipalvelian tahi — naisen. Niitä on viljalta. Ne ovat niin usein pitäneet minulle seuraa. Parasta on, että he pitkittävät sitä loppuun asti."
Hän vaipui takaisin tuoliin ja sulki silmänsä.
Neitsyt ei kuullellut häntä. Hän oli jo ulkona ovesta.
Kylmä tuuli puhalsi hänen kasvoihinsa, kun hän astui ulos portista.
Taivas oli pilvessä ja raskaita pisaroita sateli.
Kun hän tahtoi kääntyä kulmassa, tuli naisen haahmo häntä vastaan.
Katulyhdyn liehuvassa valossa näki hän nuoret, kalpeat kasvot ja sysimustan silmäparin.
Joka kerta kun tuuli puhalsi hänen väljän sadevaippansa sivulle, näkyi vaalea hame, joka ynnä valkoinen olkihattu, joka oli täpöisen täynnä kirjavia kukkasia, muodosti jyrkän vastakohdan kolkolle ilmalle.
"Suokaa anteeksi," sanoi neitsyt Madsen seisauttaen hänet.
Nuori tyttö säpsähti.
"Mitä haluatte te?"
"Minulla on kummallinen pyyntö," sanoi neitsyt, "enkäpä minä tiedä kuka te olettekaan tahi minne te aiotte."
"Minä — minä olen matkalla kotiin. Minä olen ollut — vieraissa."
"No, se onkin tässä kohden yhdentekevä. Tahdotteko tehdä hyvän työn?"
"Tahdon mielellänikin. Tässä maailmassa tehdään niin monta pahaa työtä," lisäsi hän keveällä huokauksella, "että on iloista voida tehdä vähän hyvääkin; mutta minä olen itse köyhä. Tarvitsetteko paljon rahaa?"
"Ei ole tarpeen," sanoi neitsyt Madsen vähän loukattuna. "Minun herra-raukkani on sairas — hän on kuolemaisillaan, eikä ole ketään, joka häntä hoitelisi, kun minä en ole läsnä. Tahdotteko istua hänen luonansa sen aikaa kuin minä käyn lääkäriä noutamassa?"
"Mielelläni."
"Kiitos. Seuratkaa mukana. Me asumme heti tuossa kulman takana."
Neitsyt juoksi hänen edellänsä ylös portaita.
Kun he olivat tulleet porstupaan, seisahtui hän.
Nuori tyttö seurasi jäljestä.
"Täälläkö hän on?"
"Täällä."
"Parasta lienee, että heitän yltäni päällysvaatteet, ennenkun menen sisään."
"Tehkää niin, mutta kiireesti."
Neitsyt silmäili häntä terävästi, hänen ripustaessa vaippaansa naulaan.
Hänen vaalea pukunsa oli koristettu monilla puhilla ja reunustuksilla; mustassa tukassa, joka riippui leikattuna ja käherrettynä otsalla, oli hänellä pari tekokultaista neulaa ja rinnassa samanlainen koruneula ynnä iso, kirjava nauharuusu.
Vaistomaisesti meni hän peilin eteen, pyhkäsi tukan sivulle ja otti pois tekokultaiset korut ja kirjavan nauharuusun.
Kun nuori tyttö loi silmänsä ylös katsahtaakseen ympärinsä, säpsähti hän.
Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi nähnyt kaiken tämän ennen — kauniin, kahdeksankulmaisen lasilyhdyn katossa, ison entisaikaisen peilin ja pogliiniset hirvenpäät seinässä, jotka kannattivat hattuja ja päällystakkeja haaraisissa sarvissansa.
Hän tunsi niin hyvin kaikki, kenties oli hän nähnyt ne unissa — kauan, kauan sitten.
Hän ei saanut aikaa ruveta enempiin miettimisiin.
Neitsyt otti häntä hiljaa käsivarresta ja vei hänet ruokasaliin.
Olipa aivan kummallista. Nyt tuntui hänestä ikään kuin hän tuntisi tämänkin punaruskean olennon.
Varmaankin oli tämä kerta ennen ottanut häntä käsivarresta ja sysännyt tätä samaa ovea kohti — kauan, kauan sitten.
"Kas niin. Tuossa hän on. Mutta astukaa hiljaa, ett'ette herätä häntä. Kenties hän nukkuu. Minä palajan takaisin lääkärin kanssa niin pian kuin mahdollista."
Samassa avasi hän oven ruokasaliin ja antoi nuoren tytön astua sisään.
Hän seisahtui oven suuhun ja katsahti ympärinsä melkein kuin villi metsäläinen.
Nyt hän tiesi missä hän oli.
Suloiset muistot viattomasta lapsuudenajasta juohtuivat hänen mieleensä.
Hän oli satuprinssin linnassa.
Hän tunsi kaikki niin hyvin.
Runsasvaraisen pöydän, jolla kristallikarafiinit kimaltelivat, buffetin, joka hohti hopeasta, ja hänet itsensä prinssin, istuihan hän nytkin tuossa valkoisessa takissansa, jossa oli kauniit siniset silkkinyörit.
Hän tunsi joka piirteen näissä hienoissa, kalpeissa kasvoissa. Hän oli nähnyt ne niin usein unissansa.
Hänen kauniit, surumieliset harmaat silmänsäkin näki hän selvästi, vaikka ne nyt olivat kiinni ja hän näytti uinailevan.
Kaikki oli entisellään paitse hän itse, sillä hän oli paljon, paljon muuttunut siitä päivästä, jolloin hän pienenä tyttösenä seisoi tuolla oven suussa samalla paikalla tarjoten kaupaksi vehreitä seppeleitä.
Nyt olivat ne lakastuneita — kauan, kauan sitten.
Hän nojasi päätään ovenpieleen ja nyyhkytti.
Frans Blendenau avasi silmänsä.
"Tekö olette, neitsyt Madsen?"
"En."
Hän käänsi päätään.
"Kuka te olette?"
"Emännöitsijänne lähetti minut tänne ylös pitämään teille seuraa siksi aikaa kuin hän meni lääkäriä noutamaan."
"Se oli kauniisti teiltä. Missä tapasi hän teidät?"
"Tuolla — tuolla — kadulla."
Naisen pää kumartui alas, heikko punastus kalpeilla, kuihtuneilla poskilla.
"Vai niin, tuolla —"
Hän silmäsi äkisti hänen vaaleata puhilla ja reunustuksilla varustettua pukuansa.
Nainen seisoi pää kumarruksissa ja yhteenpurruin hampain. Hänen rintansa liikkui ankarasti, ja hänen laihat valkoiset kätensä puristivat kiivaasti hametta, ikään kuin hänellä olisi ollut halu repiä loistava pukunsa repaleiksi.
"Tulkaa tänne ja istukaa pöydän viereen."
Nainen lähestyi.
"Mikä on nimenne?"
"Diina."
"Kaunis nimi. Minusta tuntuu ikään kuin olisin kuullut sen ennen."
"Minä olenkin ollut täällä ylhäällä kerta ennen."
Pilven hattara varjosti sairaan otsaa.
"Vai niin? Sitä en muista. Täällä on ollut — niin monta."
Hän huokasi.
Nainen nosti päätänsä ja katsoi häntä kasvoihin sysimustilla silmillänsä.
"Siitä on kauan jo — viisi vuotta jo. Minä olin siihen aikaan pieni tyttönen, joka käveli vehreitä seppeleitä kaupalla."
Sairas kohoittihen vilkkaasti.
"Ah, nyt muistan. Te lauloitte minulle ja saitte kaksi kultarahaa, ja sen vuoksi olitte te niin onnellinen. Minä olin itse onnellinen teidän viattoman ilonne vuoksi."
Hän tapaili rintaansa ja hengähti syvään.
"Kuinka sentäänkin tuntuu virkistävältä hetkellä sellaisella kuin tämä saada mieleen johdetuksi rahtusta hyvää, jonka tässä maailmassa on tehnyt. Ilkeitä muistoja, jotka tunkevat päälle, on yltäkyllin."
Hän hymyili onnellisena kuin lapsi.
Nainen seisoi murheellisena pää kumarruksissa.
"Ja sitten tarjosin minä teille lasin viiniä — eikö niin? Sen muistan niin hyvin. Kas, onhan meillä tässä sherryä. Voimmehan siis tehdä niinkuin silloin."
Hän otti karafiinin vapisevaan käteensä ja kaatoi viiniä kristallilasiin.
Se kimalteli kuin sula kulta.
"Kas tässä. Juokaa!"
"Kiitoksia, en."
"Miksikä ette?"
Salama leimahti naisen mustista silmistä.
"Myrkkyä oli sherryssänne."
"Myrkkyäkö?"
"Niin myrkkyä. Koko elämäni on ollut myrkytetty siitä hetkestä saakka, jolloin join viiniänne. Se tulena juoksi suonissani, suudelmanne poltti huuliani — ensimmäinen suudelma — kun te painoitte kultarahanne käteeni. Silloin tuntui minusta kaikki niin hurmaavan ihanalta, ja sittemmin —"
"Sittemmin?"
"Sittemmin olen minä juonut monta lasia viiniä ja saanut monta kultarahaa."
Sairas kätki päänsä käsiin.
"Siis olen minä ollut se, joka on johtanut teidät harhateille! Ja minä, joka luulin tehneeni ainakin yhden hyvän teon. Ja se oli kenties pahimpiani."
Hän vaipui taaksepäin saaden kuivan yskän-kohtauksen.
Nainen riensi hänen luoksensa.
"Antakaa — antakaa minulle teelusikallinen pöytäsuoloja — ne ehkäisevät verenvuodon — ja sitten pisarainen vettä. — Kiitos, nyt on parempi."
Lyhyen vaitiolon jälkeen sanoi hän:
"Kauheata on kuinka pian kuolema tulee. Alinomaa, hurjasti eläessäni, on minussa ollut sellainen kuolemanpelko; mutta minä olen aina ajatellut: sinä olet niin nuori, et sinä niin pian kuole. Sinä voit saada aikaa kyllin kääntyäksesi. Enkä nyt, kun hetki lähestyy, taida edes rukoillakaan. Ettekö — ettekö te voi rukoilla edestäni?"
"En uskalla. Minä olen liiaksi syvään langennut."
"Mutta eikö teillä olisi halua viettää parempaa elämää, ennenkuin se on liian myöhäistä — teillekin?"
"Ei siitä tule mitään. Ei kukaan tahdo antaa minulle työtä ja terveyteni on runneltu."
"Mutta jos te pääsisitte pois täältä toiseen maahan, jossa kukaan ei tunne teidän entistä elämäänne ja jossa teillä olisi huoleton toimeentulo, koettaisitteko te silloin muuttua paremmaksi ihmiseksi?"
"En mitään mieluummin halua."
"Matkustakaa Norjaan."
"Norjaanko?"
"Niin, seuratkaa minua sinne."
"Teitäkö?"
"Niin, ruumistani. Minä olen kuljeskellut niin paljon ympäri, että olisi ihanaa päästä lepäämään isänmaahan. Kristianian hautausmaalla on hautapaikka, jossa vanhempani lepäävät. Siellä on tilaa minullekin. Luvatkaa seurata minua sinne ja asettua asumaan hautausmaan läheisyyteen — minä pidän huolen teistä — ja sitten hoitelette hautaa välistä, niin ettei kukat pääse kuolemaan — ja pidätte huolta siitä että sille tulee seppele."
"Sen teen."
Portaissa kuului askeleita.
Neitsyt tuli lääkärin kanssa.
"Nyt on hullusti laitani, tohtori."
"Siltä näyttää."
"Ja kohta lopussa — eikö niin?"
"Kenties."
"Mutta minä olen täysissä tunnoissani vielä, eikö niin?"
"Olette tietysti, herra Blendenau. Sairautenne laita on niin onnellisesti, ettei siinä kadoteta hengenvoimia."
"No niin, sitten otan teidät ja neitsyen todistajiksi, että olen täysissä tunnoissani, kun lahjoitan tälle nuorelle rouvasihmiselle sen 20,000 kruunun suuruisen summan, joka on täällä lompakossani. Ne olen tänään nostanut huomenna ostaakseni itselleni erään huvilan, joka on kaupan; mutta nyt saan paremman asunnon."
Hän ojensi lompakon Diinalle. Tämä tarttui nyyhkyttäen hänen käteensä.
Neitsyt Madsen pusersi yhteen huulensa ja näytti olevan vähemmin hyvällä tuulella.
"Kun olen kuollut, tehnette te minulle sen palveluksen, herra tohtori, että lähetätte sähkösanoman sedälleni. Hän on käytännöllinen mies, joka järjestää kaikki asiani. Haluan saada isänmaahani hautani. Diina neiti tietää toiveeni siinä suhteessa, ja se summa, jonka hänelle olen lahjoittanut, on oleva hautani hoidoksi."
Uusi yskänkohtaus ankarampi kuin koskaan.
"Te ette saa puhua niin paljon, herra Blendenau, se rasittaa teitä liiaksi."
"Eipä minulla enää olekaan paljon, jota tahtoisin sanotuksi. Niin, se on totta; neitsyt Madsen on saapa tuhatta kruunua siitä että hän juoksi pois luotani tänä yönä, ja teidän palkastanne, herra tohtori, pitää kyllä setäni huolen."
Hän vaipui väsyneenä tuoliinsa.
Diina kostutti hänen huuliansa viinin tilkalla ja vedellä.
"Kiitos. Minä olen niin raukea. Tahdonpa vähän nukkua."
Hän sulki silmänsä.
Tohtori ja neitsyt Madsen astuivat varpaisillaan viereiseen huoneesen.
Diina astui nojatuolin taakse.
Kotvanen sen jälkeen katsahti sairas ylös.
"Oletteko siellä, Diina?"
"Olen."
"Taisinpa kuitenkin —"
"Mitä?"
"Rukoilla. En ole nukkunut, ja nyt — nyt olen paljon levollisempi.
Rinnassani ei enää tunnu kipeältä."
Hän hengähti syvään ja yskäsi aivan heikosti.
Diina kumartui hänen ylitsensä ja piti nenäliinaa hänen suunsa edessä.
Kun hän otti sen pois, oli sairaan pää vaipunut alas rintaa vastaan, ja nyt oli hän nukkunut — ei milloinkaan enää herätäksensä.
Diina seisoi kotvasen ja katseli häntä, satuprinssiä, nuoruutensa unelmain ihannetta.
Puettuna haaveelliseen valkoiseen takkiinsa, jossa oli siniset nyörit, oli hän siinä pitkälleen ojennettuna nojatuoliin runsasvaraisesti katetun pöydän ääressä ja näytti ainoastaan lepäävän vähän ruoan jälkeen.
Musta tukka oli huolekkaasti käherrelty ja kammattu alas otsalle keikarimaiseksi kärjeksi ja punertavat hyvin hoidellut viikset siimestivät ylpeätä suuta, vaan se oli kadottanut ylpeät juonteensa. Milt'ei hymyily levännyt kalpeilla huulilla.
Diina seisoi nojaten ristissä olevat kätensä nojatuolin selkämystää vastaan ja rukoili — rukoili hänen edestänsä, joka vasta oli elämästä eronnut, ja itsellensä uskallusta ja voimaa alkamaan uutta ja parempaa elämää.
Kullattu kattolamppu loi kirkkaan valonsa näiden molempain kalpeiden olentojen yli, jotka kumpikin olivat lakastuneet tuoreimassa nuoruudenkeväässä niinkuin pikku Diinan vehreät seppeleet.
Mutta tuoksuvathan vehreät seppeleet parhaiten — lakastuneina!