VI.
HIRTEEN.
Kymmenisen vuotta sitten tapahtuneen suuren palon jälkeen olivat raumalaiset asettaneet palovartian, joka kylänväen nukkuessa valvoi koko kylän turvallisuutta.
Yhdeksän aikaan illalla soitti hän kylänväen yölevolle ja lähti tekemään kierroksen ympäri kaupunkia. Kierrokseltaan hän palasi raatihuoneelle tähystelemään tiimalasia, milloin sen pienestä pohjareiästä oli valunut hiekkaa uuden tunnin verran. Silloin teki hän uuden kierroksen ja palasi samaan paikkaan. Jälleen tunnin täytyttyä lähti hän astumaan ja joikui jokaisessa kadunkulmassa iänikuista virttään niin hiljaa, ettei se suinkaan lähimmässäkään talossa yörauhaa häirinnyt:
Tiimalasi ykstoista täyttää.
Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
tulelta ja vaaroilta varjelkoon!
Tiimalasi ykstoista näyttää.
Näin astua laapustaen ja surullisen pitkäveteisesti yhä toistellen samoja sanoja läheni hän vihdoin Patolan kulmaa, joka oli Kolminaisuuden kirkkoa lähinnä. Siinä oli hän juuri alkamaisillaan jälleen.
Mutta silloin hän pysähtyi yhtäkkiä. Pysähtyi ja kuunteli. Ja tosiaankin kuuli hän kirkon ovelta ääniä, aivan kuin jotakin kiskottaisiin ja kolhittaisiin.
Pakila oli lähellä, ja hän riensi pormestaria herättämään. Henrik vanhus heräsi kolkutukseen ja riensi kuulemaan mikä oli hätänä.
Yövartia selitti hätiköiden:
— Kirkossa on varkaita. Taitavat ryövätä kirkonäijän.
Samaan kolkutukseen oli herätty viereisessä Rautialan talossakin. Henrik vanhus käski vartian vielä kolkuttaa vastapäiselle Seppälän portille. Pukeuduttuaan ja väkensä herätettyään lupasi hän tulla jälkeen.
Yövartia teki työtä käskettyä, ja pian oli puolenkymmentä miestä jalkeilla. Vartian keralla juoksivat he kirkon luo. Läntiselle pääovelle saavuttuaan löysivät he vaivaisukon irtikiskottuna ja kappaleina. Missä olivat rahat?
Heidän siinä neuvottomina tuumiessaan kuulivat he ryskettä sakariston ovelta pohjoisen pitkän sivun itäpäästä. Nähtävästi oli saalis ollut liian pieni, koska aikoivat murtautua sakaristoon saadakseen lisää.
He riensivät sinne. Mutta heidän lähetessään lakkasi ryske ja rosvot livistivät pakoon tapulin ohi metsään, joka oli kirkosta itään.
— Niitä oli kolme, virkkoi muuan miehistä
— Kaksi minä vain näin, sanoi palovartia.
— Kolme oli!
— Kaksi!
— Oli mitä oli. Jälkeen! huusi seppämestari.
Se ratkaisi joutavan riidan. Miehet lähtivät otaltamaan metsään rosvojen jälkeen. Nämä olivat päässeet hyvän matkaa edelle, mutta ajajat kuulivat kyllä jalkojen töminästä ja risujen rasahtelusta missä he menivät. Metsään päästyään kaarsivat he vasempaan maantielle päin.
— Oikaistaan me maantielle suorempaan, kuiskasi Seppälän ukko. — Mutta hissukseen!
He alkoivat varovasti hiipiä ja joutuivat pian lähelle mustalaisten telttaa, samojen kiertolaisten, jotka illansuussa olivat melkein koko kylän nuorison houkutelleet ympärilleen tanssillaan ja metkuillaan. He joutuivat parahiksi kuulemaan, miten rosvot kierroksensa tehtyään pujahtivat telttaan. —
Pietari oli teltan nurkassa kuiskuttelemassa Mirjan kanssa, kun kuuli parin miehen hiipivän sisään. Hän oli hiljaa, toivoen, etteivät he häntä huomaisikaan, mutta samalla varuillaan, etteivät he äkkiarvaamatta pääsisi hänen kimppuunsa. Miehet vetäytyivät heti pitkäkseen eivätkä enää liikahtaneetkaan, ja Pietari vartoi vain hetkeä hiipiäkseen tiehensä.
Mutta samassa kuuli hän useain askelten lähestyvän ja pysähtyvän teltan ympärille. Sitten kuuli hän temmattavan oviverhot auki ja syöksyttävän sisään.
— Ketkä tulevat häiritsemään nukkuvia keskellä yötä! huusi vanha mustalainen huonolla ruotsinkielellään, ja molemmat karkasivat pystyyn.
Heitä vastaan riensivät monet askeleet ja syntyi käsikähmä pimeässä teltassa.
Pietari nousi nurkastaan ja aikoi pujahtaa tiehensä.
— Yksi karkaa! huudettiin, ja häneen käytiin käsiksi häneenkin. Hän rynnisteli ja hosui ympärilleen, mutta niitä, jotka hänen kimppuunsa kävivät, oli kaksi, eikä hän päässyt irti.
Siinä otellessaan kuuli hän vanhan mustalaisen huutavan jotakin oudolla kielellään ja mustalaisakan rientävän hänen luokseen. Kuului kilinää.
— Se antaa akalle rahat! huusi joku niistä, jotka vanhaa mustalaista pitelivät.
Nähtävästi oli rahoja pudonnut maahankin, koska akka kyyristyi sieltä jotakin keräilemään.
Toisilla neljällä miehellä oli täysi tosi kahden mustalaisen kimpussa. Pietarin ahdistajista täytyi sentähden toisen rientää ottamaan akalta rahoja.
Jäätyään vain yhden kanssa ottelemaan oli Pietarin helppo riistäytyä irti. Hän lähti juoksemaan tietä kaupunkiin.
Pitkältä ei hän ollut ehtinyt juosta, kun oli vähällä törmätä kahteen vastaantulevaan mieheen.
— Seis! kuuli hän isäntänsä äänen. Toisen tunsi hän nuoreksi Henrikiksi.
Hän pysähtyi.
— Ka, Pietuko se on, virkkoi vanha Henrik.
Joko rosvot saatiin kiinni?
— En tiedä, saanevatko.
— Ja olitko sinä niin arka, että läksit pötkimään pakoon? sanoi nuori
Henrik ihmeissään.
— En… enhän toki, koki Pietari nolona toimittaa.
— Kirkkoa lähetessämme kuulimme täältä hälinää. Tulimme sentähden kohti. Lähde vain nyt takaisin sinäkin.
Pietari oli valmis lähtemään.
Mutta samassa juoksi luo se, jonka käsistä hän oli karannut.
— Mihin rosvo juoksi? huusi hän.
— Mikä rosvo?
— Näinhän, että hän juoksi juuri tänne teitä vastaan. Mihin ihmeelle hän sitten pujahti?
-— Ei tänne ole juossut ketään muita kuin Pietari, sanoi nuori Henrik.
— Sitten se oli hän!
— Tietysti, mutta…
— Kiinni hänet!
— Mitä hulluja! ihmetteli ukko.
— Ottakaa kiinni, auttakaa! huusi mies tarttuen Pietaria käsipuoleen.
— Mutta miksi? kysyi pormestari.
— Hän oli rosvojen joukossa. Kiinni kirkonvaras!
— Kyllä minä nyt pysyn pitelemättäkin, huusi Pietari.
— Älkää hullutelko, hänethän tarvitaan ottamaan rosvoja kiinni, virkkoi vanha Henrik. Etkös juuri ollut täällä sitä varten? kysyi hän Pietarilta.
— Niin… en minä… kyllähän minä lähden, änkytti Pietari.
— Tule sitten!
— Koira makkaran vahtiin! huusi Pietarin ahdistaja. — Mutta minä en päästä häntä livistämään. Totta kai pormestari tietää, että ken päästää kerran kiinni saamansa varkaan, hän saa maksaa sakkoa 40 markkaa ja astua varkaan edestä hirteen.
— Pidä sitten hänet. Mutta minä uskallan hänestä mennä takaukseen, vaikka kova minullakin on edessäni, jos hän karkaa. Tule, Henrik!
Isä ja poika riensivät teltalle. Sitä lähetessään kuulivat he naisäänen kirkuvan:
— Ei minulla ole mitään rahoja! Ei mitään, päästäkää, heittiöt!
— Minä näin kyllä, miten hän heitti rahat tuonne nurkkaan kädestään, huusi hänen pitelijänsä.
Miehet oli jo saatu lannistetuksi ja heidän kätensä kytketyiksi selän taa. Mutta reuhtoivat nämä synkät kulkurit sittenkin pitelijäinsä käsissä.
— Hiljaa siinä! huusi muuan miehistä. Pääsette kuitenkin selkänahastanne ja korvistanne!
— Hirressä he saavat roikkua! sanoi toinen.
— Tuskinpa rahoja on niin paljoa, koko markkaa, epäili seppämestari.
— Kirkonvaras saa riippua puolestakin.
Pimeänhämärässä teltannurkassa näki Henrik vanhus istua kyyröttävän nuoren naisolennon.
— Eikö hänkin kuulu samaan joukkueeseen? kysyi hän.
— Täällä hän oli. Emme tiedä, onko hän millään tavoin ollut osallinen rosvoukseen.
— Voiko teistä kukaan sanoa, oliko Pietari Kovapää mukana rosvojoukossa? kysyi Henrik pormestari jälleen.
— Pietariko! vastasi seppä ihmeissään. — Oli täällä kolmaskin, mutta pääsi pakoon. Emme tiedä kuka hän oli.
— Tämä se oli, huusi mies, joka läheni telttaa pidellen Pietaria käsipuolesta.
— Saa sitten mennä yöksi korjuuseen hänkin, sanoi pormestari. Miehet vietäköön suurempaan putkaan, naiset pienempään.
— Ei, huusi Pietari. En ole tehnyt mitään!
Hän koetti rynnistäytyä vapaaksi, mutta miesvoimin kytkettiin hänenkin kätensä selän taa ja hän sai marssia mukana.
Viereisessä Heikkulan talossa oli herätty meteliin, ja sieltä tuli lisää miehiä loimottelevin päresoihduin. Toiset lähtivät viemään vankeja, toisten kera jäi Henrik vanhus päresoihtujen valossa etsimään teltan nurkasta hopearahoja.
Pieniä ne olivat, penninkejä, puolaurtuoita tai korkeintaan aurtuoita, sillä suurempia ei maan asujamilta liiennyt taivaan pyhille. Ensin löytyi neljä penningin rahaa, jotka vastasivat puolaurtuaa, ja puolaurtuan varas pääsi "nappaajan sakolla": kuudella markalla tai kahden vuoden työllä jutun isännälle. Kolme kokonaista aurtuaa vastasi äyrinrahaa, ja kahden äyrin varas oli lain mukaan sidottava aitaan tai tukkiin ja nylettävä nahka hänen selästään. Jännityksellä poimittiin nurkasta yhä uusia penninkejä ja aurtuoita. Pian karttui summa kolmeen äyriin, ja silloin olivat varkaat selkänahkansa lisäksi menettävät toisen korvansa. Kohta kohosi se neljään äyriin eli puoleen markkaan, ja puolen markan varas oli menettävä selkänahkansa ja molemmat korvansa. Mutta karttuiko summa kokonaiseen markkaan? Markan varas työltä tuorehelta tavattuna oli armotta joutuva hirteen! Karttuiko se? Löytyi aurtua toisensa jälkeen, mutta täyteen ei markka tullut, vain muutama aurtua yli seitsemän äyrin. Tavallinen varas olisi siis pelastunut hirrestä. Mutta olihan kysymys kirkonvarkaista, ja he saivat riippua, kunhan summa kohosi puoleen markkaan.
Vakaviksi kävivät sentähden miesten mielet etsinnän päätyttyä. Mutta Henrik vanhus mietti vain yhtä ainoaa seikkaa ja pudisteli päätään: hän ei voinut uskoa, että Pietari Kovapää, Topi Kovapään poika, oli osallinen varkauteen.
Rosvojen muut tavarat otti pormestari takavarikkoon. Teltasta ryysykasojen alta löytyi myös arkku, ja ylen riemastuivat miesten mielet, kun se avattiin. Tukulta siellä oli kultaa ja hopeaa, kokonainen kasa Kyösti kuninkaan lyöttämiä suuria hopeariksejäkin, joiden toisella puolen oli vapahtajan ja toisella kuninkaan kuva. Nämä rahat ja kaikki, mitä varkailla oli varastetun lisäksi mukanaan, oli tuomion langettua lain mukaan jaettava kiinniottajain kesken.
Ei ollut yörauhan häiriö mennyt hukkaan!
Pietari pistettiin mustalaisten mukana putkaan, ja ovi romahti salpaan.
Silloin valtasi hänet mitä hurjin vimma. Hän alkoi ryskyttää ovea ja huutaa täyttä kurkkua:
— Avatkaa, päästäkää minut pois! Minä en ole varas! Minun täytyy aamulla varhain lähteä merille, enkä tahdo olla täällä rosvojen kanssa. En tahdo! Avatkaa! Päästäkää!
Hän olisi huutanut äänensä sorruksiin, mutta takaapäin alkoi sataa niin navakoita nyrkiniskuja hänen takaraivoonsa, ohimoihinsa, niskaansa ja selkäänsä, ettei hän joutanut muuta ajattelemaan. Hän nousi vastarintaan, mutta eivät hänen kaksi nyrkkiään mihinkään riittäneet. Neljästä nyrkistä satoi pimeässä niin tuhkatiheään iskuja hänen kasvoihinsa, niskaansa ja kaikkialle, ettei hänen auttanut muuta kuin antautua armoille. Hän painautui äänetönnä nurkkaan.
Kotvan siellä kyyrötettyään kuuli hän raatihuoneen edustalta surunsävyisen joikunan:
Tiimalasi yhtä jo näyttää.
Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
tulelta ja vaaroista varjelkoon!
Tiimalasi yhtä jo näyttää.
— Avatkaa! alkoi hän jälleen huutaa kohti kurkkua.
Mutta toverit ryntäsivät hänen kimppuunsa nyrkkeineen.
— Annatkos meidän nukkua rauhassa!
Pietari rukan täytyi kyyristyä hiljaa nurkkaansa. Hän luuli siinä kyyröttäneensä vähintään puolen vuotta, kun yövartia jälleen alkoi joikua iänikuista joikunaansa:
Tiimalasi kahta jo näyttää.
Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
tulelta ja vaaroista varjelkoon,
Tiimalasi kahta jo näyttää.
Pietari malttoi nyt jo mielensä ja pysyi paikoillaan. Mutta sappi kiehui sitä katkerammin. Hän mietti hirveää kostoa ja rangaistusta niille, jotka olivat hänet viattomasti teljenneet tänne rosvojen kanssa.
Kului taasen kokonainen iäisyys, ja sitten kuuli Pietari raatihuoneen kellon kilinän. Hän tiesi siitä, että tiimalasi näytti jo kolmea. Kohta alkoi kuulua kylänväen liikuntaa ulkoa, jopa raatihuoneeltakin.
Kotvan kuluttua aukeni ovi ja kylänlapsi kutsui Pietarin ulos. Hän sanoi, että Henrik Pakila kenties menisi Pietarista takaukseen, jos hän tahtoi päästä vapaalle jalalle.
Pietariko ei olisi tahtonut! Ja kaikkia lain muotoja täyttäen tarttui kylänlapsi hänen kainaloonsa ja talutti hänet Pakilaan.
— Päästäkää minut pois tyrmästä, sillä olen viaton! sanoi Pietari.
Henrik pormestari katsoi pitkään hänen uhmaavaa asentoaan, mutta virkkoi vain:
— Raati sen tutkikoon. Mutta lupaathan, ettet poistu kylästä?
— En poistu, jollette lähetä minua merille.
— Se saa nyt lykkäytyä, mutta menen sinusta takaukseen. Onko sinulla rahaa?
— Eipä minulla…
Henrik ukko antoi kylänlapselle neljä penninkiä, jotka laki sääsi hänelle vaivoistaan, ja kylänlapsi poistui penninkeineen.
— Tietänet kai, että jos lymyät, ennenkun asiassasi tuomio langetetaan, saan minä maksaa sakkoa kolme markkaa ja vastata kaikesta siitä, mihin sinut mahdollisesti vikapääksi tuomitaan? kysyi vanhus.
— Tiedän, vastasi Pietari.
— Hyvä on. Saat mennä auttamaan poikaani puodissa.
Henrik pormestari lähetti hevosmiehen viemään sanaa kuninkaan voudille Köyliönsaarelle, että oli tavallista tähdellisemmän asian vuoksi raati kutsuttava kokoon. Vouti Matz van Klewen saapui itse iltapäivällä.
Matz vouti otti haltuunsa mustalaisilta tavatut rahat. Muut tavarat jätti hän Henrik pormestarin talteen.
Henrik vanhus tuli maininneeksi myös Pietari Kovapäästä, jonka väitettiin olleen rosvojen mukana. Hän oli kuitenkin vakuutettu, että poika oli syytön, ja oli sen tähden takauksellaan päästänyt hänet vapaalle jalalle tuomiotaan odottamaan.
Matz vouti tahtoi nähdä nuoren miehen. Kun Pietari saapui, tähysti vouti häntä terävästi ja käski hänen sitten mennä.
— Näin hänet, sanoi hän, mustien matkalaisten vankkureilla. Parasta on, kun istuu kätkössä hänkin.
Lopulta, kun raastuvan päivä määrättiin jo huomiseksi, suostui Henrik vanhus peruuttamaan takauksensa.
Matz vouti meni raatihuoneelle. Siellä kutsutti hän molemmat mustalaiset kuulusteltavikseen.
— Sellaisiako kuninkaan kauppamiehiä te olittekin? huusi hän tuimasti.
Vanha mustalainen ei hämmentynyt.
— Ei ole näytetty toteen, että olemme syypäät mihinkään, uhmaili hän.
— Kyllä syynne on selvä.
— Mutta jospa olisimmekin, mitä sitten! Tähän aikaan teidän maassanne riistää kirkolta kuningas…
— Vaiti kuninkaasta!
— Ja riistävät kaikki muut herrat. Vapaita herroja mekin olemme.
Miksemme saisi ottaa osamme?
— Vaiti! karjaisi Matz herra rajusti.
Mustalainen muuttui sukevammaksi ja virkkoi puoleksi kuiskaten:
— Muuten, jos päästätte meidät, niin…
— Niin!
— Saatte sievät lunnaat.
— Hirteen pääsette!
— Älkäähän! Kymmenen markkaa, kaksikymmentä…
— Hirteen!
— Neljäkymmentä…
— Hirteen! Vaikka antaisitte kaikkenne, niin
Sellainen jyrkkä puhe sai mustalaisen lyyhistymään kuin isketyn teuraan. Hänen silmänsä melkein pullistuivat päästä ja hän kähisi:
— Saatte kaikki!
Matz vouti hätkähti. Hän oli juuri saanut rahat haltuunsa, ja summa oli sievoinen. Hän istui kotvan räpyttäen silmiään. Sitten vetäytyivät hänen huulensa ikäänkuin viheltämään, mutta mitään ei kuulunut. Vihdoin virkkoi hän tuttavallisesti:
— Huomenna kokoontuu raati. Sittenpähän nähdään.
— Ainoastaan, jos heti…
— Vaiti, keskeytti Matz vouti. Soitti, ja kylänlapsi astui sisään.
— Viekää heidät kätköön ja tuokaa naiset.
Ovenaukeamasta kuului Pietari Kovapään karjunta ja jyskytys. Mutta kun mustalaiset vietiin tyrmään ja ovi teljettiin, kävivät he molemmat hänen kimppuunsa.
— Vaiti! huusi vanha mustalainen aivan voudin äänellä. — Tulitko taas tänne elämöimään. Tiedätkös, me pääsemme huomenna matkoihimme, mutta sinä saat roikkua hirressä!
Kylänlapsi oli jäänyt oven ulkopuolelle kuuntelemaan nyrkkien jyskettä.
Mutta samassa tuli siihen Hilappa eväsvasu käsivarrellaan.
— Kenelle? kysyi kylänlapsi.
— Pietarille.
— Odota hieman.
Vanha kylänlapsi avasi pienemmän tyrmän oven ja vei sieltä Mirjan ja mustalaisakan voudin luo. Uteliaisuudesta revähtävin silmin tähysteli Hilappa tyttöä, joka Pietarin oli houkutellut tällaisille teille.
Ukko palasi heti ja avasi miesten tyrmän oven.
— Pietari Kovapää! huusi hän.
Pietari tuli ovelle, ja vapisevin käsin ojensi Hilappa hänelle korin. Ja kun hän katsoi Pietarin kasvoja, joita tuskin eroitti pimeästä, tulvahtivat kyynelet hänen silmiinsä.
— Äiti lähetti tämän, sanoi hän nyyhkyttäen.
Ovi sulkeutui ja sisältä kuului tappelun nahinaa, kun mustalaiset ryntäsivät ryöstämään Pietarilta eväitä.
Hilappa poistui itkien, ja kylänlapsi istuutui odottamaan milloin vouti soittaisi. —
Voudin edessä seisoivat molemmat naiset. Kotvaan ei hän kuulusteltavilleen voinut tehdä ainoatakaan kysymystä. Hän unhottui katselemaan tummahipiäistä tyttöä, jonka kauniilla kasvoilla ei näkynyt mielenliikutuksen vivahdustakaan. Ne olivat aivan kuin kivettyneet outoon tummaan kauneuteensa. Silmissä vain oli ihmeellinen, kosteahko hehku.
Vasta käännettyään katseensa vanhaan noitaan sai Matz vouti virallisen karskiutensa takaisin.
— No, miksi herrasväki meni kirkonvarkaihin? kysäisi hän.
— En minä ole ollut varkaissa, eivätkä miehetkään, alkoi akka terävällä äänellä räkättää. Syyttä meitä rääkätään. Armollinen herra, päästäkää meidät vapauteen!
— Sinähän juuri olit varastetut rahat kätkenyt.
— En. Ne olivat vain meidän köyhien raukkojen viimeiset penningit, joilla piti mennä vähän ruokaa ostamaan.
— Yösydännä!
— Niin, köyhä ostaa, milloin joutaa. Ja nyt viimeisetkin penninkimme veivät.
— Mitäs sinä sanot? kysyi vouti Mirjalta, jota hän oli tähystellyt vanhan rastaan räkättäessä.
— Minä en tiedä mitään. Olin levolla, kun meitä tultiin kiinni ottamaan.
— Nukuitko?
Mirja ei vastannut.
— Olivatko miehet teltassa koko iltayön?
Mirja vaikeni uhmaten.
Matz vouti katseli häntä kotvan ja soitti sitten.
— Vie heidät kätköön, sanoi hän kylänlapselle. Ja sitten saat mennä kutsumaan pormestareita ja raatimiehiä raastuvan istuntoon, joka alkaa huomisaamuna kuuden aikaan.
Vouti nousi ja meni kaidan torin yli Sonni-Toron ravintolaan, tilasi perähuoneeseen aterian ja söi. Syötyään käski hän Toron tuoda kaiken viinin mitä hänellä oli. Paljon sitä ei ollut, eikä se ollut hyvääkään, mutta olihan sekin parempi kuin ei mitään.
Sitten kutsutti hän kylänlapsen ja käski hänen tuoda luokseen Mirjan, jota hän tahtoi vielä kuulustella. Mirja tuotiin tyrmästä ja vietiin perähuoneeseen. Ja Päsä-Heikki ja Jussoilan Juntti ja Simo Sukka ja kaikki muut, jotka sinä iltana istuivat Sonni-Toron kapakan väentuvassa, olivat suuresti ihmettelevinään miksi vouti kuulusteli tyttöä koko illan, eikä näyttänyt rosvoista välittävän vähääkään.
Iltasoiton aikaan Mirja sentään vietiin yöksi tyrmään äitinsä luo.
Aamulla kuuden aikaan kokoontui raati. Kun raatihuoneen kello kilisi kolmannen kerran, istuutuivat molemmat pormestarit ja viisi raatimiestä voudin kera pöydän ääreen. Yksi raatimiehistä, nimittäin Uolevi Kukko, oli poissa, ja ensi töikseen tuomitsi raati hänet kolmen markan sakkoon. Hän tosin saapui heti sen jälkeen, mutta sai sievoisen sakkonsa pitää siltä hyvänään.
Sitten alkoi varsinainen istunto, jossa vouti johti puhetta. Syyllisiä kuulusteltiin yksitellen ja pidettiin ristikuulusteluja. Molempien mustalaisten asia oli selvä, tuomio heihin nähden oli langettava. Vouti olisi tosin tahtonut, että he menettäisivät ainoastaan selkänahkansa ja molemmat korvansa, koskei varastettu rahasumma noussut täyteen markkaan. Mutta lainpykälä, että puolenmarkankin kirkonvarkaudesta oli tuomittava riippumaan, oli niin selvä, etteivät voudin lieventelyt auttaneet.
Mustalaisakka oli ollut varkaiden kanssa yksistäneuvoin varastettuja rahoja kätkemässä, ja kaupunginlain "VarkaudhenMenon" toisen pykälän mukaan oli hänenkin täysvarkaana menetettävä henkensä ja hyvyytensä. Tytön sitä vastoin ei voitu näyttää varkaudesta tienneenkään, ja saman pykälän mukaan oli hänet vapautettava kaikesta vastuusta.
Pietarin asia oli pulmallisempi. Syyllisyyden varjon hänen ylleen langetti kolme eri seikkaa: 1) hän oli aina Turusta asti vaeltanut rosvoparven vankkureilla; 2) muutamat kiinniottajista luulivat nähneensä, että varkaita kirkon luona oli kolme, ja 3) hänet oli tavattu teltasta varkaiden parista. Näistä seikoista hän itse kielsi ainoastaan toisen.
Ensi kohdan osasi Pietari tyydyttävästi selittää. Mustalaiset olivat tahtoneet hänet oppaakseen, ja hän oli silloin mielellään lähtenyt heidän kyydissään kotiinpäin, kun kerran päihdyksissään oli tullut jääneeksi pois isäntänsä laivasta. Toiseen kohtaan nähden ei kukaan todistajista voinut ottaa aivan varmasti valalleen, että varkaita oli nähty kolme kirkon luona; useimmat todistajista arvelivat päinvastoin nähneensä vain kaksi. Kolmas kohta oli vaikein sentähden, ettei Pietari tahtonut millään tuumin ilmaista syytä, miksi oli ollut mustalaisten teltassa.
Voudin turhaan kyseltyä, virkkoi vihdoin Henrik pormestari:
— Minulle on kerrottu, että juuri tuo samainen nainen houkutteli sinut jäämään Turkuun. Kenties sinua ujostuttaa sanoa, että menit telttaan hänen tähtensä?
Pietari punastui korviaan myöten. Mutta karahti punaiseksi toinenkin, nimittäin Matz vouti. Syynä siihen oli, että koko raati oli salamyhkäisesti myhäillen kääntänyt silmänsä häneen. Oli näet jo ehtinyt tulla koko kylässä tunnetuksi eilisiltainen pitkä kuulustelu Sonni-Toron kapakan perähuoneessa.
Matz koetti peittää punastuksensa näyttämällä ylen suuttuneelta siitä, että sekaannuttiin tekemään näin arvottomia ja turhia kysymyksiä.
— Oliko se syynä? uudisti pormestari kysymyksensä.
— Hän kutsui minut! puuskahti Pietari, mutta kiirehti heti tytön kunnian pelastukseksi selittämään: — Minä aion naida hänet, ja me juttelimme siitä.
Nyt Matz vouti suuttui tosiaankin.
-— Joutavia! huudahti hän. On arvotonta eksyttää kuulustelu pois asiasta ja neuvoa syyllistä verukkeilla puolustautumaan.
Raati piti neuvottelun. Sitovain todistusten puutteessa, mutta kuitenkin epäilyttäväin asianhaarojen vallitessa oli turvauduttava valamiehiin. Raati nimitti kaksitoista miestä ja piti väliajan, jollaikaa kylänlapsi kävi kutsumassa ne valamiehet, jotka eivät olleet juttua kuulemassa.
Valamiehet tekivät valansa ja antoivat neuvoteltuaan lausuntonsa. Kun sitten Pietari Kovapää kutsuttiin tyrmästä kuulemaan tuomiotaan, lausui Henrik Pakila juhlallisesti:
— Olet vapaa!
Pietari seisoi tyynenä, niinkuin ei olisi ikinä muuta odottanutkaan. Mutta sitten heitti hän Matz voutiin vihaisen katseen. Tämä oli hänet eilen panettanut uudestaan tyrmään rosvojen käsiin ja tänäänkin koettanut tehdä hänet syypääksi varkauteen. Sitä ei hän ollut pian unhottava.
Mutta Pietari ei oikein tiennyt, kuumensiko hänen sappeaan vai jäähdytti se, kun hän hiukkasta myöhemmin näki Matz voudin nousevan kääseihin ja Mirjan hänen rinnallaan. He ajoivat pois ja ällistyneenä jäi Pietari raatihuoneen eteen katsomaan heidän jälkeensä.
Samana iltana ripusti Tihru-Sipi molemmat mustalaiset hirteen torin alapäähän. Naisväelle ei laki ja oikeus sitä kunniaa suonut, vaan mustalaisakka haudattiin elävänä nummeen Karinlahden rannalle.
Kuinka hän potki ja puri ja kynsi ja rähisi ja kirosi koko maailmaa, kun häntä raahattiin hautauspaikalle! Kuinka hän parkui kauhusta, kuinka itki ja rukoili alkaessaan yhä syvemmälle peittyä syyssateiden liottamaan maahan! Mutta märkää maata lapioitiin yhä enemmän hänen ympärilleen, ja hänet valtasi kamala raivo. Kostoa, kirousta ja kostoa hän viimeksi huusi, kunnes märkä maa tukki hänen suunsa.
Se oli kohtalo niiden mustalaisten, jotka ensimäisinä Suomeen tulivat. Muutamia vuosia myöhemmin saapui heitä useampiakin, mutta Juhani herttua panetti heidät kiinni ja lähetti maasta pois "heidän sopimattoman käytöksensä tähden".