VII.
LAPIN AARTEET.
Seuraavana päivänä, vaikka olikin sunnuntai, piti Pietari Kovapään aamulla anivarahin lähteä Pakilan tytärten kanssa purjehtimaan Keminsuuta kohden. Mutta ilmestyi vieläkin este, joka viivytti hänen lähtöään.
Isä Mathias oli näet hänkin saanut tiedon Pietarin retkistä Mirjan kanssa. Hän katsoi pojan herättäneen niin suurta pahennusta seurakunnassa, että kutsui hänet puheilleen. Ja Pietari osoitti niin vähän katuvansa pillojaan, että isä Mathias määräsi hänet kirkonmenojen ajaksi seisomaan rauta kaulassa kirkon porstuassa.
Aamulla ennen kirkonmenojen alkamista vietiin hänet kirkon pääkäytävän eteiseen. Hänen oli riisuttava vaatteensa eteisen nurkkaan. Kirkon ovenpielessä oleva kaularauta sovitettiin hänen kaulaansa ja ruuvattiin kiinni.
Siinä seisoi Pietari allasilmin seurakuntalaisten mennessä kirkkoon. Mutta raumalaiset pitivät hänestä siksi paljon, etteivät ainakaan häntä pilkanneet. Kirkonmenojen aikana sai hän seista rauhassa yksikseen. Mutta siinä seistessään ja mietiskellessään maailman viheliäisyyttä kuuli hän yhtäkkiä rinnallaan säälittelevän äänen:
— Pietu!
Pietari vilkaisi sivulleen, ja siinä seisoi Hilappa.
— Mitä siinä töllistelet!
— Älä ole vihainen. Kuules, minä päästän sinut pois.
Pietarin mieli herahti niin lämpimäksi, vaikka siinä muuten pyrkikin vilustamaan. Oli toki yksi, joka oli hänelle ystävällinen. Mutta hän murahti:
— Koetahan! Silloin pääset pian itse tähän.
— Mitäs minä siitä!
— Et saa tehdä hullutuksia minun tähteni!
— Eivät ne uskalla panna minua rauta kaulaan. Eikähän kukaan näekään.
— Mene kirkkoon!
— En mene, ennenkun päästän sinut. Mistä se aukenee?
Hän meni tähystelemään rautavannetta, mutta ei päässyt oikein selville, mistä se oli avattava. Pietari ei malttanut olla häntä auttamatta.
— Ruuvista sieltä juuresta.
Hilappa kiersi ruuvin auki ja aikoi tarttua päästämään rautaa pois.
—Älä koske enempää, kielsi Pietari. Mene kirkkoon!
Pietari tiesi pääsevänsä lähtemään milloin tahtoi. Mutta hän ei oikein tiennyt, lähtisikö vai ei. Hänkin kunnioitti siksi pyhää kirkkoa ja isä Mathiasta, että tuntui arveluttavalta lähteä omin lupinsa.
Mutta syyspäivä oli kylmähkö, ja häntä alkoi värisyttää yhä kovemmin.
Nurkassa näyttivät hänen vaatteensa niin houkuttelevilta.
Hän kieräytti vihdoin raudan pois ja riensi pukeutumaan. Eikä häntä sitten enää haluttanut mennä rauta kaulaan. Hän meni kirkon portaille, katseli siitä Karjankedon yli kaupunkia kohden ja mietti mihin lähtisi.
Häväistys tuntui hänestä niin suurelta ja katkeralta, että kirveli mieltä, kun ajattelikaan näyttäytyä ihmisille. Ei, se oli huuhdottava pois, ja samalla oli otettava lähtöryyppy!
Hän meni Sonni-Toron kapakkaan.
Siellä istui hän niin kauan, että kapakka alkoi täyttyä kirkkoväestä. Eivät he häntä halveksineet, kuten hän oli pelännyt heidän tapansa mukaan tekevän. Kun hän oli vapautunut syytteestä, tunnettiin häntä kohtaan myötätuntoa viattoman vankeutensa tähden. Ja kun häntä kirkosta palatessa ei oltu enää nähtykään rauta kaulassa, ihmeteltiin suuresti, miten hän oli päässyt pois. Tietenkään ei hän ilmaissut auttajaansa, ja hänen pääsyään pidettiin sentähden melkein ihmetyönä. Siitä juteltiin kuin päivän merkillisimmästä tapauksesta, tosin ilakoiden, mutta samalla melkein ihailun vivahduksella, omituisella ilkkuvalla ihastuksella. Se ei tuntunut suinkaan mairittelevalta, mutta ei ylen masentavaltakaan.
Kun hän lopulta lähti Pakilaan, oli Marketalla ja Hilapalla siellä jo kaikki valmiina lähtöä varten. Kiiremmiten puolista haukattuaan astuivat he suolahaahteen. Haahti hinattiin alas virran suulle, ja purjeet kohotettiin.
Keula suunnattiin kohden Pohjan periä, suviyön auringon tarumaata, kauppamiesten aarreaittaa, jossa laveat metsämaat olivat täynnä Tapion riistaa, vuolaat virrat ja kohisevat kosket polskivat lohta ja muuta kalaa ja merenselillä hylkeet kisailivat. Siellä Kainuunmeren perimmässä pohjukassa oli kaksi kauppakylää, Tornio ja Kemi, joissa pirkkalaiset isännöivät ja joihin saapui kauppeja kaikilta ilmansuunnilta. Sinne ajoivat poroillaan lappalaiset pulkissaan ja ahkioissaan; sinne samosivat vienalaiset ja Laatokan karjalaiset pitkin järviä ja jokia ja yli kannasten; sinne hiihtelivät norjalaiset yli tunturien suksillaan ja saapuivat Suomen ja Ruotsin rannikkolaiset haahdillaan. Paljon oli kansaa siellä suurten markkinain aikana, ja monet kerrat kesässä muutenkin lasketti sinne rantakaupungin haahti tapaamaan kauppatuttuaan.
Helppo oli Pietarin laskettaa hiljaisella lounaistuulella pitkin Raumanmeren rannikkoa. Järkähtämättä, hievahtamatta seisoi hän peräsimessä. Marketta oli omissa puuhissaan, eikä näyttänyt hänestä välittävän mitään. Hilappa taasen seisoi alinomaa Pietarin rinnalla, tähysteli uteliain silmin outoja rantoja ja teki alinomaa kysymyksiään. Ja paljon oli Pietarilla hänelle kertomista entisiltä matkoiltaan ja Kainuunperän ihmeistä.
Niin laskettivat he päivät ja yöpyivät saaren tyynessä mallossa. Ja hyvin suosi heitä Ilmatarkin aina Merenkurkkuun saakka. Ei itse Kurkussakaan, johon lounaistuulet tavallisesti kokosivat ärjyvät hyökyaallot Raumanmeren syvänteiltä ja Kainuunmeren tyrskyt pohjatuulellakin usein paiskasivat onnettoman haahden salakavalia kareja vasten, ei edes siinäkään myrsky pahoin ahdistellut, mentiin vain vinhaa vauhtia kohden Pohjolaa.
Mutta toista tuli keskellä Kainuunmerta. Nousi yhtäkkiä myrsky, heitteli haahtea kuin kaarnalastua ja oli mastot katkoa, ja räntää sataa rätki, niin että tuskin keulaa haahden perästä näki. Ei auttanut muu, täytyi laskettaa kohden rannikkoa. Onneksi he joutuivat juuri Hailuodon suojaan, ja kun siitä ei ollut pitkältä Oulunkylään ja iltakin alkoi olla käsissä, päätti Pietari laskettaa sinne.
Oulunkylä oli sievoinen kauppakylä Oulunjoen suulla. Sen ensimäiset asujamet olivat olleet karjalaisia lapinkävijöitä, kalastajia ja metsästäjiä. Olivat he jo käyneet kauppaakin, mutta varsinaiseksi markkinapaikaksi oli kylä kohonnut vasta sen jälkeen, kun Hämeen pirkkalaiset tänne asti urkenivat. Vielä nytkin näki kyläkihermässä rinnan karjalaisia asumuksia, joissa ihmisten ja karjan suojukset olivat seinä seinää vasten ja pihana kylän raitti, ja hämäläisten taloja, joissa navetan eroitti pirtistä nurmipeitteinen pihamaa, mutta pirttiä käytettiin myös riihenä. Kylän edustalla, Merikosken putouksen alla, oli pienellä saarella muita suurempi puutupa. Se oli rakennutettu talonpojilla kuninkaan päivätöinä asumukseksi sotamiehille, jotka tänne oli komennettu kuninkaan lapinvoudin varaksi ja talonpoikain turvaksi karjalaisten ryöstöretkiä vastaan. Oulunlinnaksi tätä tupaa oli juhlallisesti alettu nimittää.
Tuskin oli Pakilan haahti ehtinyt maihin, kun muuan huovi tuli kysymään mitä siinä oli lastina. Pietari luuli sen tulevan satamarahaa vaatimaan. Mutta kuultuaan, että lastina oli suoloja, pyysi huovi niitä hieman ostaa, toivoen näin rannasta saavansa huokeammalla kuin Oulun pirkkalaisten puodeista.
— Ettekös saa muonan ruunulta? kysyi Pietari.
— Kyllä kai! murisi sotamies. Vouti tosin kantaa veroja elatukseksemme kaikista Pohjan pitäjistä, rahaa ja muonaa. Mutta meille hän antaa vain naulan lihaa ateriaksi kymmenelle miehelle; ruokavarat lähettää hän rakkaan aviosiippansa myytäväksi Tukholmaan ja rahat pistää taskuunsa, niin että tuskin saamme asunnon vuokraa.
— Asunnon? Teillähän on linna tuolla saaressa!
— Sen on Juen Wargh, arvon voutimme, myynyt kahdeksasta markasta pirkkalaisten terva-aitaksi. Saamme etsiä kukin majapaikan mistä satumme saamaan. Itselleen on Juen herra kyllä talonpojilla rakennuttanut upean asunnon tuonne kylän päähän. Sinne hän houkuttelee ja ryöstää talonpoikain tyttäriä, siellä heitä rääkkää, juo ja mässää. Mutta kun me sotamiehet kerran ostimme oluttynnyrin, otti hän sen meiltä pois, ja sitten myi hän meille olutta omasta tynnyristämme ja otti äyrin kannusta. Sellainen susi Juen Wargh on, mutta valitapas jos uskallat!
Hilappa oli seissut Pietarin rinnalla ja kuunnellut. Hän alkoi kuiskuttaa Pietarille, että huovi rukalle annettaisiin suolaa ilmaiseksi. Siitä oli kysyttävä Marketalta, mutta ei hän pannut vastaan. Huovi sai suolaa kuin saikin.
Tuli siihen pirkkalaisiakin kyselemään. Menivät tiehensä, kun kuulivat, että haahti oli matkalla Kemiin. Mutta kohta tuli muuan karjalainen kauppi, vilkas liuhuparta, ja pyysi päästä haahdessa mukana Kainuhun perille.
— Kuka olette ja mistä? kysyi Pietari.
— Ka, Käkisalmesta ollaan, suuren Nevajärven rantamilta. Nousia
Venäläiseksi rahvas nimeää.
— Miten sieltä asti olette tullut, kun ei ole omaa haahtakaan?
— Ka, haapiolla vain.
— Ympärikö merivesiä?
— Ei, suoraan maavesiä. Ensin Käkisalmesta neljä peninkulmaa Nevajärveä pohjoiseen, sieltä yli nummen Pyhäjärveen. Soudetaan pitkin Pyhäjärvet ja Orihvedet, noustaan niemen poikki ja haapio kosken vartta pitkin kannetaan. Noustaan pitkin Pielisjokea, suuri Pielinen soudetaan. Monet peninkulmat sieltä maitse samotaan Nuasjärveen, lasketaan jokiloita Vuohengin koskeen.
Ämmän ohi miehin haapiot alas hinataan ja ollaan Oulunjärvellä. Kun on se soudettu ohi suurten kylien, niin huhhei, tänne Merikoskelle kosket lasketaan. Kolme meitä oli urosta matkalla, vaikka toiset tänne kylähän jäivät kauppoja tekemään.
-— Ja onko paljonkin kauppatavaraa mukana?
— Ka, ei paljon. Saamisia menen Kainuhun periltä perimään.
Sai hän luvan tulla mukaan. Nouti reppunsa ja jäi haahdelle yöksi, että aamulla päivän ensi koitossa oltaisiin valmiit lähtemään.
Iltaa istuessa Hilappa katseli ihmeissään vilkasta, puheliasta Nousia Venäläistä ja hänen hallavan ruskeaa liuhupartaansa. Ei malttanut siinä olla ihmettelemättä:
— Kuinka kummaa, että venäjänkieltä suomalainenkin niin hyvin ymmärtää!
— Ei olla venäläisiä, karjalaisia ollaan.
— Mutta eikös teillä ole venään usko, venään valta? puuttui Pietari puheeseen.
— Ka, usko lie, Moskovan Iivana lie tsaari. Mutta oli aika, jolloin
Karjalan rahvahalla oli omat ruhtinaat.
Suurin silmin kuunteli Hilappa näitä outoja asioita. Ja Nousia
Venäläinen kertoi karjalaisten suuren sukutarinan.
— Vapaa oli ennen Karjalan rahvas, heillä oli kaksi suurta valtaa ja omat ruhtinaat, rahaisa oli rahvas, ylen äijä kirjokultia ja hopeita. Kaksi oli karjalaista valtaa, Perman valta ja Vienan, ja koko Pohjan perät olivat heidän ruhtinaidensa vallan alla. Tuhannen vuotta sitten ulottui Vienan ruhtinaiden valta aina Ruijan rannoille ja tänne yltympäri Kainuhun meren. Kaikkialla täällä virtojen suilla kauppaa käytiin, kaikkialla lappalaisilta veroa kannettiin aina Hanhikiveä myöten Pyhäjärven suulla. Ja vielä sittenkin, kun Moskovan ruhtinas alkoi kaikkia muita ruhtinaita vastaan sotia käydä ja vähitellen pani allensa Perman ja Vienan ruhtinaatkin, vielä sittenkin täällä seitsemän kymen Karjalassa kainulaiset, Vienan siirtolaiset vapaina kauppoja kävivät ja veroittivat lappalaisiaan. Mutta lopulta alkoivat Nevajärven permalaiset venäläisten voittajainsa lipun alla tännekin sotiretkiä tehdä, toisaalta ajautuivat Hämeen ja Ruotsin pirkkalaiset pitkin Kainuhun meren rantoja aina Pohjan perille, tulivatpa norjalaisetkin suksillaan yli tunturien. Sadat vuodet täällä verisiä sotia käytiin, mutta sortuivat vihdoin tyyten Perman ja Vienan vallat, allekynsin jäivät karjalaiset täällä Kainuhun meren rannoillakin, ja pirkkalaiset täällä nyt ylintä isännyyttä pitävät. Mutta karjalaisten muinaisesta suuruudesta kertovat kirjokullat ja hopeat, summattomat aarteet, joita vielä maasta löydetään Nevajärven ja Vienanmeren rannoilta ja pilkkahinnasta Moskovan pajareille myydään. Iivana julma siellä isännöi pajareineen, täällä Kyösti kuningas pirkkalaisineen. Kahden eri valtikan alla elää nyt Karjalan kuulu heimo.
— Mutta rauha on jo kauan vallinnut täällä seitsemän kymen riitamaillakin, virkkoi Pietari.
— Rauha on vallinnut pitkän miesiän. Mutta riidoin ovat, sanotaan,
Ruotsin kuningas ja Moskovan tsaari. Annahan sodan syttyä, niin vielä
Vienan ja Nevajärven karjalaiset tänne samoavat tapparat tanassa ja
omaksensa taasen ottavat seitsemän kymen Karjalan.
Sen tunsivat raumalaiset nuoret melkein uhkaukseksi itseäänkin vastaan, ja siihen se pakina päättyi. Käytiin yölevolle.
Aamulla oli mainio sää ja tuuli. Haahti jätti Oulunsuun lumiräntäiset rannat ja jo seuraavana päivänä lähestyttiin Kemin suuta. Ihmein katselivat matkalaiset, kun täällä oli rannat kauttaaltaan paksun lumen peitossa, vaikka Oulunsuulla räntäsade oli maata tuskin saanut valkeaksi. Paksun lumen peitossa olivat kylän katotkin, monien pienten hökkelien ja suhdattoman suuren ja upean kartanon, jota kohden haahti laski.
Se oli Oravala, Hannu Oravaisen kauppatalo. Pietari lasketti Pakilan haahden suureen hirsilaituriin, jossa oli tilaa ainakin kymmenkunnalle alukselle. Nousia Venäläinen kiitti kyydistä ja luikki reppuineen tiehensä, mihin lie mennytkin kainoja kainulaisia, vähäväkisiä liiketuttujaan velkomaan. Marketta ja Hilappa astuivat laituriin ja alkoivat nousta rinnettä Hannu Oravaisen taloon. Pietari jäi haahdelle, ja siinä seistessään oli hänellä hyvää aikaa katsella suurta summatonta varastoaittaa, joka oli aivan laiturin vieressä. Pietari tiesi, että se oli täynnään suolattua lohta, saunassa savustettua ja kesäpäivässä kuivattua siikaa ja haukea, poronnahkoja ja kalliita kärpän ja näädän ja majavan turkiksia ja laivurien tuomaa saksantavaraa. Hiukan ylempänä rantarinteellä oli päärakennus, niin suuri ja muhkea, että Pietari oli sen veroista nähnyt vain Tukholmassa ja Turussa; mutta lasi-ikkunat, joita koko Keminsuulla tuskin oli kenenkään toisen tuvassa, olivat niin suuret, ettei Pietari ollut varma, oliko sellaisia nähnyt piispanturussakaan. Näki vainen talosta jo päältäpäin, ettei siinä kituroiden eletty. Kulta- ja hopea-aarteita Oravaisilla kerrottiinkin olevan kätkettyinä lähimetsät täyteen. Ja hyvä oli kätkeä ja käyttää, kun monien miespolvien aikana olivat kaikilta köyhemmiltä pirkkalaissuvuilta ostaneet verolappalaiset, niin että melkein koko Keminlapissa toiset pirkkalaiset olivat vain Oravaisten renkejä lapinveron korjuussa.
Vaikkei ollut mikään markkina-aika, kihisi talon piha täytenään miehiä, jotka parhaallaan valjastivat poroja ahkioiden eteen. Ja näkyi siellä jokunen lappalainenkin liikuskelevan, mikä tullen Oravaisen puotiin, mikä lähtien porollaan ajamaan.
Väenvilinän keskitse menivät Marketta ja Hilappa Oravaisen taloon.
Hannu Oravainen oli niin kiinni muissa asioissa, ettei heti joutanut Marketan kanssa kauppoihin. Oravaisen emäntä vei sentähden tytöt vierashuoneeseen odottamaan. Ja sielläkös vasta Hilapan silmää kysyttiin, niin loistelias upeus verhosi kaiken alkuperäisen jyrkeyden.
Suuri oli tupa, niin suuri, ettei Hilappa ollut sellaista nähnyt unissaankaan. Uloslämpiävä oli takka, niin etteivät mustuneet pyöreät seinähirret eikä laipiolaudat. Etelän ja lännen puolisilla seinillä juoksivat leveät honkapenkit, ja niiden välisessä peränurkassa, ovelta vasemmalle, oli vähintään puolensylen levyinen honkapöytä, jonka jalat olivat omista oksistaan, ja pöydän edessä oli samallainen lavitsa. Muina istuimina oli suuria, onttoja hongantyviä, joiden yläreunaan oli tehty kyynärän korkuinen lovi, jätetty tausta selkänojaksi ja pistetty pönttöön kansi istuimeksi. Uteliaana katseli Hilappa näitä honkatuoleja, sillä hän oli kuullut isältään, että niissä oli pohjakin ja että tienoolaiset tarinoivat niiden olevan kultaa ja hopeaa täytenään.
Mutta mitkä ihmiskäsien taidonnäytteet peittivätkään nämä suoraan ikimetsistä noudetut huonekalut! Pönttötuolien selustoille oli heitetty kirjokukkaiset peitteet ja istuimilla oli silkkipäällyksiset, korukirjaillut tyynyt. Parin sylen pituiset silkkityynyt oli nauhoin sidottu myös penkeille ja lavitsalle pöydän ympärillä, ja pitkin seiniä oli penkit muualta verhottu pitkillä penkkiverhoilla. Pöydällä oli korukutoinen silkkiliina ja seinillä korukuvaiset verhot. Lattiamatot sitä vastoin olivat metsänantimia hekin, lattia oli näet kauttaaltaan peitetty hirven ja karhun taljoilla.
Emäntä laitatti heti vierailleen suunavausta. Ja silkkaa hopeaa olivat pöytäkalut kauttaaltaan, kuvakirjailtua hopeaa lusikoista ja lautasista maljoihin ja kannuihin saakka. Aivan arastutti raumalaisia porvaristyttöjä niistä syödä.
Heidän syötyään tuli vihdoin isäntä, paksu ja roteva, leveänaama ja mahtava mies. Marketta meni hänen kanssaan kaupoista sopimaan. Mutta Hilapasta tuntui täällä niin ahdistavalta, että hän pujahti ulos mennäkseen rannalle Pietarin luo.
Pihalla pisti hänen silmiinsä porolauma venhemäisine ahkioineen. Hei, olisipa niillä ollut lysti viilettää! Mutta ei hän sentään rohennut pyytää vierailta miehiltä. Juoksi haahdelle Pietarilta kyselemään.
— Mihin he noin joukolla lähtevät?
— Veronajoon.
— Veron? Minä luulin, että ne ovat Oravaisen poroja ja miehiä.
Kuninkaanko ne sitten ovatkin?
— Ei kuningas täällä veroja kanna. Pirkkalaisilla on kullakin omat lappalaisensa, joilta kiskovat veroa. Mutta Oravaisten ovat nykyään melkein kaikki lappalaiset Keminlapissa, vähitellen ovat ostaneet ne toisilta pirkkalaisilta ja kainulaisilta. Torniossa on toinen yhtä mahtava lapinruhtinas Olavi Amundinpoika, jollei mahtavampikin, vaikka on vielä nuori. Se siellä Ruotsin puolella, Kaakamajoen takana lapinverot ajattaa. Kuninkaalle he antavat vain tihunnit.
Ihmeissään katseli Hilappa suurta porolaumaa, joka parastaikaa lähti viilettämään nuorta hankea pitkänä jonona.
Mutta samassa häntä säikähdytti purje, joka vilahti ohi ja aivan kosketti heidän haahtaan. Siinä aivan laiturin edustalla oli jo kotvan risteilyt sorea, kirjokokkainen purjepursi, jonka purjeissa olivat kultakirjaimet: O. A. Nyt laski pursi aivan haahden vieritse ja nuori purjehtija katsoi Hilappaan niin kummasti ja pitkään. Se teki kauniin kierroksen ulapalla, laski sitten kohti uudestaan ja päästi haahta lähetessään purjeet höllälleen.
— Tule tyttö, purjehtimaan! huusi nuori, upea pursimies.
— Mihinpä minä… virkkoi Hilappa ymmällä, vaikka mieli teki.
— Tässä lähellä vain kaareillaan.
Ykskaks, Pietarin juuri yrittäessä pidättämään, hypähti tyttönen purteen, ja ykskaks purjeet pullistuivat jälleen.
— Voi, minkä nyt teit! huusi Pietari.
Ja vasta nyt, kun oli jo myöhäistä, Hilappakin hätääntyi ajattelemattomuuttaan.
Pursi ei enää kaareillut, vaan lähti suoraan Torniota kohden viilettämään. Pietari tuskin enää kuuli Hilapan yhä loittonevia hätähuutoja, niin kiire hänellä oli juoksemaan rinnettä taloon.
Hän tölmähti päistikkaa huoneeseen, jossa Hannu Oravainen hieroi
Marketan kanssa kauppoja.
— Ruotsin pirkkalainen vei Hilapan! huusi hän.
— Jesmaar, sisareni! huudahti tasainen Marketta.
— Kuka Ruotsin pirkkalainen? kysyi Oravainen.
— Sepä torniolainen, Olavi Amundinpoika!
-— Ai, Armassaaren Olaviko! huudahti mahtava isäntä vähän vilkastuneena. — Oliko se täällä taas vaanimassa, milloin meiltä lähdetään lapinajoon! Se on hänen tapaistaan! Ja sitten lähettää miehensä rajalle rettelöimään! Se tunkeutuu minun lappalaisianikin veroittamaan, ja omiaan nylkee niin, että monet heistä ovat kotaansa nyykistyneet nälkään. Monta kertaa olen lähettänyt hänen lappalaistensa luo miehiäni viemään mille poron, mille verkon, mille kirveen tai padan ja pelastanut poloiset surman suusta. Vanhan tavan mukaan pitäisi siten eloon autettujen olla kolme vuotta minun lappalaisiani. Mutta sota tulee Armassaaren veroisännän kanssa, jos menee hänen alueilleen veroittamaan lappalaisia, jotka on surman suusta pelastanut.
Hän oli kääntynyt selityksineen tasaisen Marketan puoleen, ilmeisesti edellyttäen, että tämä ymmärtäväinen tyttö käsitti, millä kiittämättömyydellä ja vääryydellä hänen jalomielisyyttään palkittiin.
— Mutta se vei Hilapan! keskeytti Pietari Kovapää vihdoin tuimasti.
— Tosiaan! Hänen tapojaan sekin. Talossaan Armassaarella on hänellä nuoria tyttöjä kymmenin, aivan kuin Suliman sulttaanilla kerrotaan olleen mukanaan, kun taanoisina vuosina tuli turkkilaisjoukkoineen saksalaisia ahdistelemaan. Ryöstää se ryökäle sinne, kenen vain siksi viehättäväksi katsoo.
— Mutta Hilappaa täytyy lähteä pelastamaan! tiuskaisi Pietari.
— Pelastamaan! Eivätkö mieheni jo liene ehtineet lähteä lapinajoon. Ota ketä saat kylästä, sanoi hän äänellä, joka ilmaisi, ettei yksi tyttö merkinnyt mitään veronajon rinnalla. Olihan vain melkein ilahuttavaa, kun sai tällaisiakin tepposia laskea vihatun kilpailijansa tiliin…
— En tarvitse muuta kuin purjepurren! huusi Pietari.
— Siellä rannalla on, ota! Mutta paras on olla menemättäsi. Hänen tytönryöstöistään on tehty valituksia itse kuninkaallekin, mutta eipäs ole mahdettu "Armassaaren" kuninkaalle mitään. Hänellä on miesjoukko melkein yhtä suuri kuin porolaumakin. Pääsi kaupalle sinne vain lähdet.
Ei kuullut enää Pietari pirkkalaiskuninkaan jaarituksia. Rannalle juoksi, purjepurteen hyppäsi ja alkoi Armassaarta kohden viilettää.
Vähällä oli Hilappa mereen hypätä, kun outo mies veikin hänet pitkin outoa rannikkoa purressaan, johon hän niin ajattelemattomasti oli hypännyt. Hän itki, tiuskui ja telmi kuin pillastunut sälkö ja oli vähällä nyrkit ojossa karata miehen kimppuun. Mutta mikään ei auttanut, eteenpäin vain viiletti venonen ja vihdoin laskettiin oudon saaren rantaan.
Siellä oli talo, jossa oli kymmeniä aittoja ja asuinrakennus niin suuri, ettei Oravalakaan sille vertoja vetänyt. Siellä outo mies nosti Hilapan maalle ja käsipuolesta talutti taloon. Sisällä oli, jos mahdollista, kaikki vieläkin upeampaa kuin Oravalassa, ainakin olivat huonekalutkin herraskaisempaa tekoa. Mutta ei Hilappa niitä nyt välittänyt katsella.
Mies jätti Hilapan vanhan, inhoittavan ämmän huostaan ja riensi pois.
Sanoi menevänsä veronajajia lähettämään.
— Minä tahdon heti täältä pois! puuskahti Hilappa akalle.
— Hätäkös sinun täällä on, höpäkkö! Hyvin Olavi tyttösensä pitää.
Viinein juottaa, syöttää nisuleivin ja poronjuustoin. Saatpas nähdä!
Tai saat kuullakin. Tulkaas tänne, tytöt! virkkoi akka avaten oven
viereiseen huoneeseen.
Sieltä tölmähti ovelle parvi uteliaita, nauravia tytön virnakkeita.
— Tämä tässä pois tahtoo. Mutta sanokaapas, eikö teillä ole täällä hyvä? kysyi akka.
Enimmät tytöistä nauroivat vain. Mutta oli Hilappa heidän takaansa näkevittään surullisia ja sääliviäkin kasvoja.
— Hyvä täällä on, kehui akka. Saat heti koreat vaatteet. Pitäkää häntä silmällä, tytöt, niin menen noutamaan.
Akka meni, ja tytöt tulivat joukolla kyselemään ja utelemaan. Vihaisesti kääntyi Hilappa heihin selin ja riensi ikkunasta tuijottamaan.
Siinä tuijotellessaan ja toisten udellessa havaitsi hän merenselältä purjeen pilkahtavan näkyviin. Se läheni, läheni lähenemistään. Jo oli Hilappa tuntevinaan tulijan Pietariksi.
— Mitä tähystät? riensivät tytöt utelemaan nähdessään hänen teroitetun katseensa.
— En mitään! vastasi Hilappa ja kääntyi pois ollen välinpitämätön olevinaan. Mutta salavihkaan vilkaisi hän purtta silloin tällöin. Nyt juuri läheni se pursilaituria. Ykskaks tölmähti Hilappa pihalle.
Koko tyttölauma karkasi jälestä, ja niin otallettiin peräkanaa kohden rantalaituria. Mutta eivät lapinpashan lellikit pysyneet Rauman tytön kinterillä. Ennen heitä hän laituriin joutui. Purteen hyppäsi. Ja pursi loittoni vesille.
Oli akkakin rientänyt tyttölauman jälkeen. Mutta nähtyään, että uusi tyttö pääsi pakoon, riensi hän isäntänsä luo. Se oli lautoin lähettämässä miehiään mantereeseen porotarhalle, josta heidän oli määrä lähteä lapinajoon. Niine miehineen, jotka vielä olivat saaressa, juoksi hän nyt pursilaituriin. Mutta kun karkulaiset olivat jo loitolla vesillä, käski hän vain yhden miehistään hypätä purjepurteen ja tuli itse jälestä.
Hilappa ja Pietari laskettivat laitatuulta. Hätä ja hyvämieli kuvastui
Hilapan kasvoista, kun hän katseli rannalla hälisevää tyttöparvea.
Mutta sitten heitti hän ihailevan katseen Pietariin.
— Miten sinä uskalsit tulla?
— Tuota tyttöparveako olisin pelännyt?
— Oi, siellä oli… katsos!
Pietari vilkaisi jälelleen, näki miesten juoksevan rantaan ja parin heistä hyppäävän venheeseen.
Hilappa tömisteli tulisessa malttamattomuudessa jalkojaan veneen pohjaan.
— Riippuu nyt siitä, onko heillä nopeampi pursi kuin tämä, virkkoi
Pietari tuimasti.
— Emme ikinä antaudu elävänä, huusi Hilappa.
— Emme, vastasi Pietari.
Vinhasti kulki Oravalan pursi, jolla he laskettivat. Mutta vinhasti lähti toinenkin jälkeen. Pietari ei enää vilkunut jälelleen, tuijotti vain kokkaan, hoiti purjeita ja piti perää suoraan. Hilapan silmät olivat naulatut jälestä tulevaan purteen.
— He taitavat lähetä, kuiskasi Hilappa tuskin kuuluvasti.
Pietari kyyristyi vain jännittyneeseen etukumaraan, ikäänkuin se auttaisi.
— He lähenevät! huusi Hilappa hädissään.
— Kun ehdittäisiin vain Oravalan näkyviin, ehkäpä sieltä saisimme apua.
Molemmat purjepurret kiitivät kuin linnut yli aaltojen. Mutta jälkimäinen kiiti nopeammin ja läheni, vitkaan, mutta varmasti.
Hilappa hädissään jo valmistautui hyppäämään mereen. Purren pohjalla oli muutamia kiviä pohjalastina. Peläten, että ajajat voisivat saada hänet vedestäkin, jos hän vasta viime hädässä heittäytyisi mereen, sitoi hän yhden kivistä vyötärölleen ja piteli sitä sylissään. Pääsisipähän sen avulla heti pohjaan!
— Voi, he tavoittavat! huusi hän.
— Malta vielä tuokio. Oravala näkyy!
He lähestyivät tosiaankin Keminsuuta vinhaa vauhtia. Pietari saattoi jo eroittaa Pakilan haahden laiturissa. Hän oli näkevinään siellä liikettäkin. Tosiaan! Haahdella oli miehiä purkamistyössä!
— Se kääntyy! huusi Hilappa riemuissan.
Olavi pirkkalainen käänsi tosiaankin yhtäkkiä purtensa ja alkoi loitota. Olivat varmaan huomanneet hekin miehet Oravalan laiturissa.
Pietari ja Hilappa olivat pian laiturissa ja nousivat maihin. Ja silloin Hilapan valtasi sellainen riemun puuska, että hän samalla kertaa itkien ja nauraen syöksähti Pietarin kaulaan. Ja Pietarin silmät loistivat ilosta, ja hän kieputti itkevää ja nauravaa tyttöä sylissään aivan kuin karkelossa.
Kohta yhtyivät he Markettaan. Ilosta hykersi hänkin saadessaan takaisin siskonsa. Heitti hän sulan, kiitollisen katseen Pietariinkin. Mutta ei se katse puhunut sen enempää.
Hilappa oli siitä pitäen aivan kuin kiertynyt kiinni Pietariin. —
Pian olivat Oravaisen miehet Pakilan laivasta suolalastin purkaneet. Sijaan saatiin keveä lasti poronnahkoja ja muutamia ketun, näädän ja kärpän turkiksia. Olipa muutama nippu kapahaukiakin.
Nousia Venäläinenkin joutui mukaan, ja niin lähdettiin muutaman päivän perästä laskeettamaan eteläisiä ilmoja kohden. Nousia tuli Pietarin ja Hilapan luo seisomaan ja alkoi jälleen vilkkaasti pakista.
— Pahempia ovat nämä nykyiset lapinveron ajajat kuin ennen kainulaiset olivat. He tulivat kuin tuttuihin verolappalaisensa luo kukin ja ystävinä jutellen verosta sopivat. Mutta nyt on pari pirkkalaista kohonnut oikeiksi lapinruhtinaiksi, eivät itse käy lappalaisiaan päinperin katsomassakaan. Ei heidän silloin sääliksi käy heinäkenkää, sitä parempi vain, jos heidän verohurttansa ottavat lappalaisilta kaiken.
— Kuulutaan heitä vastaan jo kuninkaallekin valitetun, varsinkin Olavi pirkkalaista, immenryöstöistä ja muista, keskeytti Pietari. — Eikö vain kuningas pian ottane pois itselleen koko veronkannon. Viimeisiä aikojaan taitavat elämöidä.
— Ei taida olla parempi veroittaja kuningaskaan. Mutta jos karjalaiset jälleen — ——
Nousia jatkoi juttua, haahti matkaa. Oulunkylään saavuttiin illan pimetessä, ja sinne Nousia jäi.
Raumalaiset saapuivat parin päivän perästä kotiinsa. Henrik vanhus oli silloin vielä Danzigin matkallaan, mutta saapui hänkin lankonsa kera muutaman päivän perästä.
Pietari teki vielä isäntänsä kanssa muutama matkan Tukholmaan, ja sitten laitettiin laiva talviteloilleen.
Ryhdyttiin talvitöihin. Ensin puitiin riihiä, niin että kuului alituinen jyske kaupunkilaisten pitkästä riihirivistä nummen rinteellä, kaupungista kaakkoiseen. Sitten vedätettiin karjalle heiniä niityiltä, joista monet olivat aika loitolla, ja tehtiin talvitöitä pellolla. Väliin koettiin kalanpyydyksiä ja vedettiin jään alta nuottaakin Lajon lahdella ja saarien salmissa, ja pitkinä puhteina miehet laittoivat astioita, naiset kehräsivät ja kutoivat pitsejä ja kankaita. Sillä täällä kotona ei suurin välitetty kuninkaan säännöksistä, jotka rajoittivat kullekin kauppamiehelle vain yhden kaupanhaaran, käsityöläisille oman ammattinsa ja maalaisille karjanhoidon ja maanviljelyksen. Rauman pienissä oloissa olisivat ani harvat näin omaan ammattiinsa rajoittuen voineet elää. Useimmat sentähden harjoittivat melkein kaikkia ammatteja yhtä rintaa, ja kauppiaatkin kotitarpeiden valmistuksen ohella ansaitsivat puhdetöillään monet markat ja riksit.
Hilappa kävi koulua. Ja kun hän pitkinä puhteina luki läksyjään, kuunteli Pietari sitä sytevin sydämin ja katseli tuontuostaankin tyttöä hehkuvin silmin. Ja kerran illalla puhdetyönsä päätettyään otti Pietari Turusta tuomansa "Abckirian" ja alkoi avuttomana sitä selailla. Silloin Hilappa kiepsahti hänen rinnalleen ja alkoi neuvoa. Siinä tutustuttiin isoon A-han, joka oli kuin pärepihti pystyällään, ja pieneen a-han, joka oli kuin sian kaulahanko, siinä b-hen, joka oli oivallinen ahvenonki, ja c-hen, joka muistutti polvikoukkua, jollaisella haukia pyydystettiin. Niin käytiin kautta aakkosien, ja parin kerran perästä Pietari niistä enimmät tunsi. Sitten alettiin niistä tavata sanoja, ja niin jatkoivat he yhteistyötään puhteiden jatkoksi ja pyhinä päivälläkin.
Nuori Henrik hoiti vanhan isänsä puotia ja oli siten varsinkin talviseen aikaan tärkein henkilö talossa. Moni tyttö pistäytyi puotiin vain hänen tähtensä, monet heistä loivat häneen helliä katseita ja pyysivät kylän nuorten yhteisiin kisoihin. Mutta harvoin häntä niissä nähtiin. Viimeisen Turun-matkansa jälkeen oli hän käynyt entistäänkin totisemmaksi ja suljetummaksi. Ja kun kyläntytöt loivat häneen helliä katseitaan, näytti heistä kuin hänellä olisi verhot silmillään.
Mutta hetkinä, jolloin puodissa ei ollut ostajia, vaipui hän kaihoisiin unelmiin. Hän muisteli kaukorannan neitoa, jonka kuva yksin uneksiessa kävi hänen mielessään yhä autereisemmaksi ja päiväpaisteisemmaksi. Mutta muistellessaan ei hän voinut olla ajattelematta elävänä haudatun mustalaisakan ennustusta, että hän oli pitkän vesimatkan takaa omansa löytävä ja sinne jääpä. Tämä ennustus tuli aina hänen mieleensä mielitietyn kuvan yhteydessä, aivan kuin tummana taustana päiväpaisteiselle kuvalle. Ja niin unelmoidessaan saattoi tyyni ja vakava nuorukainen väliin tuntea ikäänkuin jotakin vienonhiljaista ja pyhää liitelisi hänen ympärillään, väliin taas saattoi syvä liikutus värisyttää hänen sydäntään.
Ja kaikkien arkisten askareiden yllä väikkyi raumalaisten mielessä kuninkaan uhkaus, että heidät milloin tahansa saatettiin käskeä lähtemään kotipohjiltaan tuntemattomille teille. Siitä ei paljoa puhuttu, mainittiinhan vain, että niin ja niin tehdään, "jos ennallaan eletään". Mutta siitäkin jokainen tiesi, mitä tarkoitettiin, ja tämä alituinen uhka painoi kaupunkilaisten aherrukseen sellaisen leiman, niinkuin he eivät tietäisi mikä päivä on viimeinen.