KANSAN LAULUJA.
Ukko, saapunut salolta.
Hyvälistö hienostunut, kaupungin koristus, kukka, neidot vienot ja vireät, rouvat pulskat ja helevät, herrat sorjat ja solakat, valkohapset vanhuksetkin salin täyttävät sametin, silajavan silkkinensä.
Ukko, saapunut salolta, sydänmaalta matkaellut, on nyt laulella luvannut, soitella saloisen soiton.
Saapuvi saloinen ukko, salon ukko sarkahousu, pikimusta pitkäparta, ukko ketterä, kotoinen. Ei asetu uunin päälle, eikä pankolle paneite, istuvi ilokivelle, laulupaadelle paneikse.
Laulavi, taitelevi, soitella helistelevi.
Tumma kannel ja valkea kannel.
Tumma kannel ja valkea kannel oli hänen polvellansa. Vuoroon toinen ja vuoroon toinen soi hänen sormissansa.
Tumma kannel huokui korven
kuusien huminoita.
Valkea kantelo vilkahutti
vihreitä lehdikoita.
Tumma kannel kuusikossa
tummana lampena väikkyi.
Valkea kantelo loistossa päivän
lahden kalvona läikkyi.
Tumma kannel kyyhkyläisnä
kuusen lehvällä itki —
valkea lenteli leivosena
livertäen ilmoja pitkin.
Tumma kannel kansan huolta, murhevirsiä soitti — valkea hilpehin helkähdyksin huolet ja murheet voitti.
Ukko kun lauloi —
Ukko kun lauloi murhevirttä, painuvi kuulijan pää, haikean henkevin hytkähdyksin sydämet väräjää.
On kuni tummalla virralla Tuonen
purressa kuljettais,
on kuni kuusena kansani murhe
virtahan varjon sais.
Syvältä kansani sydämestä laulelu kumpuaa. Kuulijan silmässä kaunokainen kyynele kimaltaa.
Näen laulajan, neitonen rinnallaan.
Näen laulajan kantelo kontissaan läpi Väinölän väistelevän — näen neitosen nuoren rinnallaan sulosuisen ja viehkeän.
Ja mä kuulen kansani laulelon
ylös toivohon kohoovan,
sen kuulen mä huulilla hienoston
kera kantelon kaikuvan.
Sävelniekkamme kantelon kaunosen
nokikarstasta puhdistaa,
ja soittajat sorjimmatkin sen
sulokieliä soinnuttaa.
Se hellässä hoivassa soittajain ilon vienoksi kehkeää, ja kerta se kautta maailmain helokirkasna helkähtää.
Vienon hienossa tuulen liekassa.
Vienon vienossa tuulen liekassa haavan lehti hilkkuu. Lävitse lehtien liplatuksen heilini huivi vilkkuu.
Tuulonen hienosti henkäillessään
siniseen kukkaan liitää.
Poikanen heilinsä havaitessaan
luokse kohta kiitää.
Mansikka päivän paistehessa
punasena sarastelee.
Samalla lailla se äidin tyttö
poikia arastelee.
Sinisiä, punasia kukkia kasvaa lähteen reunamalla. Poika ja neitonen kuiskivat kahden lemmenlehvän alla.
Illan vihjeessä.
Ei niin hiljaa aurinko laske, ettei liiku lehti. Illan vihjeessä pienonen poika heiliänsä ehti.
Lehvitse kukkivan pihlajapensaan
vaalea pääliina pilkkui.
Poikanen hiipiä hippasi sinne,
silmä se kiilsi ja vilkkui.
"Hits", hän äänsi ja hyppäsi hiljaa
lehdosta neitosen luoksi.
Leikillänsä se veitikas tytti
ahoa pakoon juoksi.
"Piti piti", piiskutti pienonen poika, lakki oli kallellansa. Leikillänsä se neitonen pyrki pois hänen polveltansa.
Sunnuntaina.
Käkönen kukkuu helkyttelee vainion takalolla. Ikävä on suvisena sunnuntaina yksinänsä olla.
Tuoltapa näkyy lehdon takaa
tuulimyllyn siipi.
Sinnepä hentosen heilini luokse
taas minun mieleni hiipi.
Jalkaani panen minä kiiltävät kengät, läpi kotipeltojen lähden. Taivaalla kohdalla myllyn siiven näen minä lemmentähden.
Äidin tyttö.
Ei ole äidillä tällaista tyttöä kuin tämä ainoa yksi. Ei tule tällainen äidin tyttö hylylle heitellyksi.
Jallikka poikien jantturoista
en minä välitä mitään.
Sorjan ja hoikan heilini kanssa
kaksin me hyreksitään.
Mitähän meillä on välillämme, kun sua katson silmiin? Oi sinä, oi sinä, veitikka poika, saitko sen silmistä ilmiin!
Aidankin yli.
Tyttönen tuuheatukka ja sorja yhdeksäntoista jo täytti, oli punaposki ja ruskeasilmä, sievästi itsensä käytti.
Naapurin poikanen pellollansa
korjaili kuhilaita, —
silmäili, silmäili sorjaa neittä, —
välillä oli vino aita.
Vaan yli aidankin, aidankin yli lempi se leimahtelee. Nurmella hellien neitoansa poika jo istuskelee.
Mettä.
Mehiläiset ne kukkasista keräilevät mettä. Minä haen kultani katsehista mieleni miellykettä.
Kullallani on siniset silmät ja se mua ilahduttaa, kun hän sinisillä silmillänsä katsoa vilahduttaa.
Lempi ja ämmät.
Nurmella kulkivat poika ja tyttö kukkia poimimassa. Akat oli penkillä polvillansa, nenä oli ikkunassa.
Kyllä ne ämmät käppyräleuvat
kärkkyvät kielotellen.
antaako suuta se hulivilipoika
äidin neitoselle!
Pannunsa ääressä toisillensa ämmät juttuja jauhaa — nuorten rinnat ne nurmikolla tuoksuvat lempeä lauhaa.
Mulla on kauniimpi…
Mullapa hilsu on kaunokainen — kaunisko myös on sulla? Pannaanpas hilsumme rinnatuksin onpahan kauniimpi mulla!
Olisipa sullakin yhtä kaunis kuin on mulla kulta — sitte en pelkäisi, että sä huima kultani valtaat multa.
Halla.
Halla on kähminyt kummun alla, kummun kukkaset syönnä. Söi se kukat ja vei se tytöt, — ei se poikia lyönnä.
Luntakin, ämmien nähdessä unta,
tuiskusi keskellä yötä.
Häätyi tuisku ja jäätyi nietos, —
jälkiä siin' oli myötä.
Neitosen keitosen akkunan alle
viidet jäljet kulki.
Viisi on tullut ja neljä on mennyt,
akkuna yhden sulki. —
Kuului kolketta, salpa se laukes,
poikanen saapui luoksi.
Laukesi salpa ja ikkuna aukes —
poikanen metsään juoksi.
Tähtöset tuikkivat kirkkahasti valjulla taivahalla. — Vei se kukat ja sai se tytöt syksyöinen halla.
Rekilaulu.
Tyttönen tepsutti silkkikengissä kirkkaalla järven jäällä; yll' oli hienonen silkkinuttu tuimalla pakkassäällä.
Solakalla orhilla kulkusissa
tulin minä matkailemasta;
pyytelin rekeheni vällyjen alle
ihanata tyttölasta.
Rekeni on tanakasta tammipuusta,
aisat on pihlajasta. —
Tyttönen salli mun armastella,
kieltäysi kihlaamasta.
Sievästi, sievästi kuutamossa huulonen kohtasi huulen. Nahkaset neitosen ympäri käärin suojaksi tuiman tuulen.
Se tuulimylly.
Se tuulimylly, se tuulimylly se pyöriä liepottelee. Se hulivilipoika, se hulivilipoika se neitoja viekottelee.
Ne neidot nauraa, ne neidot nauraa, kun hulivilit pyydystävät. Vaan kun ne pettää ja kun ne jättää, he itkeä vetistävät.
Se tuulimylly, se tuulimylly se pyöriä liepottelee. Se hulivilipoika, se hulivilipoika se neitoja viekottelee.
Yks hupsu kerran, yks hupsu kerran, oli tarttunut myllyä siipiin. Hän suistui järveen, hän suistui järveen, kun siipi irti riipiin.
Tyttölasten lempi.
Ah, lempi tyttölapsien on aivan ijankaikkinen! Se kestää kuin päivän kulku ainiaan ei estää voi nousuaan, ei laskuaan…
Mä kerran illan lemmitsin
ja syleilin ja suutelin…
Oi, kuumaa
sen lemmenliekin hehkuntaa!
Se huumaa,
ja hulluksi se aivan saa…
Hän vannoi valan ikuisen nimessä sinitaivasten, ja vettä siniset silmät vuotivat, niin että sulivat posket punakat.
Mut huomisella noustuain mä erokirjan hältä sain… Hän anoi, ett' ollaan yhä ystävät . . . ja sanoi saaneensa kihlat kiiltävät…
Ah, lempi tyttölapsien on niinkuin päivä ikuinen! Se loistaa päivällä tänne taivaalta — ja toistaa yön tullen loiston toisaalta…
Tuulihattu.
Taivaalla häilyvä hattarapilvi
kovin on kirjavainen.
Minun kultani tuulihattu
on ihan samallainen.
Kun hän souteli punasella purrella,
rannalla yksin itkin.
Vesi suli sinisistä silmistäni
Punasia poskia pitkin.
Juhannus.
Niemelle miehin se kokko kohennettiin. Illalla juhlana sitte se sytytettiin. Riemuin liemuin liekit leiskuivat. Rantamalla kuusen alla polskat kaikuivat. Hippaa lippaa jätkän polska soi. Hipsutellen, lipsutellen nuoret karkeloi.
Juhannus! Riemahdus rinnat nuoret täyttää. Kesällä lempeä silmän välkky näyttää. Sentään lentäin leikkiin riennetään; ei suru estä, ei nyt kestä käydä itkemään. Läikkyin, väikkyin valssinhelke soi. Leijahdellen riemahdellen nuoret karkeloi.
Hymyillen lehtojen taakse päivä vaipuu. Riutuen, sammuen liekin loimo haipuu. Hiljaa viljaa tuuli häilyttää. Kuusistossa, lehdikossa on niin hämärää. Neidot keidot aittahansa saa, — uinuksissa unelmissa kulta kuvastaa.
Kosintamatkalla.
Hei suli hilkkaa, kiirettä vilkkaa kiitävi salkoni kiillellen! Hilkkaa, vilkkaa kiillellen — oi, kun on matkani mieleinen!
Hei tusi tulla, matka on mulla naapurin neitoa kihlaamaan! Mulla tulla kihlaamaan mieli on armainta neitoa maan.
Salkoni kiiltää, välkkyen viiltää vieterirattaani raidetta tien. Kiiltää, — viiltää raidetta tien — rattailla kotiani kultani vien.
Kaunis kuin kukka kultani tukka yllä on silmien säihkyäväin. Kukka tukka — häikähtäin uutimen varjosta sen minä näin.
Rimputi ralliin, hepo meni talliin, minä menin kultani kammariin. Rallin tallin, kammariin — kultani otti mun kädestäni kiin.
Hatun panin naulaan, käden panin kaulaan hellästi kultani kaunoisen. Naulaan, kaulaan kaunoisen — oi, kun on mieleni iloinen!
Pyörälaulu.
Oi, miten vilkas ja välkkyväkarva on minun hevoseni! Silavampi, vilavampi, vallattomampi on minun heiliseni.
Kiipesin, koipesin pyöräni selkään,
pyöritin hiljallensa.
Henttuni reilu se rinnalleni
ohjasi polkimensa.
Pyörivät pyörät ja virisevät vitjat
kunnasta kiitäessäni.
Sinisen vaalea puku oli yllä
heilillä vierelläni.
Vilisevät lehdot ja niityt ja pellot
rannalla siintävän lahden.
Oi, miten hulmusi kultani tukka,
tietä kun kiidimme kahden!
Ei nyt enää lemmiskellä
kulkien kuutamossa,
eikä nyt välky kuu, ei tähdet
laulajan laulelossa.
Mutta me laulamme riemahdellen hevosista lentävistä, joilla me laulaen kiidätämme pois elon ikävistä.
Kauhavan poika.
(Savolaisen matkahavainto).
Juna tuli Kauhavan asemalle hihkuen, puhkuellen. Kauhavan poikia astui parvi vaunuun huudahdellen.
Kaikk' oli vahvoja niinkuin karhut,
kaikk' oli ryyppypäissä.
Kaikki ne mellasti myrskyn lailla,
yks oli ylimmäissä.
"En ole" — lauleli parhain poika —
"kasvoilla kaunistettu,
vaan olen voimalla, uljaalla luonnolla,
riemulla reimastettu."
"Hei vaan! Laulaen —." Vaunuun astui
junan kuljettaja,
muistutti poikia vakavasti,
ett' olis riemulla raja.
"Hei vaan!" hoilasi parhain poika.
"Kuuleeko laulua kukaan?
Paljo on poikia, yks vain tohtii
huilata mielensä mukaan."
"Kuules" — kumppanit kuiskuttivat —
"joudumme kenties linnaan." —
"Hei, ylös lennätte! Sinne jos mennään,
menkäämme uljahinnaan!"
"Huima mä olen, mut tahdon tulla
huimaa huimemmaksi.
Hei vaan! Henttuni hienonen kelpaa
huimankin hoitajaksi."
Huutajan vastassa vaunussa istui
äitinen nuori ja hellä,
koitteli lastansa itkeväistä
vaalia, viihdytellä.
Laulusta lapsonen vain yhä kiihtyi,
huuteli haikeasti.
Poissa jo oli junan kuljettaja,
melu kävi raivoisasti.
Kuolevan kyyhkysen lailla äiti
katsahti hurjimusta.
Katseessa siin' oli hellyyttä pyhää,
hartainta rukousta.
Huima sen huomasi. Kuin olis piston
puukosta rintaansa saanut,
heittäysi nurkkaan hän istualle,
melu oli vaiennut, laannut.
Kohta hän hiljaa ja horjahtamatta
toiseen vaunuun astui. —
Päättyikö päihtymys, mitä hän mietti?
Näin että silmänsä kastui.
Läpi kuusikon kulku.
(Aihe kansanlaulusta).
Kotikallion polkua kuljin läpi tuuhean kuusiston. Sinivirran vihreä laakso sen kallion juurella on.
Sinivalkeihin laakson kukkiin
suviaurinko säteili.
Läpi tuuhean kuusikon lehväin
säde muutama pilkisti.
Sädevälkkeessä kuusistossa
läpi lehvien neidon näin.
Hän kuin sinipiikanen metsän
tuli, tepsutti luokseni päin.
"Kuhun kuljet sä ihana impi
läpi kuusisen kalliomaan?"
"Sinivihreän virran laaksoon
suvikukkia taittelemaan."
"Ken sulta ne kukkaset saapi,
oi, kukkanen kaunoisin?!"
"Ne saa oma kultani kallis,
oi, poikanen uljahin!"
"Jako juurella kallion kuusten
hän kohtasi kultansa?"
"Ja mökkiinsä kulkiessansa
oli seppele otsalla."
Läpi kuusikon tultua laaksoon,
oli kukkia otsallain.
Vaan kukkani kaikista kallein
hymys, tuoksusi rinnallain.
Sinivalkeihin laakson kukkiin suviaurinko säteili. Vaan silmästä impeni kirkkain säde sieluuni pilkiksi.
Merille lähtiessä.
Miksikä, heilini, kyynelsilmin katselet kasvoihini? Aina mun mieleeni pauhussa aallon siintävi silmäsi sini.
Miksikä, heilini, kyynelsilmin
katselet kalvoa vetten?
Sua minä muistelen kulkeissa kautta
muittenkin manteretten.
Miksikä, heilini, itkevät silmät
huivisi kulmalla peität?
Luuletko, että mun ikuiseksi
aaltojen helmaan heität?
Älä sure, heilini, näyttäös jälleen
hymysi se kaunis ja kirkas!
Minä menen hetkeksi aaltojen leikkiin,
kotona on kultani sirkas.
Syksyllä jälleen luoksesi saavun jälkeen lyhkäsen kesän. Silloin riemusta lauleskellen laitamme pienosen pesän.
Aavalla Atlannilla.
Atlannin mahtavan laivan kannelle
jalkani jäyhästi astui.
Mutta mun heilini ruskeat silmät
rannalla kyynelin kastui.
Laivan kyljestä kuohuva aalto
vierivi vasten rantaa.
Kuohuva aalto mun mieleni kaihon
Suomen rannalle kantaa.
Atlannin mahtavan laivan mastossa
tuulessa lippu liehuu.
Eroani armaasta muistellessa
silmässä kyynele kiehuu.
Voi, mua hullu, kun laivaan läksin
aavalle Atlannille!
Voi, mua hullu, kun heilani heitin
päiville suruisille!
Joka hengenveto.
Sinä olit sieväksi kasvatettu kuin sinikukkanen peltoon. Luotasi läksin muille maille menin kuni lintunen lentoon.
Useasti on minun mielessäni vihreä kotiketo, mutta sen sinikukan muistan sieltä joka hengenveto.