II.
Oi milloin Runo nousee Tuhkastansa
Ja Herran lapseks nostaa hengen jalon?
Kuin kauan karttaa tietä Isän talon
Kuin enkel' langennut se uhkallansa?
Kons' samean se hylkää maailmansa
Ja tanssins' öisen kesken virvain palon?
Kons' avosilmin nähdä saa se valon
Ja uskon Kristukseen saa rintahansa? — —
Mit' ihmislapsi lempii kuolevaista,
Myös hänet tahtoo kuolemaan se niellä
Ja autuuttansa riistää taivahaista!
Oi, kell' on silmät, näkee murhemieliä:
Vaikk' uskovasta runoilija kulkee,
Niin pakanan hän sydämeensä sulkee!
Öisiä säveleitä.
1. Juomingit.
Antaos mulle
Maljani jälleen,
Tänne mun lämmin
Viinini tuo,
Juoda mä tahdon
Pohjahan asti;
Riemuhan maljan
Pohjassa on.
Terve, sa karmas,
Kärsivä rinta,
Ystävä ylin,
Maljasi juon!
Haarikot täydet
Kutsuvat meitä;
Bakkus ja Venus
Vuottelevat.
Heistäpä helkkyy
Laajalti laulut,
Kaikilta myös he
Kunnian saa.
Auterepilviks
Luovat he elon,
Heräävän sielun
Tuutivat taas.
Kas lasin luona
Säihkyvän, täyden,
Ihmiset istuu
Kuin minä myös.
Juoden ja naurain,
Naurain ja juoden —
Hei, sydän, terve!
Maljasi juon!
Norjana tuolta,
Sorjana rientää
Kukkea tyttö,
Kaunis hän on.
Viereeni istu
Kaunehin immyt;
Polvelle istu,
Oi simasuu.
Haa, miten katsot
Silmiini suoraan,
Haa, miten rintas
Rintaani lyö!
Oi! yhtä hellään
Äitini hurskas
Helmaansa sulki
Muinoisin mun.
Äitini hurskas
Helmaansa sulki —
Kiehtova käärme
Pois poveltain!
Saatana oonko
Paatunut, röyhkä?
Konna ma oonko
Säälimätön?
Synnin ja kuolon
Liekkivän leiman
Otsallas kannat,
Oi simasuu!
Oi, mua saartaa
Yölliset äänet,
Helvetin naurut
Kaikki nyt soi.
Pois sinitaivaan
Tähtien alle,
Pois vihamyrskyn
Mylvinähän!
Saatana oonko,
Paatunut röyhkä?
Konna mä oonko
Säälimätön?
2. Huokaus.
Kuin synkkä koto kuoleman on tää!
Mun taivaani on ijäks suljettuna.
Sen kultahohdett' en mä enää nää,
On riemu mailman multa murjottuna.
Mut niinkuin varjo kulkee kenttää pitkin,
Niin rauhatonna vaellan ma vain,
Vain varjo olen aikain parempain.
Ja ihmislapset pitkään katsahtaa,
Mikähän tuokin lienee, miettii kansa.
Ei kukaan ymmärtää voi kulkijaa,
Ei kukaan selittää voi murhettansa.
Hän heidän pikkurauhaa häiritseepi,
Hän riemuhuudot räikeet pelottaa;
Se, kautta Herran, onhan surkeaa!
Oi, miks on koskaan rintan' paisunut,
Sen miksi suuret aavistukset täytti?
Miks riemuin laulun äänt' oon kuunnellut?
Miks siitä valonsäde mulle näytti
Valaisten syömen syvät, mailman piirin
Ja rintani sai ilmitulehen,
Mut hetken vain, oi hetken lyhyen?
Tuo säde tunki sielun syvyyteen,
Se entisaikaan oli elämäni;
Kuin kirkkaan kevätnurmen kukkineen
Näin elon valoisana edessäni.
Mut päivä laski, yö on noussut musta,
Ja tallattu on mailma syömeni,
Kuin tyhjä, hävitetty temppeli.
Jos joskus kuva kultaloistossaan
Kuin ennen sielun ohi liihoittelee,
Niin virvatulta on se vieraan maan,
Vajonnut enkeli, mi vaikertelee.
Kun kaihoin itkeä sen kanssa tahdon,
Niin sekin luotain liitää huoaten,
Ja synkkyyteen ma sorrun jällehen.
Oi kolkko köyhyys sielun palaneen,
Miss' entisriemuin kylmät ruumiit makaa!
Oi perintöni, saatu aikaiseen,
Sun häijyt henget lahjanaanko jakaa,
Vai ootko taivaan rangaistus sa mulle,
Ansaittu, vaikk' en tunne syytä sen,
Mut pantu kantaakseni kärsien?
Haa, kärsivällisyys! En hiukkaakaan
Omista lahjaa, jota kaikki kiittää.
En elää tahdo horroksissa vaan,
Ei kärsimys voi lohdukseni riittää;
En tahdo, että keväästäin, mi loisti,
Tää musta muisto nyt vain jäljell' on
Ja rinnan rauhattomuus rajaton.
Mut — vielä toivo mua viekoittaa,
Tuo pettävä, mi loistaa, katoaapi.
Kuin ukkossalama, mi leimahtaa,
Niin joskus miehen kuva pilkoittaapi,
Jonk' karvaan tuskan salaliekit polttaa,
Hän kunnes vapauden ja rauhan saa
Ja sieluns' aarteet riemuin paljastaa.
3. Murheelle.
Yön kalvas sisko, murhe lempeä,
Oi, mulle tähtilinnas avaa sä;
Mua mustat hornanhenget vainoaa,
Sun luonas enkö rauhan majaa saa,
Oi hellä äiti murhe?
Sä nostat huntus tummansinisen,
Ja kruunu kiiltää mustain kutrien;
Sä laupeaana kätes ojennat
Ja rauhan maahas mua viittoat,
Oi hellä äiti murhe.
Kas, yli maan ja vetten lepää yö,
Ja taivahalla tuikkaa tähtivyö.
Kaikk' äänetönnä uinuu, minä vain
Nyt valvon, ja sä valvot kerallain,
Oi hellä äiti murhe.
Oi mulle selitä — sä tiedät sen —
Mi synkkyys täyttävi mun sydämen'.
Oi sano kaikki nyt, nyt juuri sa
Suo mulle huoneessasi valoa,
Oi hellä äiti murhe.
Sa oothan kuningatar elämän
Ja lohtu sydän raukan särkyvän?
Kai luona kehtoni sä seisoit jo,
Ja lauloit, mik' ois mulle kohtalo,
Oi hellä äiti murhe?
Maan rauhattuus jo raukee lepohon,
Sen hurjat äänet valjenneet jo on;
Mut kun mä silmät nostan, havaitsen
Sun kasvoillasi kiillon taivaisen,
Oi hellä äiti murhe.
Oi, silmissäni pilvet hajoaa,
Ja valon maihin katse vajoaa!
Ikuinen toivo tunkee rintahain
Salaman lailla, loistain, lohduttain,
Oi hellä äiti murhe!
On katse hellä, loisto kirkas sun,
Sä siivin lumivalkein kannat mun;
Siis ylös! mukanas mua, armas, vie,
Käy valon, kultavalon maille tie,
Oi hellä äiti murhe!
4. Hyvää yötä.
Oi pyhä seutuni mun, miss' säde auringon
Seulovi loistettaan lehdistä koiviston
Äitini talohon;
Hyv' yötä!
Noussut on taivaaseen rukous armaiden,
Puolesta minunkin; loistossa tähtien
Nukkuu he jokainen;
Hyv' yötä!
Taivas on huntunsa pois heittänyt kasvoiltaan
Katsovi, enkeli kuin kumpua vanhurskaan,
Ääret taivaan ja maan,
Hyv' yötä!
Illan rauha se näin tuskani karkoittaa;
Siedä ne tähtien ei katsetta rauhaisaa.
Aamukin kerran saa!
Hyv' yötä!
5. Katumus.
Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta,
Se valon riistää elon taivahalta,
Se kauheana minuun tuijottaa,
Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa.
Sua, Herra, loukannut ma olen yhä,
Vihaani kilpistyi sun armos pyhä,
Sai sieluraukka runon haaveihin
Ja ilman sua viihtyi kuitenkin.
Yön, valheen valtaan vaipui elämäni,
Ja elon valo väistyi edestäni,
Mun sielun' rauhaa kyll' on huutanut,
Mut synnist' erota ei tahtonut.
Niin, synnist' ei se raukka enää erii,
Siks kuolo, helvetti sen kurjan perii.
Ei sillä lohduttajaa päällä maan,
Ei ystävätä taivahassakaan.
Sa tuomar' ylhä oikean ja väärän
Nyt kirjaas panet syntieni määrän.
Kun mitta täys' on, silmistäs sä mun
Pois ajat katalan ja kirotun.
Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran
Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran?
Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan,
Oo toivoa, ei kuolemassakaan.
Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu,
Mi mulle voitto oli, mullaks muuttuu,
Ja paljastettuna mä syntinen
Nyt Herran tuomiota vapisen.
Tok' ensipäivinäni mulle loisti
Sun rauhas, joka synnin pilvet poisti;
Hyv' enkel' silloin ain' ol' lähelläin
Ja Herra Jeesus oli ystäväin; —
Jumalan poika, suuri sovittaja,
Ja armon, lohdun luoja, vapahtaja;
Mi synnit kaikki kantoi maailman
Ja voitti helvetin ja kuoleman;
Sun helmaas riennän, lapsuusystäväni,
Mua armahda ja auta hädässäni!
Voit vihollistas vielä vapahtaa
Ja vastustajaasi voit armahtaa.
Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen;
Ja luotan lujasti sun armoos suureen.
Oi, kiitos soikoon sulle taivaan, maan!
Sun tähtes syntinen viel' armon saan.
Aamu.
Taas rannalt' aamutaivahan
Käy valon välähdys,
Mut alla pilven kaamean
On vanha pimeys.
Kanss' auringon
Yön varjot ryhtyi taistohon.
Mut lintu pieni oksallaan
Tuoll' laaksoss' uneksui,
Ja näki, kautta öisen maan
Kuin aamu murtautui.
Tuo kirkas koi,
Yön valta sit' ei voittaa voi!
Ja lintu lentää, ihastuu
Ja laulaa ilmassa:
„Oi, kaikki kerran kirkastuu
Viel' taivaan rannalla.”
Ja lintunen
Se lauloi aamuss' iloiten.
Sointuja.
1.
Olen Jumalan laps';
Oi autuas rauha ja riemu!
Olen Jumalan laps';
Oi kelle mä riemuni kerron?
Oi Luojalle riemuni kerron.
Olen Jumalan laps';
Oi autuas rauha ja riemu!
2.
Mä vaivun Jeesukseni luo,
Luo sydämensä aivan;
Hän elon, valon mulle suo
Ja poistaa tuskan, vaivan.
Hän armon runsaan lohdun suo,
Ja poistaa synnin vaivan,
Mä vaivun Jeesukseni luo,
Luo sydämensä aivan.
Pois kutsui tuttu ääni tuo
Mua kuilust' tuskan, vaivan,
Mä vaivun Jeesukseni luo,
Luo sydämensä aivan.
Mä vaivun Jeesukseni luo,
Luo sydämensä aivan;
Hän elon valon mulle suo,
Ja poistaa tuskan, vaivan.
3.
Oi Kristus, ystävä ja auttaja, miss' oot sä?
Mun kaikkein päällä maan ja taivaassa, miss' oot sä?
Pois käänsit surren kasvos, etkö kuule,
Kun jälleen langenneena huudan, ma: miss' oot sä?
Saa puhdas sydän nähdä Herran, synti vaan on
Mun rinnassain, oon siihen hukkua; miss' oot sä?
Oi Herra, hukun jo, oi auta, kätes anna
Ja tempaa minut ylös kuilusta; miss' oot sä?
Jos oon mä saastainen, sä puhdas oot, jos syntiin
Ma vajonnut oon, oot sa auttaja; miss' oot sä?
Sa olet Kristus, sama ainiaan, mä myöskin
Saan kerran rinnallasi uinua; miss' oot sä?
4.
Jeesus voitti synnin, kuolon, saatanan,
Vieläkin hän kantaja on valtikan
Yli maan ja yli taivaittenki.
Hän on Herra minullenki.
Nytkö valtaa synnin, kuolon, saatanan
Pelkäisin ja itkisin mä ainian?
Valittaisinko, jos kauhealta
Tuntuu heidän uhkavalta?
Ei, en valtaa synnin, kuolon, saatanan
Pelkää! Jeesus ystävä ne voittihan.
Herraani mä luotan ainoastaan,
Jeesus itse suojaa lastaan.
Isän oikealla istuu tahratta
Mun vanhurskauteni valontaivaassa;
Kirkkaana kuin päivä kiilteleepi,
Vaikka laki tuomitseepi.
Kuinka kärsinkään mä kuolon laaksossa;
Isän oikealta kukaan temmata
Mun vanhurskauttani ei saata.
Itkustain siis tahdon laata.
5.
Miss' uskoa mä maassa löytänen?
Niin lausui kerran Herra minullen.
"Oi minuss' uskon löydät varmaankin!"
Niin huusin murhe-äänin vastaten.
Sull' onko uskoa, mi pelkäät vain,
Min suusta valitus soi ainainen?
On sulle enemmän sun heikkoutes,
Kuin Hän, mi terveys on sielujen.
Kas, armon, rakkauden ma sulle suon;
Kas, rauha, autuus on mun yhteyten'!
Ei sua tuomita, sun velkasi
On sovittanut veri Kristuksen.
Kun siihen uskot vaan, sä puhdas oot
Kuin Hän, ja kohta saat sä vahvuuden.
Siks olkoon rintas tyyni, iloinen,
Kuin äidin rinnall' uni lapsosen.
6.
Mun vapahtajain kuolemast' on noussut,
Hän kirkkahana haudastaan on noussut.
Halleeluja! Mun kuninkaani voittain
Yön vallat vahvat kuolostaan on noussut.
Siks riemuitsen, kun kanssa Herran rakkaan
Mä myöskin eloon ihanaan oon noussut.
Mä vallast' yön ja kahlehista synnin,
Maan viettelyistä, vastuksist' oon noussut.
Kuin Hän, niin ilomielin vielä hetken
Maan vaatteita ma kantamaan oon noussut.
Mut taivaan perin mä; ja voiton kruunuun,
Min Herra mulle tallentaa, oon noussut.
"Oi noussut, noussut" laulaa kevään tuulet
Ja päivyt valaistessaan maan, oi noussut.
Ja tuhat-kerroin kaikuu rinnassani
Sen lohtu, usko, pyrkimys: oon noussut.
7.
Oi määrää Herran armon runsauden!
Hän mua aina katsoo suojellen.
Mun ympärilläin siivin valkoisin
Ain' enkelinsä liitää varjellen.
Ja luonut on mun arkaan sydämeen
Hän hengen voiman, rauhan pyhyyden.
Äl' lausu, että elo raskas on,
Ett' yötä on tää seutu maallinen.
Näät voimaa, valoa suo Jumala
Ain' ystävilleen, lupashan hän sen.
Kun täällä heille kaikk' on suonut hän,
Niin vihdoin suo hän taivaan ikuisen.
8.
Kun aamusella kuljin ohi ikkunan,
Näin taaskin päänsä hopeaisen, harmajan.
Hän sormet ristiss' istui kirjan ääressä,
Näin katseensa mä hurskaan rauhaa loistavan.
Mä mietin kulkeissani — sillä ymmärsin,
Käy Raamattuineen hurskas päivää vastahan.
"Oi harmaapää, kuin köyhä majas pyhä on,
Miss' asut aina kanssa Herran Jumalani"
Mut huomenna mä häntä enää nähnyt en,
Näin pöydällään vain auki vielä Piplian.
Ja kaikki surren kertoi, ett' on kuollut hän,
Mut minä taivaaseen loin katseen riemuisan.
9.
Näätkö pilven liitävän?
Näätkö kirkkaan kiitävän
Taivahasta sätehen?
Näätkö sen!
Lailla pilven liitävän,
Lailla säteen kiitävän
Ties on auki valoinen
Taivaasen.
Itki maa, ja silmää sen
Kaihtaa kyynel kastehen.
Suudellen sen aurinko
Kuivaa jo.
Katumuksen kyynelen
Ahdistetun sydämen
Jeesuksemme suutelo
Kuivaa jo.
10.
On taivaassa mun kaikki ystäväni,
Näin, kuin ne hautaan kaatui viereltäni.
Mua yksin synti vielä vainoo täällä,
Viel' elon sappea juon yksinäni.
Mut synkkyydestä pyhään taivaaseensa
Suur' Isä kohta kutsuu elämäni.
Oi, silloin vastatulleen ilomieliä
Siell’ lausuu tervetulleeks ystäväni!
11.
Oi Jeesus helläsilmä,
Ma paljastan näin kurjuutein,
Ma kannan velkain, köyhyytein,
Sun etees, helläsilmä.
Sun etees, helläsilmä,
Mä vaivun maahan synnissäin,
Mä kaihoin katson hädässäin
Sua, Jeesus helläsilmä.
Sun nähtes, helläsilmä,
Oon rikkonut lait Jumalan;
Sun tuomiotas odotan
Nyt, Jeesus helläsilmä.
Sua, Jeesus helläsilmä,
Mä katson; jos mun hylkäätkin,
Niin nöyrtyin katson kuitenkin
Sua, Jeesus helläsilmä.
12.
Kun ulos astun majastani, oi ollos läsnä!
Mun maallisessa toimessani oi ollos läsnä!
Niin valoisaa on majassani; sä olet läsnä,
Sun puolees käännyn ma puheillani; oi ollos läsnä!
Kun käyn mä ihmishyörinässä, niin ilmaa toista
Ja vierast' tunnen kulkeissani; oi ollos läsnä!
Jos sielu eksyvi temmaten mun maan hyörinähän
Ja ajatuksihin rauhastani; oi ollos läsnä!
Kuin pian saastuvi sydän raukka, kuin pian taaskin
Voin niistä nauttia riemuissani; oi ollos läsnä!
Mun rauhass' armoa, voimaa koota suo huoneessani
Sun sanaas viemähän, Jumalani; oi ollos läsnä!
Ett' oisi sanani sinun sanaas; ja että loisin
Sun kunniaksesi valoani; oi ollos läsnä!
Tytön rukous.
Mä vaivun sinun ristis juurehen,
Ja sinuun silmän nostan rukoillen.
Mua ällös hylkää, hyvä Jumala,
Suo rukouksein luokses kohota.
Tuoll' loistat valomaassa tähtien,
On voiton kruunu kruunus okainen.
Mua neuvo enin lempimähän sua,
Oi sä, mi ensimäisnä lemmit mua.
Sä mun oot synnin velast' ostanut;
Et kultaa, hopeaa siit' antanut,
Sä elos annoit, annoit kalleimpas,
Ja elon lupaat mulle haudastas.
Kas, kun mä tulen pelvoin, vavisten,
Mä köyhä, kurja, etees, ikuinen,
Sä helmas avajat ja siellä vaan
Mä rauhan, lohdutuksen, armon saan.
Ja veres oma minut puhdistaa,
Mä huulin haavojas saan koskettaa; —
Oi Herra, Herra, mä en päästä sua,
Ennenkuin ensin siunannut oot mua.
Olenko oikein omas, tutki sä;
Jos öisin hyvä niin, kuin tahdon mä!
Oi, jospa voisin hiljaa rukoillen
Ain' olla silmäis eessä, Ikuinen!
Mit' onpi maailma, mit aarteet maan,
Jos sinä Herra rakastat mua vaan.
Ja että rakastat mua, tiedän sen,
Sen lausuu sielun riemu taivainen.
Sun maas on kaunis, rikas, suloista
On elää nuorna, rakastettuna;
Mut paljon suloisempi minullen
Sinussa eloni on sisäinen.
Yks olkoon kirkonmeno eloni;
Suo siihen armo pyhän Henkesi!
Mä sieluin tahdon taivoon kohottaa
Ja sieltä voiman, voiton saavuttaa.
Eloni siit on kaunis, autuas,
Kuin ilta Sabbatin niin rauhakas;
Niin hyväks silloin voin mä tulla myös,
Ett' iloin näet minuss' ikityös.
* * *
Kuu vaipui pilviin, kuoli tähtönen,
Maan yli kulki tuuli huoaten;
Mut rauha, valo tytön rinnass' on,
Hän näkee auki Isän asunnon.
Heränneen huokaus.
Mun sydämeni raunio on suitsuava,
Miss' vinkuu myllertäen myrsky raivoava,
Ja jonne joskus loistaa säde kirkastava.
Mut vaikka loistaa sinne säde kirkastava,
Ja vinkuu myllertäen myrsky raivoava,
Se sentään aina raunio on suitsuava.
Oi, synnin myrsky on tuo aina raivoava,
Mun sydämeni raunioissa suitsuava;
On armon auringosta säde kirkastava.
Mut vaikka kauhistaa mua myrsky raivoava,
Vaikk' ilon tuottaa armon säde kirkastava,
On mulle rakas raunio vain suitsuava.
Pois pelkosi!
Pois pelkos heitä, henken' tuskainen!
Viel' kerran Vapahtajas taivainen
Sun päästää kahleista ja telkehistä.
Hän synnin vallan kukistaa, hän vaan,
Ja ihmishengen pirstat voimallaan
Pois riistää saatanan hän elkehistä.
Oi, synninraskas sydän armoa
Se huutaa, ellei löydy neuvoa
Maan päällä, niin on hällä armoa.
Ei Jumalamme kivestä; ei se
Oo mykkä, kuuro meidän hädälle;
Hän elää, kuulee, vastaa Jumalamme.
Ei Kristus tyranni oo laisinkaan,
Ei syntistä hän uhkaa vitsallaan;
Vaan anteeks antaa, auttaa tuskissamme.
Oi valo elämän, oi tullos jo!
Sä tunnet syntin', armon aurinko,
Oi tullos, Jeesus! Niin, sä tulet jo.
Johannes.
Rinnalla Kristuksen
Sai kuulla suustansa
Hän sanaa elämän.
Ehtoollisella hän
Viim' yönä nojata
Sai rintaan Kristuksen.
Ken rintaan Kristuksen
Voi päänsä kallistaa,
Oi määrää autuuden;
Kun armon aartehen
Ja elon valon saa
Rinnalla Kristuksen!
Keväthuokaus.
Tääll' lehto kukkivi tahtoen
Taas kruunun vihreän voittaa;
Ja yöstä tuulonen heräten
Nyt hiljaa alkavi soittaa.
Ja taivaan ranta se purppuroi
Ja lintujen laulelot soi.
Mut henki vangittu vielä vaan
On yöhön uskottomuuden.
Se koska nousevi haudastaan,
Kosk' aika aamun on uuden?
Kuin Kristus voittaen noussut on
Pelättäen vartioston.
Mut kohta nousevi aurinko
Ja varjot kaikki se poistaa.
Ja valon templinä kohta jo
Nyt koko maailma loistaa.
Kaikk' kukat teränsä auki jo luo
Ja tuhannet tuoksunsa suo.
Mut sielu synkkä on, maihin sen
Ei loista päivyen valo — —
Mä nostan käteni, rukoilen,
Kun aamun hohtavi palo:
Oi, mulle suo, Isä armollisin,
Sun poikasi, min menetin!
Sentään.
Kas lintu, kas lintu se lentää
Ilolauluin taivohon päin.
Taa pilvien sinerväin
Se piilevi näin
Ja kauvaksi ilmahan entää.
On äänettyys yli maan,
Se laulavi sentään vaan.
Kas päivä, kas päivä, mi vasta
Nous otsin hehkuavin,
Vajos yöhön se pilvihin
Ja kirkkauskin
Katos huoneesta valoisasta.
Mut vaikkei sit' aattelekaan,
Se loistavi sentään vaan.
Oi sydän, oi sydän, mi yhä
Sitä murhetta itket vain,
Ett' unhoon Herralta sain;
Ajat vaihtuvat ain',
Mut Herra on sama ja pyhä.
Vaikk' et sitä tajuakaan,
Niin armonsa sentään mä saan.
Eräs päivä.
Kun aamu valkeni, ylös katsoi
hän riemuiten,
Ol' auki sielunsa, siellä toivo
nous taivainen.
Ja kanssa nousevan päivänsäteen
myös rintaansa
Nous iki-aavistus, lämmin, kirkas
ja ihana.
Oi elo löytyvi, jot'en nähnyt;
miks viipynen?
Sit' tahdon etsiä, tahdon löytää
jo tänään sen:
Hän aamunkoitossa mietti niin.
Mut keskipäivänä niin jo kulki
hän rientäen
Kuin kaikki toisetkin kilvoitellen
ja häärien.
Hänt' ajoi huolet ja toimet, hänpä
ei väsynyt;
Häll' eli aistit, mut omatunto
oi' kuollut nyt.
Ja elo taivahan mieleen hälle
ei muistunut,
Mut tomun, kiihkon ja maan oi' orjaks
hän suistunut,
Ja keskipäivä se loisti jo.
Mut illan tullen hän rauhatonna
käy lepäämään,
Ja huokaus raskas nous katkonaisna
sydämestään.
Se kuolinhuokaus elon ol'ko,
mi sammui pois?
Tai ehkä aamuinen armon henki
se ollut ois?
Ei tiennyt hän sitä, eikä mitään
hän aatellut,
Vaan ruumiins', sieluns' on kohta uneen
hän tuutinut.
Mut illan hetki ol' ihana.
Radegundis.
Elisabeth, tuo hurskas ruhtinatar,
Jakeli köyhäin kesken rikkautensa,
Ja kansa tulvi hänen luokseen joukoin,
Se Ruhtinattarensa nähdä tahtoi.
Siin' oli miestä, naista, vanhaa, nuorta;
Siell' oli kauneudestaan onnellinen
Myös immyt Radegundis, kaunotukka.
Kun lahjojansa jakoi Ruhtinatar,
Hän huomas kansan joukoss' immen kauniin.
Hän kysyi ihmetellen: lausukaahan,
Ken on tuo tyttö kauniskiharainen?
Ja hovineiti vastas: Radegundis,
Hän linnavoudin tytär on, ja kansa
Nimittää häntä: neito kaunotukka.
Elisabeth kun jakanut ol' lahjat,
Niin luoksensa hän kutsui kauniin tytön
Ja ystävällisesti hälle haastoi;
Sill' aikaa sakset otti hän ja salaa,
Niin ettei tiennyt kaunotar, hän leikkas
Pois pitkän tukan hänen niskastansa.
Mut vaikeroiden huusi Radegundis:
Voi mua, voi, mit' onkaan tehty mulle!
Mun tukkain, kultatukkain onpi poissa!
Miks mulle tämän teit, oi Ruhtinatar?
Mun pitkä, kaunis, pehmyt keltatukkain,
Mun pääni kruunu, koristus ja riemu,
Sen ryöstit multa, kova Ruhtinatar,
Ja rumensit mun kaiken mailman nähden.
Mun tukkain, kultatukkain onpi poissa,
Mun pääni kruunu, koristus ja riemu!
Näin huusi kyynelsilmin Radegundis.
Mut lempeästi lausui Ruhtinatar:
Oi malta lapsi, minkä tehnyt olen,
Sen tein mä vain sun omaks onneksesi.
Tuo tukkas kaunis, kruunusi ja riemus,
Se oli verkko saatanan ja synnin.
Jok'ikinenkin pienin kultakutri
Ol' ansa vain, mi sinut syntiin kietoi;
Jok'ikinenkin hienoin kultahius
Ol' kahle vain, mi maailmaan sun sitoi.
Turhuuden Baal sull' oli Jumalanas,
Sä olit eksynyt, mut käänny nyt jo!
Sun herras olkoon Jumala ja Kristus!
Se koski neidon sydämeen ja itkein
Hän lankes hurskaan jalkoihin ja lausui:
Oi Ruhtinatar, kauttas puhuu Herra,
Sun silmäs katsoo läpi sydämeni.
Niin usein tahdoin kääntyä mä Herraan
Ja irti päästä tahdoin turhuudesta,
Mut oi, mun kaunis tukkain esti aina.
Pois synnin verkko, pois sä koru kurja!
Pois inha halu minun silmistäni!
Pois maailma sun maireuksinesi!
On herrani nyt Jumala ja Kristus.
Niin lausui neito; ymmärtäen uhras
Hän kurjan ruumiin pelastaakseen sielun.
Beeda.
Jo vuositaakan raskaan painamana
Ja hautaan kallistuen tietä kulki
Vain pojan johtamana hurskas Beeda.
Ei silmät nähneet enää aurinkoa,
Ja kauneus maan ei ollut enää hälle;
Mut nuorekkaana hänen sydämessään
Ol' usko Kristukseen, kuin kuolo, vahva,
Ja Herran riemu loisti sielussansa.
Mut pojan johdolla hän kiersi maata
Ja missä löysi kansan kuolevaisen,
Hän saarnas sanaa totuuden ja armon.
Ja sokeen sanoista sai moni valon.
Ja kerran saapuivat he laaksoon jylhään,
Niin autioon ja vuorten ympäröimään,
Ja korkeet kalliot sen yli riippui.
Mut poika vallaton näin lausui hälle:
On täällä paljon kansaa koolla, isä,
Mi vuottaa kuullaksensa sinun saarnaas.
Hän lausui niin, ja sydämessään nauroi.
Mut vanhus alkoi saarnata, ja riemuin
Hän kertoi sanaa evankeliumin.
Ja sanatulva hänen huuliltansa
Soi sovituksen suurta viisautta
Ja armon rikkautta, kaikkein omaa.
Hän hurmaantuen avas aarteet, kertoi,
Ett' elo, rauha, jumaluus ja voitto,
Mi löytyy Jeesuksessa Kristuksessa,
On jokaisen, ken tulee hänen luokseen
Ja tahtoo päästä synnin kahlehista.
Ja kun hän vihdoin käsin kohotetuin
Huus uskon, voiton riemun varmuudessa:
On Kristuksessa armo, autuus, elo,
Ja ken sen ottaa tahtoo, ottakoon sen!
Niin kaikui selvään kaikkialta "Amen",
Ja "Amen" kaikui joka kalliosta.
Mut poika vuorten äänen pelvoin kuuli,
Tuo kaiku koski hänen sieluhunsa.
Hän kauhistuen lankes hurskaan eteen
Ja kyynelsilmin kertoi petoksensa.
Mut aavistuksena kautt' ukon sielun
Lens' evankeliumin ikivoima,
Ja huulensa ne riemuin lausui hiljaa:
Kun vait' on ihmiset, niin kivet puhuu!
Kevätaamu.
Kevät nuori vast' oli saapunut
Kera lintujen, auringon,
Maa kummiksensa on katsellut,
Kuin kaunis sen kulku on.
Jos kunne katseli, kattoi sen
Sini taivahan, puna ruusujen.
Kevätaamuna kerran heräten
Näin päivyen nousussaan.
Se maata katseli hymyillen,
Läks' valossa vaeltamaan.
Kävi huone ja rinta niin ahtaaksi,
Minä tahdoin kauvaksi, kauvaksi.
Niin nousin mä huipulle vuorimaan,
Näkö rintaani riemua loi;
Tuoll' uinui kaikki nyt umpussaan,
Tuoll' laakso ja korkeus soi.
Tuoll' lintunen lauleli oksaltaan,
Min suinkin se jaksoi vaan.
Niin mietin mä silloin: kaunis on
Tää Luojan vihreä maa!
Ain' aamusin rukous sanaton
Sen rinnasta kohoaa.
Mä riemussa, rauhassa tahtoisin
Tääll' elää ja kuollakin!
Mut laaksossa vuoren juurella
Ol' asunto ihmisen,
Siell' avasi mies juur' ovensa
Kera vaimonsa riidellen.
Kiroukset ne aamuhun kirkkaaseen
Kohos suustaan ja korkeuteen.
Lyydian kehtolaulu.
Luo silmäs umpehen
Ja uinu hetkinen.
On lapsi väsynyt,
Oi hyvää yötä nyt!
Täss' äiti vielä vaan
Sua tuutii lapsostaan,
Oi kunnes keinuhun
Sä nukut armas mun.
Ja nähdä uness' saat
Sä kirkkaat kukkaismaat,
Ken ymmärtää ne voi,
Mit' armas unelmoi!
Vaikk' unta nähtiin me,
Meilt' unhottui jo se;
Sit' enää unelmaa
Voi tuskin aavistaa.
Nyt rinta rauhaton
Kai ainiaaksi on;
Mut onnellisna sa
Viel' lepäät Herrassa.
Ja Jeesus taivaastaan
Sua katsoo lapsenaan,
Ja joukko enkelten
On luona kätkyen. —
Luo silmäs umpehen
Ja uinu hetkinen.
Ett' yhä riemuissas
Sä heräät unestas.
Ja isäs saapuvi
Ja leikkii kanssasi
Sua kohta suudellen,
Sä tyttö pienoinen.
Sureva ystävä!
Ystävä, mi kaihoot murhemiellä,
Murhemiellä sielus ystävää.
Etkö luule, hän ett' tulee vielä,
Vielä tulee tuoden elämää.
Vielä
Tulee tuoden elämää,
Ystävä, mi kaihoot murhemiellä.
Ystäväni, hädässäsi kerran,
Kerran Herra tuskas lauhduttaa.
Armon huutohan on mieleen Herran
Herran kautta synnit anteeks saa.
Herran
Kautta synnit anteeks saa,
Ystävä, niin hädässäsi kerran!
Ystävä, hän lääkitsee, tuo hellä,
Hellä haavat, antaa takaisin
Valon, rauhan ja mi puute kellä,
Kellä mikä puute oisikin,
Kellä
Mikä puute oisikin,
Ystävä, hän lääkitseepi, hellä.
Ystävä, lain tuomiot kun palaa,
Palaa omantuntos polttaen,
Miss' on lääke, jota sielu halaa?
Halaa lääkettä sä Jeesuksen!
Halaa
Lääkettä sä Jeesuksen,
Ystävä, lain tuomiot kun palaa!
Kuoleman kuvia.
1.
Hän silkkivuoteell' lepäs ja henki vaivoin vaan:
"mit' tohtor' sanoo?"
Ja käteen tohtorin ain' hän tarttui kauhuissaan:
"mit' tohtor' sanoo?"
Ja vuoteen luona lapset ja vaimo itkevät
— kuin pyörryksissä —
He kaikk' ei kilpaa kylliks voi huutaa huoliaan:
"mit' tohtor' sanoo?"
Ja lohduttaen tohtor' nyt puhui paljonkin
hän terveydestä,
Ja uutta lääkitystä hän kaatoi pullostaan;
"mit' tohtor' sanoo?"
Ja kun he kaikki huusi ja tohtor' puhui juur'
ja pulloon tarttui,
Niin lysähti jo sairas ja huusi kuollessaan:
"mit' tohtor' sanoo?"
2.
"En elää saata ilman sua,
En ilman sua kuolla voi,
Ei hankeen kätkeä saa mua,
Oi, siellä talven tuiskut soi!
En jättää saata sua,
En kuolla voi!
Oot mulle kaikkein rakkahin,
Mun elon', ilon' oot sä vaan.
Oon morsiames vieläkin,
Kuin olin ennen päällä maan!
Oi mulle rakkahin
Oot sinä vaan!
Kun sinä jäät, en kuolla voi,
Suo, että lepään rinnallasi
Ei haudassani mulle soi
Sun enää äänes tenhokas.
Mua pidä, armas, oi
Sun rinnallas!"
Sielunsa käteen Kristuksen
Stefanus sulki kuollessaan,
Kun elon maahan voittaen
Vapaana nous hän vaivoistaan;
Hän sieluns' armaallen
Soi kuollessaan.
3.
Hän lujaan puri yhteen sinihuuliansa,
Ja raivo jähmennyt ol' otsallansa;
Ei huomattu, hän tokko katseli,
Vaikk' avosilmin siinä lepäsi.
Jo loppu läheni, sen selvään kaikki näki;
Siks papin hakuun jouduttihe väki,
Mi ”rauhaa, lohdutusta” tuskaan tois
Ja Herran Ehtoollisen hälle sois.
Ja pappi paksu saapui suoraan juomingeista
Ja ystävien korttiseurueista;
Hän tuli, surkein äänin tuodakseen
Nyt rauhaa, lohdutusta sairaalleen.
Hän Uutta Virsikirjaa luki lohdutellen;
Hän synnintuskaa torjui rukoellen,
Ja antoi Ehtoollisen sairaallen: —
Ei voitu nähdä, tieskö sairas sen.
Sen jälkeen taaskin pappi riensi juominkeihin
Ja ystävien korttiseurueihin;
Mut sairas äkkinauruun remahti
Ja puri hampaitaan ja — kylmeni.
Lutherin Postillaan
Oi, kuin suloinen
Ääni on, mi luota Jumalan
Evankeljumin tuo sanoman,
Joka saarnaa hyvää, lohduttaa
Rintaa herännyttä, pelkoisaa,
Kertoo ihanuutta Kristuksen,
Uskon elämää ja autuuden;
Oi, kuin suloinen!
Oi, kuin autuas
Sielu on, mi luota Jumalan
Evankeljumin saa sanoman,
Ja sen rauhanaan ja lohtunaan
Rintaan sulkee riemuss', surussaan,
Näkee ihanuutta Kristuksen,
Voittaa uskon, löytää autuuden!
Oi, kuin autuas!
Oi tokkohan?
Sin' yönä, kun Juudas petti
Mun Öljyvuorella kerta,
Rukoellen itkin mä verta
Sen yön pelastaakseni sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Kun orjantappurakruunuin
Mua piinaten ruoskittihin,
Ja parjaten pilkattihin,
Niin aattelin yksin sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Jumalan sekä ihmisten eessä,
Olin hyljätty kaikilta puolin,
Mä ristini kannoin, kuolin,
Sen tein pelastaakseni sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Ja kuollessa pyysin mä Isää,
Ett' anteeks sulle hän antais
Ja taivaaseensa sun kantais,
Hän ettei hylkisi sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Kas taivaan ja maan löi kauhu
Mun tuskani tuntiessa,
Kun heitin mä kurjuudessa
Elämäin pelastaakseni sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Mua miksi sä pelkäät, kartat?
Vihamiehesi miks olenkaan mä?
Min toimitin päällä maan mä,
Tein lemmestä kohtaan sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Sinun eestäsi kärsin ja kuolin,
Veli-raukkani, maailmassa;
Isän rinnalla taivahassa
Puhun nyt pelastaakseni sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Sinut, tuhlaripoika, mä soisin
Myös taivaaseen ilomiellä;
Sijan sulle mä laatisin siellä,
Siell' aina mä aattelen sua.
Oi tokkohan konsaan, konsaan
Sä lainkaan muistelet mua?
Hyvästi.
Maire, syntinen haave mun sieluni, hyvästi!
Kaunis kahle, mi teit minut orjaksi, hyvästi!
Unta lemmestä, rauhasta näin minä vaan ainiaan!
Rintaa etsin mä, jolla mä levätä saan ainiaan.
Maire haave, mä näin sua liiaksi, hyvästi!
Kaunis kahle, mi ryöstit mun eloni, hyvästi!
Oi, kuin kutsuvi lempeenä rakkaus maan ainiaan!
Vaan sen heelmä on syntiä, taistoa vaan ainiaan.
Synninsaastassa leikkivät tunteeni, hyvästi!
Yksi rakkaus vaan pyhä löytyvi; hyvästi!
Kurja sieluni, tahdotko uinua vaan ainiaan?
Ollos, koska sä tahdot, orjana maan ainiaan.
Mut ikilempeä etsivi sieluni; hyvästi!
Sen jos löydän, en jää minä orjaksi; hyvästi!
Rakkaus, rauha on Herramme rinnalla vaan ainiaan!
Oi, ett' onnessa siellä mä levätä saan ainiaan!
Uudenvuodenlaulu.
Vaikka aika rientää kurjan maan,
Kristus sentään elää ainiaan;
Pelkäiskö, jos hän on meidän vaan
Aikain vaihettelussa.
Sydän, jos vaan sulla Kristus on,
Elon aamutähti tahraton,
Sulla kyllin, sulla kaikki on
Aikain vaihettelussa.
Tulkoon pimeys ja maailma,
Tulkoon kuolema ja saatana;
Oi, meill' on tuo sankar' mahtava
Aikain vaihettelussa.
Ylös Herraamme siis seuraamaan!
Hänen kauttaan voittoon riemuisaan!
Ristin mies ei lepää konsanaan
Aikain vaihettelussa.
Herran tuomiot käy yli maan,
Niitä ihmisraukat katsoo vaan,
Mut ei ymmärrä he hiukkaakaan
Aikain vaihettelusta.
Kristus tulen tahtoo syttyvän,
Tulta lähetettiin tuomaan hän,
Jot' ei tunne sokeus elämän
Aikain vaihettelussa.
Mut hän tuntee heikon laumansa,
Sitä suojaa ikivoimalla;
Jospa vois se hänet tuntea
Aikain vaihettelussa!
Luontokappalten huokaus.
Kuin kauan vielä helmahan yön
niin turhaan tuskamme soi
Miss' ei sydän lempivä ainoakaan
sen huutoa kuulla voi?
Ja milloin kaamean vankilan tään
ovet murtavi armon työ,
Valo voittavi, pelkomme haipuu pois
ja vapauden hetki lyö?
Kons' särkevä on kirouksemme
Käsi Herramme?
Mut huokaustamme ja tuskaamme
ei ymmärrä ihminen,
Hän varmana synnin kahleissa
maan orja on saastaisen.
Hän kuule tuskan huutoa ei,
joka kaikuvi kautta maan,
Näe kyyneltä ei, joka hält' anelee
vapahdusta ja rauhaa vaan.
Hymysuin hän on lempinyt syntiä vain
Ja lempivi ain'.
Oli ihmisen synti surmamme,
se myrkkyä katkeraa
Koko luontohon toi, katovaisuuden
on öinen hauta nyt maa.
Elämään sekä riemuun Herramme
hyvän, kauniin luontonsa loi,
Viatonna silloin autuuttaan
myös meidän kielemme soi.
Kuva Jumalan silloin puhtoinen
Oli ihminen!
Ken entisen rauhamme meille suo,
sulo-aamumme rauhan sen,
Jumalalta kun lämpöä saimme me
hänen rintaansa nojaten;
Kun ylhäältä valonsa meillekin
hänen ikuinen loistonsa loi,
Ja taivaissa laulelo enkelien
Ja aamutähtien soi?
Ken jälleen tuo ajat aamumme
Ja rauhamme?
Oi sovitus, armo ja pelastus,
sana kestävä ainiaan,
Soi helkkyen, Jumalan rauhaa tuo
hänen maahansa huokaavaan!
Soi armoa ihmisen sielullen,
siit' ehkä se herääpi,
Ja syntiäns' itkien haudastaan
taas voittaen nousevi;
Hyvin kääntyvi kaikki, ja Eedenin maa
Taas aukeaa.
Kuin kauan vieläkin helmahan yön
niin turhaan tuskamme soi,
Miss' ei sydän lempivä ainoakaan
sen huutoa kuulla voi?
Ja koskahan tullen mahtavana
Jumalamme ja Poikansa saa
Ja synnin tuskat ja puuttehet
maast' uudesta kartoittaa?
Pyhä päivä, sä toivomme aurinko,
Oi tullos jo!
Lähetyslaulu.
(Kun. Daavidin 117 psalmi.)
Halleeluja, halleeluja!
Kaikk' kansa maan käy laulamaan!
Oi, Jumalaa nyt veisatkaa,
Hän sanassaan
Käy voittain yli meren, maan.
Hän pakanaan luo valoaan
Ja armonkin suo kallihin!
Jo kuolon yö siell' loppuun lyö,
Ja uskoen
Uudesti syntyy ihminen.
Yö pakenee ja vaikenee
Suur' päivä se, kun Herramme
Jo tunnetaan ain' ääriin maan,
Ja kirkkaana
On totuutensa loistava.
Halleeluja, halleeluja!
Ja laupeuden hän ikuisen
Suo lemmessään, ken käskyjään
On seuraava,
Ol' liki taikka kaukana.
Iltarukous.
Kun maan ja mantereen
Yö mustaan vaippaan luopi,
Mä katson Jeesukseen,
Mi elon valon suopi,
Sun luonas, rakkahin,
On päivä kirkkahin.
Sua kiitän riemuiten,
Kun luoksesi saan tulla
Ja kasvos jällehen
On riemu nähdä mulla;
Sä mulle hyvä oot,
Oi Herra Zeebaoot!
Lie paljon turhuutta,
Mit' tänäpänä toimin,
Sua, Herra, palvella
Ois tullut kaikin voimin,
Sä tunnet, tiedät sen,
Mä myös sen tietänen.
Oi Jeesus, anteeksi
Mä anon sydämestä,
Suo kalliin veresi
Pois syntivelkain pestä;
En ennen päästä sua,
Kuin Herra siunaat mua.
Siis vaivun levollen
Sun turvahasi yöhön,
Ja kanssas heräten
Mä nousen, riennän työhön;
Yöt päivät olet sä
Mua yhtä lähellä.
Suo, että unta en
Mä näe maallisista,
Vaan ole minullen
Sä ainut aartehista,
Suo, että uneksun
Vain Jeesuksesta mun.
Mä nukun — valvomaan
Sä tahdot luoksein jäädä!
Mua kurjaa konsanaan
Sä helmastas et häädä,
Vaikk' oonkin synti vaan.
Ja tuhka, multa maan.
Oi Poika Jumalan,
Kun suljen silmät illoin,
Niin valon korkean
Luot sieluhuni silloin;
Oi aarre arvokas,
Hyv' yötä, Messias!
Epiloogi ystävilleni.
Oi, halveksien eroa
Ei runoilija lyyrystään,
Sen luopuin suloriemuista
Ja rientäin laulukeväästään
Vait loistovaltaa vailla
Pois varjoin kanssa lepäämään.
Jos voi, jos tahtoo tehdä sen,
Hän laulun mait’ ei tuntenut,
Eik' kuvaa puhtaan kauneuden
Hän konsaan ole ihaillut.
Jos lyyrynsä on vaiti,
Ei mitään siinä hukkunut.
Ei konsaan rikost' olla voi,
Kun runo kaunis, tos' on vaan!
Ja lahjaa, jonka Luoja soi,
Hän käyttäköhön omanaan;
Hän saa ja hänen täytyy
Vapaasti laulaa tunteitaan.
Mut yhden paljon suuremman
Kuin runo, tiedän päällä maan,
Se suur' on totuus Jumalan,
Mi kulkee pyhää kulkuaan
Ja tempaa ihmissielut
Ja päästää heidät kuolostaan.
Maan päällä sen, mi kauneint' on
Ja rinnat voittaa sulollaan,
Luo runoilija muotohon;
Mut totuus tää jos häll' on vaan,
On hänen aatteens', sanans'
Sen luomat, suomat kauttaaltaan.
Ja jos se pohjaa myötenkin
Saa tunkeuda sydämeen,
Ei silloin aikaa haaveihin,
Todellisuus jää yksikseen,
Ja tappio on hälle,
Min ennen luuli voitokseen.
Jos vihdoin hän saa elämän,
Mi kuolossa ei kuolekkaan,
Ja jos kaikk' koittaa laulaa hän,
Mi liikkuu suurta sielussaan,
Hän vaipuu rukoukseen,
Mut sanoja ei löydä vaan.
Ei runo puhdas siihen, maan
Ei käy se muotoon, määrähän!
Viel' sanoiss' soinut konsanaan
Ei laulu uuden elämän.
Mut Herran ystävänä
Sen taivaass' saapi laulaa hän.