I.
Kirje ystävälleni.
Linnut laulelevat, ja mielellä lempijän nuoren
Nousevi aurinko taas öiseltä vuoteheltaan;
Katsovi loistavin silmin ja tervehtii hymyellen
Vuoria, laaksoja maan, riemua, minuakin.
Oi ken saattaiskaan valon loistossa synkkänä vaiti
Miettiä murheissaan päivän vaivoja vaan?
Kaikki, mi ilmassa on sekä kaikki mi liikkuvi maassa
Herännyt nauttimahan on elon hehkumataan.
Kirjat nurkkahan nyt, väkiviisahat, mahtavat, paksut;
Unta on viisaus tuo, usvana haihtuu se pois.
Mutta mun katsettain elo, aamu ja aurinko kohtaa,
Aamu ja aurinko vaan, kunne ma silmäni luon.
Suo mun riemuita siis! Kuin joutsen pinnalla lahden
Niin minun sieluni myös riemussa, onnessa ui;
Rintani käy kepeäks, sydän elämän onnea uhkuin
Lämmin ja ylpeä on, tulta ja tarmoa täys.
Sykkiös polttava, kohta jo riutuva rinta, kun vielä
Riemu ja ystävät kaikk', onni ja laulu on sun!
Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää,
Herää uutena taas riemuni rinnassa mun.
Tuota mun enkeliäin oi säästäkää, aattehet maiset,
Jotka niin hiljalleen jäähän peitätte sen
Kaiken, mi noin sulosilmässään kuvan taivahan kantaa,
Kaiken mi katsehen luo maahan ja taivohonkin.
Tietää en tahdo, mit' on se, sill' et jumalallista, pyhää
Kaikkea ymmärtää järkeni kurja sä voi.
Mut kuni kukkasenkin salakätkössä piilevi tuoksu,
Piilköhön mullakin niin taivahan tunnelma tuo!
Lapsi jos ain' olisin, niin rinnassa riemukin aina,
Vieras taivahien, kernaasti viihtyä vois.
Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää,
Herää rinnassa mun ystävän kaihoni myös.
Kaunis oot sinä maa, niin kaunis on kukkiva otsas,
Lempivä aavistus hehkuvi rinnassa mun;
Mut tuo kuollutt' on kaikki, on pois elähyttävä paiste,
Ellei vierellä mun lemmitty ystävä oo;
Lemmitty ystävä, ken mun riemuni jakaa ja silmin
Hellin ja uskollisin katsovi silmihin mun.
Oi, ken ei halajais elon kaltaat kalseat heittää,
Syöksyä onnessaan sylihin ystävän niin?
Oi, ken saattaiskaan elon pitkät puhtehet kestää
Yksin piirissä maan, yksin usvissa yön?
Kun sinä Luojani loit noin rintani lempeä täyteen,
Myös ikirunsahan soit riemun sa kaihoavan,
Niin sinun maailmaas, elämää sen lempiä tahdon,
Joukossa ihmisien toimia, minkä ma voin;
Uskollisna ma siis ilomielin ja luottaen riennän
Sieluni lemmityn nyt syliini sulkemahan,
Puristan kättä ja lämmitän rintaa ja värjyvin äänin
Kuiskaan korvahan sen: ystävä, kaikkeni saat!
— Vaikk' kiven ois kova hän tai kylmä kuin talvinen hanki,
Rintansa rinnasta mun pehmenis, lämpeniskin;
Niin kuin Pygmalion elonvoimalla lempensä liekin
Marmoripatsaaseen tuntehen, elämän loi.
Ah, miks haastelen noin sulo-onnesta, rakkaudesta
Niin kuni sopertelee lapsonen uupumaton?
Jos sinut vaan minä nään, jos suoriin silmihis katson,
Kaikkipa kalveten taas sortuvi tuhkaksi maan.
Taistella tahdomme ain' sen eestä, mi totta ja hyvää,
Taistella, ystävä oi, toimia, kuollakin myös!
Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää,
Herää laulukin myös hetkeksi helkkymähän.
Mut vähä-arvoist' on toki laulujen haihtuva leikki,
Pientä ja turhaa on lapsen se riemua vaan;
Aattehen miehentyöt, vakavuus syvän, miettivän mielen
Kuuluu miehelle, min luontona on vakavuus.
Joskus mietin mä näin; mut pois, pois haltijat mustat,
Jotka mun Eedenihin' tungette turmioks sen!
Enkö mä onnekas oo? Elon' on kevätpäivyen kirkas,
Kun runon aurinko sen kultahan, loistohon luo!
Enkö mä riemuiten satumailla mun syömmeni viihdy,
Sinnehän kaihoni käy, sinnehän tieni on sees;
Lapsena riemuiten, kuninkaana, mi vallassa istuin
Katsovi ylpeillen maita ja maisemiaan?
Oi, joka ihmissielussa on runolempi, hän vaikka
Ei sitä tiedäkkään, ei sitä aattelekaan.
Kaikki, mi sieluhun luo kevätpäivän paistetta, kaikki,
Mist' elo maireheks käy tai povi paisuelee,
Kaikki se on runoutta, sit' ilman ois elo harmaa,
Mut sitä kaikkiall' on, niin kuni päivyttä on.
Laulun laulanut oon minä auerhetkenä aamun,
Kunnes aurinko on noussut loistava taas.
Riemu ja Laulu ja Rakkaus on sisaruksia aamun,
Loistossa viihtyy ne sen, sammua voi kera sen.
Kunnes harhaillen ne rinnasta haihtuvat, suokoot
Rauhaa, viileyttään, ystävä, sullekin myös.
Hetken tuutia sai mua laulun sointuvat laineet,
Tuutios niillä sä myös huoleti tuokio niin;
Solminut seppelen oon, min kohta jo kukkaset kuihtuu,
Ennenkuin kuihtuvat ne, ystävä, sulle sen suon.
Anna.
Miksi kiedoit kätes kaulahain?
Miksi suudelman niin hellän sain?
Miksi ryöstit rauhan
Sekä rakkauden rinnastain?
Korkeammalle mä tavoitin
Kuin sun suudelmiin ja sylihin;
Uljaamp' oli toimi,
Jonka nuorin voimin aavistin.
Lemmen ansio niin heikko on,
Lemmen haave kurja, arvoton.
Tuhlata en tahdo
Elämääni uneen onttohon.
Katso, miestä kutsuu maineen tie,
Aina avoin hälle, missä lie;
Vihdoin laaker'kruunun
Vapaana hän voittonansa vie.
Uljas into rinnan rohkaistun!
Ollos sä vaan perintönä mun,
Niin mä hiljaan heitän
Rakkauden sulo haaveilun. —
Ei, oi tullos jälleen luokseni
Hurjan rintain armas toveri!
Korkeint' aavistustain
Olet sinä aina korkeempi.
Silmäs ruskeathan säihkyää
Kaikelle, mik' eloss' ylevää!
Otsas puhtaudessaan
Lailla sinitaivaan välkähtää!
Sin' oot sielu nuoren elämäin;
Vahvista siis, nosta henkeäin!
Tähti olet mulle;
Yö ja usvat aja mielestäin!
Lapsuuslempi, nuoruusmorsian,
Suo mun kuulla huultes puhuvan;
Oi! Se mulle soi kuin
Unhoitettu käsky Jumalan.
Lemmikki.
[Kukka, jonka nimi ruotsiksi on "Förgät mig ej" s.o.
"Ällös unhoita minua".]
Vaikk' olen pieni kukka vain,
Niin toimen autuaan mä sain:
On hoidossani lempi.
Kun moni hylkää armahan,
Mä silloin hälle muistutan,
Kuin ennen muinoin lempi hän,
Ja armas häntä hempi.
On toivon väri mulla; ja
Kun armas eroo armaasta
Suon lohdun murheesensa.
Heill' on vain yksi rukous,
Heill' on vain yksi toivomus;
Mun tulkitsemaan tunteitaan
Suo armas armaallensa.
Kun joskus armas kysyy näin:
"Oi mitä miettii ystäväin,
Viel' elääkö hän mulle?"
Niin rinnall' armaan lempivän
Mä kuiskaan toivon lämpimän:
Mua katso, uskollisin, vain,
Mä lausunhan sen sulle.
Mut kun hän päivät kauttaaltaan
Odottanut on pelvoissaan
Ja turhaan armastansa;
Kun silmän kastaa kyynele,
Mi vuotaa toivon haudalle,
Niin jälleen toivon sytytän
Mä hänen rintahansa.
Aamutervehdys.
Oi terve taivas, terve maa, mi nyt
Säteilet kainon morsiamen lailla!
Ma nään, kuin sykkii poves lämminnyt;
Häälaulus kuulen hattaroiden mailla.
Taas sydän elpyy ja tuo pitkä kaipuu
Kuin talven hanget kevään tullen haipuu.
Kas, muistot armaat aikain mennehitten
Nään aamu-autereessa väikkyvän.- —
Oi tullos, tullos ystävän'!
Kun päivyt nousi neitsytvuoteeltaan,
Tuo kultakutri, niin kuin nyt, ja paloi
Eloa, nuoruutta, ja tuoksujaan
Tuhannet kukat kunniaks sen valoi;
Kun elon tenho tuli meille ilmin
Ja meitä kahta katsoi kirkkain silmin;
Niin silloin käsityksin seistiin kerran
Helossa aamun poskin hehkuisin
Ja silmin tulta, säihkyvin.
Kuin mainetöistä silloin haaveiltiin!
Kuin hehkui sielu, sykki sydän siellä!
Vakaasti vannoimme me kaksi niin
Kaikk' ilot, surut jakaa elon tiellä.
Oi, suloist' on, kun silmät rakkaat loistaa
Ja omat toiveet kaksinkerroin toistaa,
Ja elon suuri temppeli on auki;
Oi rohkeus, oi riemu! tarmo, työ,
Mist' ytimet ja suonet lyö!
Sä kevään tuuli lämmin, vapaa ain',
Hajoita mielest' usvapilvet multa!
Jo miehuus, lämpö herää rinnassain
Ja sinne koittaa kirkas päivän kulta.
Voit, kevät, mulle entisriemut antaa;
Kuin ennen vuorelta taas aamunrantaa
Mä tervehdin ja katson päivää uutta.
Niin täynnä elonintoa se on
Ja kultasäteit' auringon!
G. F. J. Adlercreutz.
Päivyt loistaen
Katsoo hymyillen
Yli meren, maan.
Murtunut vaan rinta
On, kun rakkahinta
Itken ystävätä haudallaan.
Lapsuus-laaksomme
Kun oi' linnamme,
Rauhan rakas maa;
Turvana sa mulle
Turvana ma sulle
Elon tahdoimme me alottaa.
Miehuus, toivo kun
Veress' uhkui sun,
Mieles suuriin nous;
Oi, juur' silloin valoon
Taivaan tähtitaloon
Herran luo sun nuori henkes nous.
Kuollut? ystäväin
Ainoo, ja mä jäin,
Ainoo, armahin!
Kuollut — kylmä multa
Nytkö henkes tulta
Sammuttaa, mi äsken hehkui niin?
Siteet rakkahat
Kaikki katkeevat;
Herra elää vaan.
Kun kaikk' ystävämme
Katoo viereltämme,
Oi, ken yksin jäädä tahtoiskaan?
Rakkaus.
Niin kuin yössä rämisten
Katkes kieli kantelen
Äkkiä, ja ääni särkyi
Valittain ja vaikeni;
Niinpä käsi salainen
Katkoi lemmen sitehen,
Joka minun sisimpäni
Sinuun, armas, kahlehti.
Katson vaiti kaiholla
Sijaa tyhjää, kallista,
Missä lempen' loistoss' eli
Kerran kirkas kuva sun.
Kun ma kautta kyynelveen
Katson haudan tyhjyyteen,
Tuskan äärettömän huokaus
Tunkee kautta rinnan mun.
Yhä vielä mulle näyt,
Yhä vieressäni käyt
Niin kuin ennen, mutta haamu
Oot vain aikain entisten.
Kuollut! äänin kaihokkain
Tunne huutaa rinnassain;
Mutta silmissäni elät,
Niinkuin ennen, eellehen.
Rakastaa vai vihata
Tuota kuvaa tuttua?
Itkeekö vai nauttii sydän
Unest' havahduttuaan?
Saitko siis sa multa vain
Elos tuon, mun tuntemain?
Vihassako siitä kuolit
Elääkses nyt muille vain?
Kaikist’ antimista maan
Rakkaus on parhain vaan,
Niinhän sille riemahdellen
Ihmislasten laulu soi.
Että lempi kurjan maan,
Murhaa, valhetta on vaan,
Jonka heelmä ain' on tuska —
Haa! kuink' ymmärtää sen voi?
Aamunkoitto.
Niinkuin kuningatar vertaa vailla
Kuuhut loisti taivaan tähtimailla
Neitseellisnä hohtain, hymyillen.
Kummut hopeaisen hohdon loivat;
Laakson kukat hiljaa unelmoivat,
Autuaina lapsen lailla, taivaan
Riemuista ja leikeist' enkelten.
Haaveidensa kuutamoiseen kehtoon
Sielu lensi unelmainsa lehtoon,
Loistoon ihmehien tuhanten.
Ja kun nukkui maa, kun tähdet lensi,
Kuvat kauniit kaukaa rintaan ensi
Niinkuin siskot, satuja ne kertoi
Kultamaastaan päältä pilvien.
Mutta luona puron hopeaisen,
Alla koivukummun varjoovaisen
Mökki yksin laakson rauhass' on.
Näytti niin, kuin luonto sen ois luonut,
Kaunistukseks hiljaisuuteen suonut
Maiseman, ja kuuhut kirkkain sätein
Leikki lehväsillä koivikon.
Siellä hiipi aamun auvetessa,
Lännen tuulen vielä nukkuessa
Aksel alle armaan ikkunan.
Seisahtui ja viipyi seinämällä;
Mutta vaiti viel' on kaikki hällä.
Hiljaa löi hän ruutuun kerran, kaksi,
Lausui tervehdykseks armahan:
"Aune, Aune, nouse vuoteeltasi;
Tullos, tullos luo sun armahasi,
Morsioni, toivo sydämein!
Nähdä suo, kuin hellä silmäs päilyy,
Nähdä suo, kuin tummat kutris häilyy
Hulmuellen yli otsas puhtaan.
Tullos nuori, kaunis ruususein!
Äsken näin ma kyyhkyn viattoman
Luoksein liitävän niin sulosoman,
Ja se laskeutui mun jalkoihin.
Sen kun näin, kun sitä katsoin minä,
Hurskas lintu olit armas sinä.
Oi, mut kaikki, kaikki, vaan oi' unta,
Pois se lensi, ah, sen kadotin.
Miksi sykit niin sä hurja rinta?
Riemua vai tuskaa katkerinta
On, mi sydän raukkaa ahdistaa?
Kaunis maa, oot sama ajan mennen;
Konsaan huomannut en sentään ennen
Aunen majan luona lämpimätä
Liekkiä, jot' uhkuu taivas, maa.
Aune, Aune, nouse vuoteeltasi,
Tullos, tullos luo sun armahasi,
Morsioni, toivo sydämen'!
Peippoin virttä lehdot, laaksot kaikuu,
Leivo lentää, ilman ääret raikuu,
Tuolla heijastuu jo aamuruskon
Ruusunpuna yli vuorien."
Ovi aukeaa ja sulo nainen,
Nuori, kaino, puhtaan kyyhkyn lainen,
Rientää aamun helmaan sulhon luo.
Kas, kuin posket hienot purppuroivat,
Tuuleen tummat kutrit hulmuoivat.
Kevään otsallaan ja sydämessään
Taivaan immyt armaallensa tuo.
Tää kun näki silmät armahansa,
Kuuli kuiskeen hänen huuliltansa:
Aksel! — silmistänsä raukes maa.
Vastaan riensi hän ja rinnoillensa
Painoi armaansa ja ainoisensa;
Ja nyt ensi huomensuudelmasta
Aunen huulet hehkui purppuraa.
Silloin nousi vuorten takaa päivä,
Taivaan autereinen kultahäivä
Kuulti välkkyvänä hymyillen.
Lehdot helkkyi lintuin laulelosta,
Tuuli heräs aamun suutelosta;
Luonto loisti morsiamen lailla,
Ja sen rinta sykki riemuiten.
Meri.
"Souda, souda kohti rantaa
Lapsi kulta luokse mun!
Kaikki tahdon anteeks antaa,
Sylihini nostan sun.
Anna aallon venhos kantaa
Kohti rantaa."
Aallot syvät, aavat, summat
Mua yössä tuudittaa;
Kaukomaille vedet tummat
Mua kauas kantakaa!
Tuutikaa mua hiljaa tummat
Vedet summat.
"Kotilaaksossasi näätkö,
Monta tulta tuikkivi?
Karkeloista kauvas jäätkö?
Tullos sinne sinäki.
Anna aallon venhos kantaa
Kohti rantaa."
Katso, kuinka tuolta loistaa
Kirkkaat tähdet tuhannet;
Taivaan valotarhan toistaa
Meren aallot riemuiset!
Mua yössä aallot hyvät
Tuutii syvät.
"Mustuu, mustuu, kauheasti
Peikot yössä uhkaavat,
Mutta kehtoon rauhaisasti
Lapsi kulta uinahdat.
Anna aallon venhos kantaa
Kohti rantaa."
Äiti, ei nuo vaahtohapset
Peikkoja lie laisinkaan,
Luulen, että samat lapset
Tuttuja on vanhastaan.
Mua yössä aallot hyvät
Tuutii syvät.
"Varo armas, hukut varmaan
Aallon mustaan syvyyteen,
Kuolo saapuu, haudan harmaan
Tuoni kaivaa uhrilleen.
Anna aallon venhos kantaa
Kohti rantaa."
Äiti, joskin hukun, varmaan
Pääsen siellä! taivohon,
Oi, se avaa helman armaan,
Oi, se taivas lähell' on.
Enkelit mua viittaa valoon
Tähtitaloon.
"Oi, mit' teet sä? aalto vento,
Ällös ryöstä ainuttain!
Vielä vilkkuu käsi hento —
Vilkkuu hetken, hetken vain.
Kutsuuko hän kädellänsä
Äitiänsä?"
* * *
Tuuli huokaa tuskiansa,
Aalto itkee rauhaton;
Vaan he helmihaudassansa
Uinuu luona Vellamon.
Runebergille.
Kun ilman raikkaat laulajat
Taas meille keväällä
Kanss' suvituulten saapuvat,
Pois lähdet täältä sä.
Kun luonto ihmissydämiin
Luo uutta kevättä
Ja valaa rauhaa niihin, niin
Pois täältä lähdet sä.
Sä lähdet aikaan keväimen
Ja haihdut kirkkaana
Kuin aamupilvi kultainen,
Mi liitää taivaalla.
Ja sydän sitä katseissa
Se toivoo, kaihoaa; —
Mut katso, nyt sen sijalla
Jo päivä heloittaa.
Jos minne saavut, kanneltas
Sä riemuin soittelet;
Ja runomaasta, kodistas,
Sä ihmeet kertoilet.
Ja taivas seestyy, loistossaan
Maa on kuin morsio.
Ja yli vetten, yli maan
Soi kirkas kantelo.
Matkamuistelmia.
1. Hyvästi.
Kuin lempeinä loistatte, kotini kunnaat,
Viitaten vaiti, vakavin katsein,
Ilta kun kultia luo!
Kuin ystävä kutsuvi rantani tuttu
Taas mua kodin metsien rauhaan;
Siintävä tie, mua vie!
Pois mua tuutien kantavat laineet
Kauvaksi maasta vilkuttavasta,
Lapsuuden lahdesta pois.
Ma jättänyt näin olen taattoni talon;
Harmaiden vuorten takana tuolla
Rauhassa uinuvi se.
Mit' etsit sä kaukaa, siivekäs sielu?
Tuollako siintää kaihosi saaret
Vai kotilahdessa lie?
Sä riennät — sä riennät nyt majasta isäs,
Lapsuuden laakson rauhasta riennät;
Missä sun valkamas on?
Oi itkevä aaltonen! Rauhaton sielu
Elossa, kuoloss' saako se rauhaan,
Määrähän tyydyttävään?
Mut aurinko laski ja usvat ne nousee
Mustasta veestä kätkien multa
Kaikki jo vaippahan yön.
Vain yksi on selvä; läp' aaltojen pauhun,
Aatosten usvan kaikuvi aina:
"Hyvästi, hyvästi jää!"
2. Tukholma.
Tääll’ asuu kuningas. Kuin korkeana
Hän kohoaapi joukoss' sankarien
Ja kultakruunu loistaa kirkkahana,
Sen näin mä unelmissa lapsuuden.
Nyt olen kyllä nähnyt kuninkaan mä,
Mut muiden laiseksi näin hänet vaan mä
Ja kruunua mä nähnyt en.
Tääll' eli suuri Kustaa Vaasa kerran,
Hän miesnä kantoi Svean valtikkaa;
Hän, kansan isä, palvelija Herran,
Maaraukalleen soi rauhaa, kunniaa.
Tääll' olen nähnyt Kustaan kuvan jalon —
Se seisoo eessä Ritariston talon —
Vaan kunniaa mä nähnyt en.
Ja näillä mailla Kustaa Aadolf varttui,
Ritari uljain joukon urhoisan;
Hän sankar'miekkaan puhtain käsin tarttui
Ja soti, kuoli eestä Jumalan. —
Nyt heidän mainetöitään kiittää kansa
Ja koristelee heidän hautojansa,
Vaan urhoja mä nähnyt en.
Ja tänne tulin, sen nyt nähdä sain mä,
Mit' ennen lemmin synnynseudullan'.
Ja vuorikansan kunniata hain mä
Ja suuruutt' aatteitten ja toiminnan;
Mä suurten muistoin kotimaan näin siellä,
Min kansa pientä puuhas pikkumiellä,
Vaan muuta siellä nähnyt en.
3. Tervehdys Upsalalle.
Oi terve kuulu kaupunki,
sä sydän olet Sveanmaan,
Sait rakkaan kodin rannoilta
mun tänne kauas kulkemaan!
Sua murhemielin tervehdin,
sua vakavana tervehdin,
On murhe minut vallannut
ja valtaa vielä tänäänkin.
Kas tuolla puolen meren sen,
mi huuhtoo rantaa Ruotsinmaan,
On siellä laakso rauhaisa
ja vuoret harmaat suojanaan,
Siell' onpi maja äitini
ja leikkikenttä lapsuuden,
Siell' asuu armaat olennot,
mä sinne kaihoon jällehen.
Ne kaikki tunsi hyvin mun
ja helli sylin avoimin,
Siell' oli riemu riemukkain
ja rakkaus oi' rakkahin.
Kuin aamu raitis valoisa
siell' oli päivä jokainen,
Ja tervein innoin sydän löi
ja silmät säihkyi riemuiten.
Mut oi! Oi miksi tänne mun
sä tenho-äänin viekoitit,
Ja vapauttas, lauluas
ja miehuuttas niin kiittelit?
Ett' toiveet rahkeet rinnastain
kuin päivän säteet murtaui,
Ett' ilot kevään kalpeni
ja sielu kasvoi, vakaantui.
On rakas äidin suudelma,
on lämmin käsi toverin!
Mut ikikaiho polttavi
ain' hurjaa rintaa kuitenkin.
Nuor' henki vihdoin heräjää
Lumosta aamu-unelmain,
Ja sinä, kaunis maailma,
Sen vedät pyörteihisi vain.
Niin heitin lapsuuskotini
ja ystäväni lempivät,
Ja kotikuusten huminan
ja nurmen kukat viehkeät.
Mit' annettavaa sull' on nyt
ilosta, jonka menetin?
Tää onko koti laulujen?
Ja valon? Elon raittihin?
Oi hiljaa! Pelko, vavistus
mun valtaa syvä kokonaan;
Tääll' uinuu suuret sankarit,
mä seison heidän haudallaan.
Oi terve! Väkivarjoja
näin kyllä kotivuorillain.
Mut onko Ruotsin lapsilla
viel' urhovoima vanhempain?
4. Skon luostari.
Linna korkea, linna korkea,
Haamu oot sinä päällä maan,
Murhe haikea, murhe haikea
Huokaa kauttasi kaihojaan.
Päivän kauttaaltaan, päivän kauttaaltaan
Kuljin huoneesta huoneesen;
Minne tulinkaan, minne tulinkaan,
Seisoin vaiti ja vavisten.
Joka loukosta, joka loukosta,
Katsoi aika, mi mennyt pois;
Ja sen peittona, ja sen peittona
On kuin miekka ja harso ois.
Katsellessani, katsellessani
Harso haljeten jakaantui,
Silloin puoliksi, silloin puoliksi
Miekka välkkyvä paljastui.
Mitä silloin näin, mitä silloin näin,
Sit' en kertoa konsaan voi;
Mutta mielessäin, mutta mielessäin
Monet aattehet kummat soi.
Murheest' itkin ma, murheest' itkin ma,
Tuska ahdisti rintaa mun,
Linna korkea, linna korkea,
Haudan-synkässä saliss' sun!
Pois kun kiiruhdin, pois kun kiiruhdin,
Heitti laskeva aurinko
Mulle hyvästin, mulle hyvästin;
Ilta tummeni mailla jo.
Katkelmia.
Charlottelle.
Kuin yölehdokkikin, joka verhoon tuoksunsa peittää,
Lempensä nainen myös rintahan kätkevi niin;
Lempeä etsivi hän, yhä lempeä, lempeä yksin,
Tahtoen helmahan sen vaipuen riutua pois.
Armas, lempeä aina sa löytäös runsahin määrin;
Mut vihan hallava jää luotasi pois pysyköön!
Marialle.
Elomme kevät kestää hetken vaan,
Sen aamuriemu haihtuu joutuisaan;
Sen kaikki kukat kuihtuu ajan käyden.
Oi viivy, viivy, lapsuus-unelma,
Suo meille niinkuin entisaikoina
Soit hurskaan rauhan sekä riemun täyden! —
Kun elo herättää ja päivät mustiks muuttuu,
Maa viel' on iloinen, mut meiltä ilo puuttuu.
Lauralle.
Äl' lausu: naisen maailma on ahdas,
Ja elämänsä tyhjää, köyhää, turhaa!
Häll' onhan rinnassansa maailma!
Ja eikö taivaan kirkas valtakunta
Myös ole hänen, jos hän tahtoo vaan?
Vastasyntyneelle.
Ole tervetullut sa eloon!
Älä itke sä syntymätäs.
Näet taivahan, taivahan iloon
Käy Kristuksess' elämäs.
Jos tänne et tullut sa ois,
Et sinne sä tulla vois.
Morsian.
Luot maahan katseesi iloitsevan
Ja riemusi kätket rintahas,
Ja lailla lapsen rukoilevan
Niin hymyilet sä onneas.
Oi, mitä pyytää voisit vielä?
Sait lempimäsi ystävän.
Hän luonas on ja riemumiellä
Sua omaksensa kutsuu hän.
Kuin suloisia lemmen päivät
On elon kevään lämpöisen!
Kuin väistyy kaikki huolten häivät,
Kun sydän sykkii lempien!
Oi terve! sinun nuoruutesi
Nyt lempi täyttää tenhollaan.
Oi kestäköhön toivoinesi
Hääaikas armas ainiaan!
Eräs yö.
Pois lähti saattojoukko hiljainen,
Ja vaiennut on soitto kellojen;
He haudan kylmään multaan kätki kuolleen.
Ja kun he haudan multaan kätki kuolleen,
Sai tyyni yö, ja varjovaipallaaan
Se peitti kaiken maan.
Mut yksin luokse kuolleen ystävän
Pois ihmishälinästä kääntyi hän
Ja seisattui, miss' ystävänsä uinui.
Hän seisattui, miss' ystävänsä uinui,
Ja murtuneena, vaiti, kolkkona,
Hän seisoi haudalla.
Ja murtuneena hautaa katsoi hän;
Yö mustui, mustui yhä enemmän,
Ja peittyi kuu, ja kaikki tähdet sammui.
Kun peittyi kuu, ja kaikki tähdet sammui,
Niin murtui rintansa, ja tuliset
Vuos' maahan kyynelet
Ja kaikki myrskyt rinnan raadellun,
Ja vaikerrukset mielen murretun
Ne Jumala ja yö vain yksin kuuli.
Ja Jumala ja yö vain yksin kuuli,
Kuin hälle kallis se, min hauta vei,
Eik' enää anna, ei.
Ja kun yön pitkän pilvet poissa on,
Niin ensisäteiss' aamuauringon
Viel' itki haudalla hän ristin alla,
Kun itki haudalla hän ristin alla,
Niin aamutuuli posken kalvenneen
Pois pyyhki kyyneleen.
Mut ilmat lintuin lauleloita soi,
Se rauhaa jälleen hälle rintaan toi; —
Kanss' aamunkoiton lohtuaan toi Luoja.
Kanss' aamunkoiton lohtuaan toi Luoja,
Hän riemun, sovinnon sai jällehen
Ja nousi rukoillen:
"Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen
Viet matkamiehen kirkkautehen,
Oi kiitos! — haudass' synkäss' ei hän uinu;
Ei haudassa hän synkässä nyt uinu,
Oi ei! hän helläss' istuu helmassas,
Ja kuulee lohtuas."
Hän läksi, eli niinkuin ennenkin
Ja kantoi taakkaa mielin kärsivin,
Ei kenkään hänen valitustaan kuullut.
Ei kenkään hänen valitustaan kuullut,
Mut sydämessään kirkas, tahraton
Tuo kuva kallis on.
Tyttö.
Yö mustan vaippansa maille heitti,
Ja taivaan tähtiä pilvet peitti,
Vain öinen myrsky se raivoissaan
Viel’ ulvoi ulkona kautta maan.
Hän yksin istui, ei nähnyt yötä,
Ei mustaa maitten ja vetten vyötä;
Pää kättä vastaan hän huokaa niin
Ja puhkee kuumihin kyyneliin.
On synkkä, rauhaton hällä rinta,
Hän tuskaa miettivi katkerinta:
"Mä yksin oon, mua päällä maan
Ei muista ystävä ainutkaan.
Mä kelle tuskani itkenenkään,
Ei valitustani kuule kenkään,
Ei ketään, ken mua lohduttais,
Ken kyynelvirtani kuivajais.
Ei mulle riemua mailmass' suotu,
En kellekään ole riemuks luotu,
Mut elää, kärsiä yksin vain,
Se on, oi, synkkänä osanain."
Oi raukka, tuskas ma tunnen syvät; —
Mut Herran enkelit kirkkaat, hyvät,
Jos luonas lohtuna näkisit,
Niin itkus' iloksi tekisit.
Ne tahtois sieluas lohdutella
Ja ikuisuudesta kertoella;
Ne nostais silmäsi taivoon päin
Sun elon toivohon ylentäin.
Jos heitä kuulisit, elos saisit
Ja rauhan rintahas rakentaisit;
Jos sull' ois usko, niin sua jo
Nyt armon valaisis aurinko.
Kun heidät sydämes ulos sulkee,
Niin luotas tuskalla pois he kulkee,
Eik' koskaan rintasi rauhaa saa,
Läp' elos täytyy sun valittaa.
Sanat Maisterinvihkiäisissä 1836.
Koraali.
Kun synkkä viipyy murheen yö,
Kun riemujuhlin rinnat lyö,
Niin katse Herraan kääntyy yhä.
On lokaa loistot maalliset,
On turhaa laaker'seppelet,
Jos poiss' on, Herra, armos pyhä.
Jos Zebaoth oot läsnä, oi,
Ken vastustaa meit' enää voi?
Ain' ollos meidän suojana;
Oot armollinen, mahtava,
Ja täytät sanas, jotka annoit.
Oi ollos mestarimme sa,
Jok' astuit alas taivaasta
Ja kärsit, okakruunun kannoit!
Sun oomme me, sun ainian
Kautt' elämän ja kuoleman.
Kööri (Riemumaistereille). [Musiikki Spohr'in sävellyksestä
"Die letzten Dinge">[.
Terve Teille! ihana lasketaan laakeri teidän hopeaisille hiuksillenne, tuore kuin ennen muinoin. Terve Teille! Jumala on paremman seppeleen, pyhän, ikuisen, ehkä tämän jälkeen otsallenne laskeva!
Kööri (Maistereille).
Nosta ylös silmäsi, nuori valon vartio! Katso, Jumala on lähellä. Nosta ylös silmäsi, sillä Herra on sinua lähellä, kaikkivaltias, täynnä armoa ja totuutta. Itse hän tahtoo vihkiä sinut omaksi ja totuuden palvelijaksi. Hän antaa sinulle seppeleesi; kaikki kunnia on Hänen.
Soolo.
Älä pelkää! sillä Jumalasi tahto on antaa sinulle valtakunta. Oikealla kädellään on Hän sinulle paikan määrännyt korkeudessa.
Kööri.
Siis lähteös taisteluun, nuori joukko, valon taisteluun lyhyeksi aikaa! Mene ja taistele rohkeasti, niin kauvan kuin päivä on, kaiken sen puolesta, mikä totta ja oikeaa on päällä maan. Ole uskollinen kuolemaan saakka, niin on Hän sinulle elämän seppeleen antava.
Kööri (vihkimisen jälkeen).
Vihitty on joukko, luottain
Lähtee nyt se taistohon;
Vaaraa turvallisna vuottain,
Sillä rohkea se on.
Hornan henki kätkenyt on
Kaikkialle joukkojaan;
Miehet jalot kaikki nyt on
Kutsuttuna sotimaan.
Herra tuntee sotilaansa,
Kruunaa heidät hengellään,
Kuuluttamaan kunniaansa,
Aatteitansa täyttämään.
Laakerilla kuihtuvalla
Kruunaa hänet ihmiset;
Jos hän taistelee sen alla,
"Amen" vastaa tuhannet.
Finale.
Sun kätes ojenna
Ja suojaa Suomea;
Oi Luojamme.
Ja siunaa Keisari,
Tee hänet vahvaksi;
Viel' olkoon kauvanki
Hän suojamme!
Sun kätes ojenna
Ja kylvä viisautta;
Oot valomme.
Ja rauhan totuuden
Luo valta Suomehen;
Ja uskoss' isien
Sä pidä se!
Ylioppilaslaulu.
Niin kauvan kuin syömemme sykkivi vaan,
Veri kiehuu ja poskemme palaa,
Niin kauvan kuin nuoruus kukkuranaan
Yhä voimaa ja riemua valaa;
On totuus loistava retkemme pää,
Ei kenkään viivy, ei kenkään jää,
Nyt velttona varjoon ja uneen.
Hupi inhoksi käy, tupa ahdas jo on,
Elo mahtava kutsuvi meitä;
Sitä tahdomme seurata kuolohon
Ylös kunnian kirkkaita teitä.
Toden templihin sielumme kaihoelee;
Liput liehuvi, kantelet kaikuelee,
Kun joukkomme rientävi sinne.
Siis riemuiten yhtehen yhdymme nyt,
Viel' liittomme vanha on pyhä.
Se henki, mi meitä on lämmittänyt,
On vahva ja kestävi yhä;
Ain' uutehen hehkuun se rintamme saa,
Ja kerran sä, kallehin syntymämaa,
Ilon meist' olet runsahan saapa.
H. G. Porthanin muistojuhlassa, 9 p. marrask. 1839.
J. L. Runebergin malja.
Kun päivyt laskee meren sini-aaltoihin,
Ja illan rusko nousevi ja levittäin
Luo kultapeitteensä sen vuoteen ylitse,
Mut itse kuitenkin on päivän heijastus,
Mi lupaa loistavana kaunist' aamua;
Niin, veljet, vaipui myös se jalo mies,
Min muistoa nyt viettäin kukan heitimme
Me hänen ammoin kätketylle tomulleen.
Mut hänen hengen-rikkaudestaan tuulahdus
Käy vielä kautta rintamme ja herättää
Ne aamutoiveet, jotka siellä uinuvat.
Hän lempi maatansa; ja käsin mahtavin
Hän verhon nosti muinaisuuden silmiltä
Ja manas esiin yöstä muistot hämärät.
Hän katsoi kautta menneisyyden harmaan yön,
Ja isiemme kehdon näytti meille hän
Ja piirteet syvät selitti, jotk' uurretut
On synnyinmaamme ja sen kansan kasvoihin.
Niin hengellään hän muinaisuuteen valon loi
Ja koteutti meidät omaan maahamme,
Ja koteutti, veikot, omaan rintaamme.
Ei ilman muinaisuutt' oo vastaisuuttakaan.
Kuin lapsi kirkassilmä, tukka hajallaan,
Meit' tulevaisuus katsoo, kutsuu hymyillen —
Kuin lapsi, veljet, muinaisuuden harmajan,
Sen imettämä, ja sen rinnoill' elänyt.
Ja joka kaunis kuva, jonka vastaisuus
Vaan meidän katseillemme, toivollemme luo,
Se on kuin virvatuli, kaunis kangastus,
Jos ei sen pohja ole harmaa menneisyys.
Ja siksi rakastamme niitä miehiä,
Jotk' esiriput nostaa muinaisuutemme
Ja tutkein tunkeutuu sen satumaailmaan.
Ja siksi olet, Porthan, meille kallis niin,
Sä isä laakeroitu Suomen historjan!
Sun nimes kuullen sykkii monta sydäntä.
Sun oli saturikkaan ajan maailma,
Sun muinaisuus, mi meitä katsoo vakaana
Ja meille sanat syvät lausuu; entisyys
Sun oli — vastaisuus se meidän, meidän on!
Mut ymmärrämmekö me oikein sanan tuon,
Me tajuammeko sen määrän ylevän?
Oi eikö aate tuo jo valtaa mieltämme,
Se eikö salamana iske sieluhun,
Ja eikö liekkiin syty voimat sisäiset?
Tää aika tuleva on meidän, meistä siis
Nyt riippuu, vaipuuko se ilman kunniaa
Ja ilman muistoakaan mereen unholan;
Vai nouseeko se voimassa ja hyveissä
Ja ikikunniaa maaraukallemme suo;
Ja nostaako se vapaan, laakeroidun pään
Ja riemuin viittaa tulevia polvia,
Ett' iloisna ne kulkis tietä kunnian.
Meill' onpi vaali; veljet, kumpi valitaan?
Maan päällä nuoren valta, — oi, se suuri on!
Mit' onpi suurta tehty, mitä tehtäköön,
Se iti nuorukaisen innostuksesta,
Hän nuorin verin sitä juotti, rinnassaan
Vapaassa kupunsa se aukoi kultaisen.
Hän ihmishenkeen ummehtuvaan ilmaa tuo;
Kun vanhaa vaivaa uni, silloin tulee hän
Ja säälimättä puistaa eloon jälleen sen,
Maast' ettei kaikki toki turtuis, kuoleutuis.
Hän myrskyn lailla rohkeana rynnistää,
Mut vanhuus seuraa jälessä ja siloittaa
Sen tien, min rohkein, vahvoin käsin raivas hän.
Oi elon kevät, kirkas päivä nuoruuden,
Sä olet meidän, sulle kuulumme taas me.
Siis terve, nuoruus, joka rinnassamme lyöt,
Oi lennä, nuori kotka, viuhdo siipiäs!
Sua kutsuu elo, morsiona hunnussaan
Se seisoo vapaan silmäs eessä — riennä siis,
Pois tempaa huntu, paina nuoreen sylihis.
Me miehiks saamme, veikot, elon sulhasiks;
Me hallitkaamme se, ettei tää morsian
Vaan heikkouttamme naarain ryöstäis valtaamme.
Kas, vaiti vartoo, katsoo kallis synnyinmaa,
Mit' toivomist' on meistä hällä, millaista
Voi voimaa kasvaa povi poikain nuorimpain.
Oi äiti synnyinmaa, sua emme petä me!
Ei meidän laaksoin rauhass' asu urhotyöt,
Ei taivas luonut väliin valkovuortemme
Tuot' ulkoelon kilpakenttää myrskyisää.
Ei täällä viihdy voiman hurja leikki, ei,
Ei täällä maineen laakereita niittää voi.
Mut entäpä jos niinkin? Vaikk'ei saatukaan
Me ranskalaisen verta kuumaa, riehuvaa,
Ei uljast' ylpeyttä britin vapahan;
Niin saimme sisällisen elon rikkauden,
Ja hengen maailma on meille avoinna
Ja tarjoo meille maansa, kirkkaat, valoisat,
Miss' aina kukkii, loistaa kevät ikuinen.
Oi jos sen mailman oikein tuntisimme vain,
Kuin rikas on se ikuisuuden valossaan!
Sit' elon virrat kastelee ja ainainen
Käy siellä Pyhän Hengen raitis tuulahdus;
Me emme silloin toivois sieltä syöksyä
Pois elon pauhuun, sekasortoon, turhuuteen,
Joss' usein sammuu tunne inhimillinen.
Tään elämän, tään mailman luonto suopea
Soi meille; onnellinen se, ken huomaa sen!
Siis hälle, veljet, koittaa tiellä valoisa
Ja katoomaton sulo; raitis rohkeus,
Mi vaaraa halveksii, ei tunne pakoa,
Ja jalo voima, mustan valheen surmaaja,
Kuin vuorituuli vapaa siellä hengittää.
Se mailma meille avoin on; siis riemuiten
Nyt valloittamaan se ja sinne luomahan
Suur' vapaa valtakunta meidän hengelle! —
Viel' eikö Suomalaisen rinnass' uljuus se,
Mi taistelee ja kestää, voima muinainen,
Mi pohjass' onpi niinkuin rautaperustus?
Tuoll' eikö sydänmaill' oo monta sielua,
Min unest' armonääni herättänyt on,
Mi elon valon näkee silmin avoimin,
Ja uskoss' evankeliumin sotii kruunustaan?
Oi eikö vielä uskollisin sydämin
Hän tunne tulta runon jaloon taitohon,
Mi kukkasia hänen lumitielleen luo
Ja hälle näyttää aamun pilvet kultaiset,
Miss' enkel' katsoo takaa joka hattaran?
Ei köyhät olla me, ei kaikki mennyttä,
Oi veljet, ellemme me vihdoin menetä
Meit' itseämme, sydämemme maailmaa!
— — — — —
— — — — —
Vaan kesken Suomen kansan, Suomen kinosten,
Se vielä korkeana kukoistaa; ja ken
Sit' epäilis, — niin riemulla me näytämme
Sua, Runeberg, sua, Suomen runon ruhtinas.
— Sun maljas, lyyrys malja, veli Runeberg!
Mun oma Suomenmaani.
Ja murhemielin, katsein katkerin
Nuor' runoniekka läksi vuorihin;
Siell' aukes hänen allaan kaunis Suomi.
Mut rakkaus ja harmi rinnassa
Hän kaihoin etsi synnyinmaatansa
Ja omaa Suomeaan.
Ol' etsinyt hän kautta kaupungin,
Mut outo oli, kunne kulkikin,
Ja kuoren kulta hänen mieltään kalvoi.
Ja pyyteen pyörtehistä löysi hän
Muun kaiken, mut ei maata syntymän,
Ei omaa Suomeaan.
Ja kun hän kulki kauvas kylihin,
Niin edessänsä maa oi' ihanin,
Mut mätä sivistys sen ilmaa painoi.
Pois oli Suomen henki haipunut,
Ja turhan loiston valtaan vaipunut
Ol' oma Suomenmaa.
Näin rakkaus ja murhe rinnassaan
Hän harmin kulki yli vuorimaan
Ja kautta korpien hän kauvas riensi.
Mut kuule, kuinka kuuset huminoi!
Mit' on se? Herättääkö tahtois, oi,
Ne omaa Suomeaan?
Hän kulki, kulki — rauhass' sydänmaan
Hän kansan löysi turvemajoissaan,
Ja terveys avosilmistä sen hohti.
Se tuttu oli, vilvas, pohjaton,
Ja sydän tunsi taas, ett' talless' on
Viel' armas Suomenmaa.
Se taasen rintaan hälle laulun loi,
Ja linnun lailla taasen äänens' soi;
Ja harmaat vuoret kuuli riemun kaiun:
Mä synnyinmaani löysin jällehen,
Tuoll' elää varjoss' salon mökkien
Viel' oma Suomenmaa!
Tähti.
Tähti tuikkiva taivahan
Yötä katsovi maailman.
Soihtu siintävän holviston,
Tähti kirkas ja tahraton,
Miksi rintasi jäätä on!
Ihmisrintahan huokaavaan
Et suo lohtua konsanaan;
Vailla lempeä ainian
Katsot kannelta taivahan
Tuskaa, riemua maailman.
Ellet, ylpeä tähtönen,
Loistais linnassa ilmojen,
Ehkä voisit sä vapaana
Suoda, nauttia onnea.
Mutta kylmänä kuljet sa.
Juhana Vilhelm Snellmanille.
1837.
Veikko, kun totuus sai kirkkaana ilmin
Meille, kun näimme sen säihkyvin silmin,
Riemuin vannoimme kuollakin,
Sen puolest' taistella, kuollakin.
Kun sitä kallista palvellen toimme
Sille, min parhainta uhrata voimme,
Työmme määrän ja sielumme,
Oi kuin oi' lämpimä sielumme!
Pettäisimmekö, minkä me innoin
Vannoimme kerta, ja horjuvin rinnoin
Sorrumme uupuen multaan maan,
Ah, voitettuina me multaan maan?
Ei, mutta vaarojen, taistojen tiellä
Totuus se suurena kulkevi vielä;
Vihdoin voittaa se kuitenkin,
Vaikk' kuollaan, voittaa se kuitenkin.
Rohkea rintani ollos sen tautta!
Selvänä riemun ja tuskien kautta
Loukkaamatta se eespäin käy,
Se pyhää määräänsä kohti käy.
Veikko, nyt vannoen annamme kättä
Totuutta palvella pelkeämättä;
Ikuinen on se kuin ennenkin,
Ja voittaa aina kuin ennenkin.