SALOMO SULAMITILLE.
Ma harmaannuin jo sodan, rauhan töissä
ja olen kohta kypsä kuolemaan,
ja väsyin jo, ah turhaan tähtiöissä
tään elon tarkoitusta tutkimaan.
Ei onni ole kruunun-helmilöissä,
ei kullassa ja kunniassa maan,
ei runon sävelien helkynnöissä —
se kaikk' on turhuuksien turhuus vaan.
Nyt vasta onnen ihanimman näin,
oi Sulamit, sa sisko, ystäväin,
sun sisäisessä kauneudessasi,
mi katseilt' ihmisien kätköss' on,
ja itselleenkin aavistamaton,
kuin merten päärly lapsen-sielussasi.