TUNTEITA JA AATOSTEN SIRKKALEHTIÄ
Ilmassa purjehtija.
Kuin ilmapallo lentonaan taivaihin kohoaa, niin läksin kohti kulkemaan ihanteen kukkulaa.
Unelma ruusuruskoinen
sen huiput kirkasti,
ja uskon enkel'impynen
kukitti rintani.
Ma matkalla sain tuntea,
ett' olen pohjaton
kuin aamun kultaruskossa
utuinen pilvi on.
Se uskon kukka juureton
helteessä kuiveni,
ja ruusupilvi unelmain
tuulessa hajosi.
Niin kauvan rinta huokasi toiveitten pirstoilla, vaan sitten aloin etsiä elosta totuutta.
Sinä olit niin heleä ja hieno!
Sinä olit niin heleä ja hieno kuin autere aamun on, kun rannalta taivaan siihen säde säihkyvi auringon.
Sun luoksesi tuulena aamun salon korvesta syöksähdin. Vaan autere tuulessa haihtui ja mä määrättä harhailin.
Koivunlehdeksiä.
Tuhatviitiset Suomen järvet kotirantoihin läikkyvät. Tuhatniitiset huolten hunnut mun mieleeni väikkyvät.
Sinirannalla ritvakas koivu
yhä uusia lehtiä luo.
Elo sulholle surujenkin
sulorunsaita riemuja suo.
Lehtiritvoja koivusta rannan
minä vastaksi taittelen —
ja rintani katkerat kaihot
ilolauluksi laittelen…
Vaan vastani viuhkaissa muistan: sinirannalta tuolta sen sain — ja riemusta laulaissa itken yhä muistaen murhettain.
Oi, kuin oli kummaa silloin!
Oi, kuin oli kummaa silloin — kun muistelen jälkeenpäin! Oi, kuin oli kummaa, illoin kun silmäsi loistavat näin!
Sun silmäsi silmäni huikas,
ja kun katselin maailmaan,
niin silmistä kaiken kansan
sun katsehes loisteli vaan.
Sun henkesi hellä! Se tuntui
koko maailman kattavan.
Sen vahvasti, vahvasti uskoin
yli aikojen aaltoavan.
Oli yö kuin välkkyvä päivä
ja päivä kuin välkkyvä yö,
mure riemua, murhetta riemu
ja leikkiä raskainkin työ.
Mä nukkuen puoleksi valvoin
ja valvoen uinailin,
ja houruna illalla myöhään
kedon halki mä harhailin.
Mä houruna illalla myöhään
sun luoksesi syöksähdin.
Sun silmäsi! Silloin ne loisti
ikikirkkahin kyynelin.
Minä houruna illalla myöhään
sun luoksesi syöksähdin.
Sua katselin silmästä silmään —
pois horjuen harhailin.
Läpi yön minä lauluja lauloin
oi, kuinka ne kuohuivat! — —
Jo poltetut, poltetut ammoin
ovat laulut ne onnettomat.
Vaan ei pala koskaan se muisto, en voi sitä unhottaa. Mä soisin sen siiville tuulten, mut en sitä sinne saa.
Kosken rannalla.
Astelen päivän lasketessa kohisevan kosken rantaa. Raskas niinkuin rannan hiekka on minun kaihoni kantaa.
Keltapäisiä kukkia kasvaa
kosken kohinassa.
Mielelleni vilpastusta
olen minä hakemassa.
Oi, miten sorjia niemekkeitä
vetonen kierrättelee!
Oi, miten neitoset nuorten miesten
mieliä viehättelee!
Kaihon katkera katseeni kääntyy
keltapäähän kukkaan.
Oi, kun ne haaveet ja nuoret toiveet
haihtuivatkin hukkaan!
Saaren rannalla vuolas virta
erkani kahteen haaraan.
Kulta kun jätti, mun mieleni rauha
joutui suureen vaaraan. —
Istuin kosken partahalle,
aatos yhä juoksi,
meni yli vetten ja kukkuloitten
entisen heilin luoksi.
Niinkuin kosken pyörrenielu
kierivi kallion viereen,
niin minun entinen heiliseni
alati muistuvi mieleen.
Vaaleapäinen on kuihuva laine,
vaan on pohja musta.
Minä haen tuimista taisteluista
surujen unhotusta.
Koskesta vierivi kuohuva laine
suvannon tyyneen veteen.
Oi, jospa surujeni pyörtehista
riemuja koituisi eteen!
Suvannon kalvoon siintävä kukka kuvansa kauniin päilyy. Vielä ne mullakin nuoret toiveet mielessäni säilyy.
Naisvihaaja.
Mua useasti niinkuin miekka lyö lauselma ivaava: "Kas, siinä se on runoniekka, joka on naisvihaaja!"
Niin, tottakin! Mitään hyvää
en naisissa nähdä voi,
kun silmäni ei jätä jyvää,
joka katseeni lumpehen loi.
Kevätlempeni muistojen huntu
on silmäni sulkenut.
Sitä tummaa verhoa kantain
olen vuosia kulkenut.
Läpi verhoni neitoset nuoret
kuin Tuonelan haamut nään.
Ei ota minun rintani tulta,
jos miten sitä isketään.
Ken iskisi rintani liekkiin, repis verhoni tumman pois, oi, lauluni kaunehin, parhain ylistykseksi hälle sois!
Olin minäkin riemukas kerran.
Olin minäkin riemukas kerran, kun kuohuin lempeä! Mut riemuni kesti sen verran kuin höyhen lehdellä.
Pois lenti se kallehin kulta
kuin lintunen ollut ois.
Ja lehdeltä höyhenen hienon
surun kyynele huuhtoi pois.
Käki, kertovat, kukunnallaan punapilkkuja lehdille luo. Kesä konsa on kehkeimmällään kai uuden se riemun tuo.
Yksinäisen huokaus.
Kulen yksin rannalla maailman elon polkua yksinäistä. Sulo puuttuvi hetkistä riemunkin, haen turhaan lohtua murheihin. Ja kun joudun taistossa turmahan, käsi ystävän ei sitä väistä.
Oi, jos olis ystävä yksi vain, joka vilpitön oisi ja luja! Hän lohduksi murheessa ennättäis, ilon siiville sieluni lennättäis, ja määrähän meidät viedä vois myös hairahduksien kuja.
Uro yksi jos taistossa kohlun sais,
sen toinen kohta jo kostais.
Jos yhdeltä vieras voiton veis,
niin voitolla kaksi taisteleis.
Ja yksi jos kaatua keikahtais,
sen toinen pystyhyn nostais.
Jos kohtalo kaataisi kummatkin ja syytäisi syrjään tieltä, me painautuisimme kyljikkäin, verin toinen toistamme lämmittäin sulostaisimme päivät tummatkin kahen soittaen lemmenkieltä.
Hengen voima.
Kuin hongan siemen pienonen on itu hengen ikuisen. Sen tuuli puhalluksellaan voi saada irti rungostaan.
Ei mikään ihmismahti vois
siementä siltä ryöstää pois.
Ei tuulikaan voi rajottaa
mihinkä siemen sinkoaa.
Maa peittää pienen siemenen
ken arvaa kätköpaikan sen?
Ja sirkka piennä sirkoaa,
ei ihmetyttäin maailmaa.
Se versoo hiljaa juurestaan,
niin harva tainta huomaakaan.
Vaan katso kasvun tulokset
sä suuret vuosisataiset!
Kas, suuri honka humajaa
ja hohajaa ja kumajaa
sijalla pienen siemenen,
mi kasvoi hiljaa versoen!
Käy käki siihen kukkumaan
ja lintu pesän laadintaan,
ja siemeniä miljoonin
se sirottelee tuulihin.
On pieni siemen hongalla, vaan siitä syntyy suuria. Ja kuni honka humuinen on voima hengen ikuisen.
Ihmisten elon-ihanteet.
Itäinen "taivon pojan" valtakunta on sillään seissut vuosin tuhansin, on seissut lailla laakson umpilammen ja ummehtunut leväsammalin.
On muuttumaton siellä yhteiskunta,
on muuttumaton side kastien,
ja polvet nousevaiset muuttumatta
elävät lailla polven entisen.
Ja henki rientämättä, lentämättä
vain kylpee ahtahassa ammeessaan,
ja ihmiskuoron taaja kokonaisuus
se kantaa äänetönnä kahleitaan.
Ei elämätä olo liikkumaton, —
on elo liikettä ja toimintaa,
on lakkaamatta käyvää kehitystä,
menoa kohden aikaa tulevaa.
On elo ylenevää edistystä, — idässä tiedämme sen puuttuvan, mut on se rientoisilla länsimailla ylennyt ihanteeksi toiminnan.
* * *
Oi, helleenien elon ihanuutta! Se kansa kauneutta palveli, sen nosti tähdeksensä kirkkaimmaksi ja siksi elon, kuolon muovasi.
Ja kauneuden tähti taivahasta
yleni Rooman kuulu valtio;
inehmo heistä kuului valtiolle
ja sille miehen toimi, taistelo.
Se valtakotka lensi kaaarisiivin,
maailman kautta lensi tunnetun;
se kokoeli kansat hajanaiset
tähtäämään uuden aamun nousuhun.
Ja aamu koitti. Kautta kristinuskon
avautui ihmisille ihmisyys,
ja veljeslemmen ruskovälkkehissä
väreili ihmishengen hämäryys.
Mut keskiajan musta munkkikunta
vei aamukoiton taakse pilvien;
kai ei lie ollut valmis ihmiskunta
omaamaan sitä soppiin sydänten.
Inehmo sekasorron myllerrystä
sai laaksossansa kauvan itkeä;
vain yltä vuorten veljeyden usko
kimalsi hälle kaihon tähtenä.
Jo koitti uuden ajan aamurusko;
se ihmisyyden maahan palautti.
Ja vapaa aatos on se uusi usko,
jonk' ihmiskunta sai sen lahjaksi.
Nyt "terve järki" elonohjat otti,
se mielet, kielet riensi tutkimaan
ja vaati vapautta ihmiselle
kuin jumalalle, olla Valtonaan.
Vapaaksi päässyt tutkivainen järki
syvälle syöksi luonnon uumeniin,
maapallon kiersi riemukarkelossa
ja karkeloiden lensi taivaisiin.
Ja ylväs, uljas oman voiman tunto
isoa nähtäväksi luonut on;
sen hedelmää on rikkaus ja riista
ja ihmistahdon valta suunnaton.
Vaan vallan veivät harvat voimakkaimmat,
ne tohti tehdä kuinka tahtoivat;
peloksi pienemmille, heikommille
ne keksi pantsarlaivat, kanuunat.
Niin vaille luontaisinta tyydytystä
jäi heikon henki, hento ruumiskin;
orjiksi jäivät, vaille vapautta
tuhannet pienet suurten jalkoihin.
Ne kauvan vaikersivat voihkaellen, ne kauvan kaihosivat onneaan, ne kauvan kujersivat tolkutonna isojen kulkiessa kulkuaan.
* * *
Mut aika herättävi heikommatkin, se herättävi henget kaikkien. On tullut nousuaika tuhansille, ne valveutuvat kilvan, hälisten.
Ne valveutuvat nuorra, voimakassa,
palaen halustansa taisteluun;
ne on kuin laava kallioitten alla,
se kunnes löytää tulivuoren suun.
Oi, missä on se aukko löyttävissä
mi laavan vuoren alta kohottaa?
Oi, missä aikamme on johtotähti,
johonka vuoren liekki leimuaa?
"Hei, leipää jokaiselle nälkäiselle,
tasainen yhteisonni kaikille!
Ja voima, toteuttaa ne vaatimukset,
on yhteenliitynnässä voima se?"
Näin tielle sortuneitten pienten joukon nyt kaikkiyhteisyyttä vaaditaan, inehmot taikinaksi taputellen näin niistä suuri leipä leivotaan.
* * *
Vaan hengen vapautta ihmisiltä sen leivän kuoret ei saa rajottaa; ei taivahisen liekin leimahdusta saa sydämistä multaan vajottaa!
Ei! Mutta jokahinen ihmisrinta
nyt täytyy vapautehen nostattaa,
niin että ikihenki heikoimmankin
omalla kielellänsä soida saa!
Jokaisen halajaisin rinnastansa
säveltä eheätä soittavan,
sen tuovan erikoisin vivahduksin
valtaavaan kuoroon kaiken maailman.
Ja koko ilmollisen ihmiskunnan
sopivan uskon yhteen sointumaan:
itäiset kansat liittyy mietteinensä
eloisten länsimaitten liikuntaan.
Ja vapaa aatos viettää vihkijäiset
keralla helleenien ihanteen:
totuuden kietoo kauneus sylihinsä,
runotar uinuu tieteen vuoteeseen.
Ja ehjän, onnellisen yhteiskunnan, sen rakentavat ehjät ihmiset: ei Rooman, mutta taivon valtakunnan voi luoda maahan ihmisveljekset.
* * *
On määränämme suuri sopusointu sisällä ihmisten ja kansojen — ja sopusointu koko ihmiskunnan keralla maan ja taivon tähtien.
Se määränpää on tiessä tietehemme
ja sille soipi helke kantelon,
se korkehin on johto toimintamme,
ihannetähti elämän se on.
Oi, sopusoinnun kirkas aurinkoinen,
mi loistaa meille pimeässäkin,
yhäti loistaa yltä sekasorron,
samana säilyy tuhatvälkkehin!
Sen loiste konsa koko ihmiskunnan kaihoovat mielet kaikki tenhoaa, oi, silloin ihanasti kimmellellen kaikille onnen aamu ruskottaa!
Harrastus.
Uros uljas ja neitonen vieno, ojan luoja ja johtaja maan, tule yksilön, yhteiskunnan sopusointua harrastamaan!
Jos ylväintä, halvinta tointa
tämä harrastus johdattaa,
saa silloin kaikista niistä
tosionnea kansa ja maa.
Majan pienen ja mahtavan linnan
saa rikkaaksi harrastus,
kodin helmassa henkivi siitä
ilo suuri ja siunaus.
Se rintahan lämpöä hellää ja valoakin heijastaa, se mielihin maatuneihin ikiriemua seijastaa.
Vapau
Oi, vapaus, suuri ja ihana, sulla suuret on riemut ja suloisuudet! Vaan ken sinut oikein omistaa, sillä suuret on huolet ja velvollisuudet.
Hänen täytyvi sinua säilyttää
jalon sielun jaloilla pyrinnöillä
ja valvoa, ett' olis vapaus
koko kansalla, kaikilla yksilöillä.
Vain silloin yksilö vapaa on, kun vapaata kansa on kauttaaltansa. Mut kansa ei saavuta vapauttaan, jos maailma vailla on vapauttansa.
Totuus.
Totuus vaikka on ainovanha, aina se siltä on uusi — niinkuni uusia lehviä kukkii vanha aarnikuusi.
Aamulla varjosta kuusen latva
päivähän nousevi, nähkää!
Kas, toden huippukin mullasta mannun
ikuisuuteen tähtää!
Päivällä tämä sivu kuusesta loistaa,
tuon sivun lehvät varjoo.
Tosikin vain osan itsestänsä
silmälle nähdä tarjoo.
Illalla aurinko kuusesta latvan
viimeiseksi kultaa.
Huiput hohtavat muinaisuuden,
emmekä muista multaa.
Syksyn yössä aarnikuusi
pimeähän peittyy.
Totuus aina on olemassa,
vaikka se mielestä heittyy.
Kuusen lehviltä kevään lämmin
sulaa talven lunta.
Todenkin uudesti kirkkahana
löytävi ihmiskunta.
Niinkuin kummulla uusia lehviä kukkivi aarnikuusi, niin tosi, vaikka on ainovanha, alati siltä on uusi.
Valhe ja totuus.
Valhe se loistoa, kiiltoa etsii, yllensä verhovi välkkyvät vaipat, jotta se tenhoisi ihmisten silmät, etteivät huomaisi sen sisäpuolta kuinka se tyhjä ja ontto on.
Totuus kuortansa kelsiä koittaa, yltänsä riisuvi mutkaisat muodot, niin että silmämme selvemmin nähdä voisivat puhtaalta sen sisäpuolta suuret ja kirkkaat helmyet.
Turhia kysymyksiä.
Miksikä alati maailmassa vaihtuvi yö ja päivä? Miksikä verhona totuudenkin väihkyvi valheen häivä?
Miksikä hyvänkin ympärillä
on niin paljo pahaa?
Miksikä särkynyt sekasorto
sydänten sointua sahaa? —
Vaiti! Turhaan tuhat kertaa teen nämä kysymykset. Ei pysty juuriin olemuksen älyni yllätykset.
Oikeus.
Oikeus ylevä, suuri on kuni jykevä tammi, joka voi valossa vasta, valossa ja lämpimässä suoravarreksi selitä, iaajalehväksi levitä.
Onnemme asunto.
Ei asu elämän onni taivahissa, tuulosissa, ei vesissä, ei kukissa eikä muissa muotoloissa.
Tuolla onnemme asuvi sydämessämme syvällä, tuntehettaren tuvassa, hengettären huonehessa.
Karkaiseva kärsimys.
Ei terästy raisu rauta, teräs kirkastu, teroitu, jos ei ensin se puristu vetten, liekkien välissä.
Lapsi ei tule uroksi, yrkä mieheks ylene, jos ei taistossa terästy, kärsimyksissä karaistu.