VIII.
HENGENMIEHIÄ.
Kevät oli hempeimmillään, koivut hiirenkorvalla. Henrik Pakila oli laivurinsa kera tehnyt retken Keminsuulle, ja sieltä oli tuotu haahden täysi tavaraa, viime talven turkiksia ja kevään ensimäisiä lohia. Niitä hän nyt lähti viemään Turkuun.
Isä Mathias tuli mukaan. Hän tunsi ikänsä jo kallistuvan illoilleen ja tahtoi vielä kerran nähdä Mikael maisterin, uuden hengenvalkean lietsojan täällä Pohjan rannoilla. Tahtoi myös omin korvin kuulla, oliko Uusi Testamentti vieläkään valmis, ja mikä viivytti ahkeraa viinimäen miestä uuraassa työssään.
Heti Turun satamaan saavuttua nousi isä Mathias maihin, kulki paloraunioista kohoavain uusien talojen välitse ja saapui pyhän Lauritsan taloon, jossa Mikael maisteri asui.
Avasi oven ja astui Agricolan työtupaan.
— Ka, veli Mathias, Satakunnan kirjaniekka! virkkoi Mikael maisteri nasevalla ystävällisyydellään.
Isä Mathias loi pitkän, lempeää ihailua kuvastavan katseen pienehköön mieheen, joka oli siinä nelikymmenissään. Syvät mieterypyt oli veli Mikaelin otsalla leikkotukan alla ja silmissä paloi hiljainen hehku. Posket olivat kalpeahkot, paksuhkot huulet puhuivat lujasta totisuudesta, ja koko kasvoilla oli miltei raskasmielinen, mutta samalla tarmokas toimekkuuden leima.
Huoneessa oli kaksi muutakin henkilöä, jotka nousivat heti vieraan saavuttua.
Lähinnä ovea oli istunut nuori teini, joka seisoi nyt ujostellen ja allapäin. Hän oli siinä lähinnä esitettäväksi.
— Jaakko Finno, säeseppä, esitti Mikael maisteri.
Isä Mathiaan katse kiintyi ensiksi hänen uneksiviin silmiinsä, eikä hän siinä enempää joutanut tarkastelemaankaan.
Perempänä oli istunut pitkä ja hontelo mies, näköjään muutamia vuosia nuorempi Mikael maisteria.
— Rehtori Paulus Juusten! esitti Mikael.
Isä Mathias ehti häntäkin vilaista vain ohimennen. Tukka oli tumma, suurehko pää etukumarassa, ja korkeain kulmain alta tuijottivat tummat silmät, niinkuin alituiseen näkisivät jonkun ratkaistavan ongelman edessään.
— Rehtori! Missä koulussa? huudahti isä Mathias.
— Turun piispankoulussa, vastasi Mikael maisteri omituisesti hymyillen.
— Mutta eikös veli itse… alotti isä Mathias kummissaan.
— En ole ollut piispankoulun rehtori enää viime maaliskuusta alkaen, vastasi Mikael maisteri värähtävin suupielin.
— Vai otti veli eronsa!
— Se annettiin!
— Mitä kummia?
— Kuningas minut eroitti!
Isä Matias seisoi kuin ukkosen lyömänä.
— Mutta miksi? tuli hän vihdoin kysyneeksi.
— Olin niskoitellut, sanottiin.
— Täälläpäs kummia kuulee! Saanko veljeä pyytää kertomaan?
— Istukaahan!
He istuivat nelisin.
— Teineistä meille tuli yhteentörmäys. Kuningas tahtoi niitä tilikamariinsa.
— Siitä olen kuullut Henrik Pakilalta, pormestariltamme.
— Niin, hänhän oli täällä syksyllä kuninkaan lähetin käydessä. Viime tammikuussa sai sitten linnanvouti käskyn, että pari kolme teiniä oli toimitettava kuninkaalle vaikka raudoissa. Mutta hän ei saanut ainoatakaan.
— Miten sen saattoi estää? kysyi isä Mathias ihmeissään.
— Kaikki teinit, jotka olisivat saattaneet tulla kysymykseen, olivat vihityt papeiksi!
Isä Mathias kuunteli kirkastunein silmin.
— Sillä tavoin tämä Paulus velikin oikeastaan aikoinaan pelastettiin kuninkaan käsistä, virkkoi Mikael. Mutta nyt hän parahiksi palasi Saksasta opinteiltä. Kuningas pisti hänet rehtoriksi ja minä sain potkut.
Isä Mathias katseli vain äänetönnä ja kovin hämmästyksissään, vuoroon nasevaa Mikaelia, vuoroon miettehikästä Paulusta, joka näytti kiusaantuneelta kertomuksen johdosta.
— Tunnustan kyllä, että koulu joutui siten entistään parempiin käsiin, jatkoi Mikael. Veli uhraa sille koko sielunsa voimat, minun ajatukseni sitä vastoin tahtovat keskittyä kirjatöihini. Mutta enpä sittenkään olisi odottanut saavani näin eroa anomattani, salaman leimauksena kirkkaalta taivaalta, — ainoastaan sentähden, että puolustin kouluni häiritsemätöntä työskentelyä.
Toiset kuuntelivat harrasta osanottoa kuvastavin kasvoin.
— Yksi ainoa korkeampi koulu koko kansalla, ja senkin kasvatit vielä riistettäisiin maasta pois! huudahti Mikael. — Pitäisi olla toki koulu vähintään joka kaupungissa kasvattamassa kaitsijoita kansalle! Pitäisi olla kouluja tytöillekin, tuleville äideille! Olen näistä asioista monet kerrat kirjoittanut ystävälleni Yrjö Normannille. Olen selittänyt ja kuvannut, miten kova puute täällä on valistuneista kansanopettajista. Olen ehdottanut myös, että perustettaisiin erityisiä kirjurikouluja, kun kuningas ei kuitenkaan kuulu pappiskoulujen teineihin olevan tyytyväinen kanslioissaan. Mutta ei! Kuninkaalta ei heltiä riksiäkään sellaiseen.
— Hänellä on ollut niin kova tehtävä valtakunnan rappeutuneiden raha-asiain kohentelussa, koki sovinnollinen isä Mathias selittää.
— Onpa ollutkin aikoinaan, myönsi Mikael. — Mutta aarteiden kokoaminen on hänelle tullut kaikeksi kaikessa vanhoilla päivillään. Ja kuninkaan esimerkkiä seuraavat muut herrat päästä hännän tutkaimeen. Tuskin on tässä maassa aatelisherrojen riistäminen mennyt koskaan niin yli äyräidensä kuin nykyään. Kuta etevämmät he ovat, kuta korkeammalle ovat kohonneet, sitä hillittömämmin ja ovelammin he kiskovat. Etunenässä käyvät Flemingit, Hornit, Kurjet ja Boijet, jälestä tulevat kaikki muut mitättömintä villiaatelia myöten. Kipeästi tuntee sen susilauman kynnet niin kansa kuin kirkkokin. Monta kertaa sitä ajatellessa mieli niin katkeroituu, että…
Hän katkaisi äkkiä ja tuijotti kotvan kaameasti lattiaan. Sitten virkkoi hän haudansynkällä äänellä:
— Saatan väliin niin hyvin käsittää isä vainajani epätoivonteon.
Kaamein mielin tuijottivat toisetkin eteensä. He tunsivat kaikki Mikael maisterin isän, Olavi Laurinpojan kolkon tarinan. Hän, talonisäntä Pernajan Tuurinkylästä, oli pikapäissään lyönyt erään aatelismiehen, Frille Matinpojan, kuoliaaksi. Ja sai tietysti tuomionsa. Orvoksi jääneen Mikaelin lahjat oli Viipurin koulun rehtori Johannes Erasmuksenpoika huomannut ja ottanut hänet kasvatikseen. —
Mikael maisteri kohautti rintaansa ikäänkuin pudistaakseen pois raskaat mietteet ja muistot. Meni sitten pöydän luo ja otti sieltä paksun kirjan. Juhlallisen hitaalla liikkeellä ojensi hän sen isä Mathiaalle.
— "Se Wsi Testamenti", luki isä Mathias värähtävin äänin.
Ja iloisesta liikutuksesta vapisevin käsin alkoi hän käännellä paksuja lehtiä.
— Se on siis jo valmis! Vihdoinkin! sanoi hän hartaasti.
— Niin, vihdoinkin! toisti Mikael. — Oikeastaan siitä on kiitettävä Amund Lauritsanpoikaa, kirjanpainajaani. Sillä paljoa ei minulla ole ollut hänelle rahaa lähettää. Erik Fleming on kyllä luvannut painatusta rahoilla avustaa, mutta lupauksiin se on jäänyt. Velkaa siitä on paljon Amundille. Ja kaupaksi eivät tahdo käydä pienemmätkään kirjat. Miten sitten mennee tämä. Työlästä tämä työ ja taistelu on.
— Kovaa on saanut kokea itse Lutheruskin, kovaa myös mestari Olavi, huomautti isä Mathias hellävaroen.
— Ovat kyllä, hyvinkin kovaa, virkkoi Mikael. — Mutta minusta tuntuu, että heidän taistelunsa on sittenkin ollut ihanaa. Tietoinen vastustus on omansa elähyttämään ja innostamaan vain. Mutta täällä kohtaa ympäristössään pelkkää tylsyyttä ja penseyttä, joka aivan näännyttää ja masentaa. Itse papitkin, surkeita lokasäkkejä ja haisevia raatoja he ovat! Eivät edes viitsi lukea, mitä heille kirjoittaa! Kateutta ja panettelua, ymmärtämätöntä pilkkaa heiltä useimmilta vain saa palkakseen.
Värisevin sydämin kuuntelivat toiset hengenmiehet esitaistelijansa katkeruuden puuskaa. Niin kipeästi se koski, että he olisivat olleet valmiit käymään kimppuun, jos kuka olisi uskaltanut sanoa ainoankaan poikkitelaisen sanan Mikael maisterille.
— Mutta mitäs siitä! lohduttautui hän itse. Parempi pala kuivaa leipää ja vesitilkka rauhallisella tunnolla, kuin yltäkylläiset herkut ja kalliit viinit, jotka on saatu riistetyin rahoin. Ja uskon vielä ajan tulevan, jolloin suomalaisiakin kirjoja luetaan, jolloin ainakin harvat valitut ymmärtävät sen, mitä nyt monet hylkivät sen tähden, etteivät sen merkitystä käsitä.
— Niin, aivan varmaan se aika vielä koittaa! elähtyi Paulus Juusten puhumaan. — Ja kenties vielä kerran voidaan suomeksi tulkita kaikkia niitä hengenilmiöitä, mitä muillakin kielillä.
— Niin, laita sinä vain piispankronikkaasi! Kun Chronicon episcoporum finlandensium on valmis, niin siinä on pohja ja perussuomalaiselle historiallekin.
— Pohjan olet jo sinä laatinut, veli. Vieläpä suomeksi! Minusta tuntuu liian rohkealta luopua vanhasta latinasta, ja vaikea on valita sopivia suomensanojakin.
— Oppineillehan sinä kaikessa tapauksessa kirjoitat. Sitä vastoin ovat ainoastaan yksinkertaisia viittauksia ne, joita muinaisuutemme vaiheista olen tähän pyhän kirjan alkupuheeseen sommitellut. Mutta tärkeää on minustakin muinaisuutemme tuntemus, jos mielimme omalla pohjallamme seista, omaa elämäämme elää.
Unhotti siitä hengenmies kokemansa vastukset ja syventyi aatteitaan selvittelemään.
— Matkoillani kansan kesken olen ukoilta kerännyt tietoja myös suomalaisen jumalaistaruston alalta, tuumi hän. Hyvä olisi nuo pakanalliset kuvitelmatkin korjata talteen, sillä osoittavathan ne ainakin, miten kansan mieli on halannut nähdä korkeamman hengen aineellisen maailman yllä.
— Ja se kaunis runo Väinämöisestä, jonka olit ennen Viipurissa kirjoittanut Karjalan ukolta — riemastui Jaakko teini puhumaan — minusta se osoittaa, että suomeksi voi runojakin kirjoittaa!
— Miksikäs ei, myönsi Mikael. Mutta jätä sinä lemmenlirkutuksesi, jollaisia taanoin minulle näytit, ja rupea suomalaisia virsiä laatimaan. Ainakin Hän, joka ymmärtää kaikkein mielen, kuulee myöskin suomenkielen.
— Onhan isä itse jo laatinut virsiäkin!
— Vähät ovat minun virteni. Olisi saatava suomalainen virsikirja, kuten
Martinus tohtori on saksaksi laatinut. Ja paljo siihen tarvitaan.
— Antaahan ajan kulua, kyllä työllesi jatkajia nousee, lohdutti isä Mathias. Kuulen jo, että veli Paulus jatkaa historian muokkausta ja että Jaakosta kenties varttuu suomalainen virsiseppä. Martti herra Tukholmassa taasen kääntää suomeksi lakeja, niin että oikeusistuinkin tulee lähemmäksi kansaa. Ja tiedättekös mitä! Kuninkaamme pojat opettelevat myös suomea, varsinkin Juhani prinssi, josta kuninkaallinen isänsä kuuluu aikovan Suomen herttuaa. Kuka tietää, jos Suomi vielä kerran kohoaa tässä maassa kaiken hallinnon ja lainkäytön valtakieleksi!
— Ja sivistyksen valtakieleksi! huudahti Jaakko Finno, nuori runoniekka. — Miksei sulosointujen suomenkieli kerran saattaisi kohota sellaiseksi kieleksi, jota tajutaan ja osataan kautta maailman, kuten nyt latinaa!
Toiset hymähtivät, niinkuin hymähdetään unelmille, jollaisia saattaa syntyä ainoastaan nuorukaisen irtaimessa mielessä, mutta jotka rohkeudessaan ovat usein niin suloisia kuulla, sentähden, että ne nuoren mielen hehkuva rakkaus siivilleen nostattaa.
"Se Wsi Testamenti" kainalossaan saapui isä Mathias seuraavana päivänä Henrik Pakilan haahdelle. Henrik vanhus oli suorittanut asiansa hänkin, ja haahden kokka käännettiin jälleen kohden kotirantoja.
Niinkuin muinen vaellettiin pyhiin, niin oli isä Mathias vaeltanut Mikael maisterin luo. Ja elähyttävää oli kohdata uuden hengen lietsojaa, saman hengen, josta hänkin oli löytänyt elämänsä lämmön. Mutta ei vanhuksen ilo ollut varjoton. Syvästi huolissaan huokasi hän ajatellessaan uranuurtajan kohtaloa maassa, jossa hän sai seista niin melkein yksin. Katolisessa muodossaankaan ei kristillinen hengen viljelys ollut täällä vielä syvälle juurtunut mieliin; pelkkää tehotaikaa oli täällä uskonto menoineen, ei vain syville riveille, vaan herrasluokallekin melkein järjestään. Sai siinä kauan odottaa kukan puhkeamista, kun kasvi tuskin oli juurtunutkaan.
Kotimatkalla isä Mathias sairastui. Hän luuli ensin olevansa vain vähän merikipeä. Mutta maihin päästyäänkään ei hän toipunut, päinvastoin joutui vuoteen omaksi. Näytti melkein siltä, kuin Mikael Agricolan kannettava taakka olisi ollut liian raskas hänen kuullakseenkin, vanhan, heikon miehen.
Samana kesänä kirkonpaimen Mathias West kuoli. Mutta hänen messu- ja käsikirjasuomennoksensa jäi jälkimaailmallekin säilyttämään harrasmielisen miehen muistoa.
Raumalaiset ryhtyivät heti puuhiin saadakseen Martti herran Tukholmasta papikseen. Martti herra oli hyvin taipuvainen tulemaan kotiseudulleen, mutta vierähti vuosikausi ennenkun hän pääsi muuttamaan.
Keväällä hän saapui, muutamia päiviä myöhemmin raastuvan Vappu-kokousta, jossa entiset pormestarit ja raatimiehet oli taasen kylänisiksi julistettu. Kirkas oli päivä ja kuulea, taivas korkea ja sees, kun Martti herra laski Pakilan laivalla laituriin.
Pakilaan hän ensiksi yöpyi. Ja seuraavana päivänä lähti hän ensi töikseen Henrik vanhuksen kera luostaria katsomaan.
Siinä virran rantaäyräällä, vanhasta luostarikirkosta hiukan erillään, oli luostarin kivinen koulutupa. Siinä hän oli harmaa veljiltä poikasena saanut ensimäiset opinalkeensa. Pahnat oli lattialla niinkuin silloinkin, mutta tupa oli tyhjä. Hänen itsensä oli siinä ruvettava porvarien lapsia opettamaan.
Koulutuvan ja kirkon välissä oli kapea sola, ja siitä solasta vei ovi sakaristoon. Martti herraa halutti hartaasti nähdä tuttua kirkkoa sisältä ja poikasena hänelle rakkaiksi käyneitä pyhimyskuvia kuorin tähtiholveissa. Etenkin muisteli hän haluisella kaiholla ihanaa kuvaa neitsyt Marian kuolemasta. Hän näki niin elävästi mielessään, miten siinä kaikki kaksitoista apostolia, maailman kaikilta kulmilta kokoontuneina, polvistuivat autuaasti uinahtaneen pyhän neitsyen ruumisarkun ääreen. Mutta arkku oli tyhjä. Pyhä neitsyt oli sieltä otettu taivaasen, jossa taivaallinen isä otti hänet laupiaasti vastaan ja pyhien parvi tervehti häntä ylistyslauluin ja kantelein ja huiluin, ja enkelit suitsuttivat pyhää savua ja lukivat elämänkirjasta. Se oli sitä vanhaa madonnan palvontaa, joka oli jo hyljätty, mutta hellyydellä näitä lapsuutensa ihanteita sentään muisteli luja uuden opin mieskin.
Mutta ei hän päässyt Pyhänristin kirkkoon, sillä Matz vouti oli ruununvilja-aitaksi muutetun pyhätön avaimet ottanut mukaansa Köyliönsaarelle. He kulkivat sentähden pitkin kirkon seinävartta entiseen harmaaveljien konventtiin, joka oli kirkon länsipäässä.
Koleaa oli muutenkin näiden paksujen kivimuurien sisällä, mutta lähemmäksi sydäntä toi ikävystyttävän tunnelman kuihtunut leski, joka eli siellä yksin lapsineen. Lapsista pari nuorinta täytti vielä tuskin kymmentäkään, ja he olivat isän turvan menettäneet.
Pakilaan palattua alkoi sentähden Martti herra tuumia, etteiköhän ollut paras antaa isä Mathiaan lesken ja lasten edelleen asua rauhassa luostarissa. Hän tahtoi mieluummin majailla muualla.
Pakilassa oli myös toinen tupa kylmän porstuan vastapäätä ja kamarikin porstuan pohjassa. Miten siitä tuumittiinkin, päätettiin lopulta, että Martti herra ottaisi toistaiseksi asuntonsa Pakilan toiseen tupaan. Se oli kunnossa vieraiden varalta, ja sinne saattoi asettua muitta mutkitta.
Paljon oli alussa työtä uudella papilla. Koko vuoden aikana syntyneistä lapsista oli kastettu tuskin ainoatakaan. Ja lasten kastaminen, vaikkapa sen tekikin tukuittain, ei ollut mikään ohi mennen pyöräytettävä temppu vanhanaikaisine kaunistuksineen. Siihen kuuluivat vielä melkein kaikki ne manaukset ja loihdut, jotka kirkkoisät olivat harmaassa muinaisuudessa säätäneet; lasten kasvoihin oli tehtävä ristinmerkit, annettava suolaa suuhun, puetettava valkeihin vaatteihin ja pantava palava kynttilä käteen, vaikka käsikirjan mukaan sentään sai kastaa ilman näitä taikatemppujakin. Aviopareja oli myös, kun nyt oli taasen saatu vakinainen pappi, vihittävinä tavallista enemmän, olipa ruumiitakin pistetty vain valehautaan odottamaan papinsiunausta. Koulua pitämään ei Martti herra aikonut ryhtyä ennen syksyä, mutta sittenkin oli hänellä työtä niin, ettei ehtinyt lainkaan ryhtyä kaupunginlain suomentamiseen, joka hänellä Maanlain käännöksen valmistuttua oli ollut aikeissa.
Papillisten toimiensa lomassa hän sentään sai aikaa silloin tällöin pistäytyä väentupaan, jossa naiset istuivat käsitöidensä ääressä. Miten se lie niin sukeutunutkaan, mutta hänelle tuli aina tavaksi istuutua juuri pienen peräikkunan poskeen, jonka edessä Marketta kutoi pitsiään.
Toimekas ja taitava oli Marketta pitsinkudonnassa, raumalaisten erikoisessa taitoaskareessa, jonka perintätieto kertoi heidän aikoinaan harmaaveljien välityksellä oppineen. Mutta aivan erityisellä vikevyydellä ja näppäryydellä alkoivat hänen sormensa liikkua, kun Martti herra istuutui siihen viereen ja jykevän leikillisesti kyseli taiteen salaisuuksia. Marketta saattoi väliin aivan vilkastua hänelle vastaillessaan, jopa herahtaa hymysuiseen leikinlaskuunkin.
Martti herralle tuli tavaksi saapua yhä useammin siihen istumaan. Ja äiti, joka värttinänsä äärestä loi heihin tuontuostaankin katseensa, oli havaitsevinaan, että ennen pitkää Martti herran saapuessa Marketan poskille aina ilmestyi omituinen vieno hehku. Olipa hän lopulta huomaavinaan Martti papinkin poskilla lämpimämmän vivahduksen, milloin hän siinä istui. Ja Marketta puolestaan oli havaitsevinaan äitinsä äänensävyssä, milloin tämä puuttui Martti herran kera puheihin, jotakin pinnistetyn herraskaista, joka oli äidissä uutta ja outoa muistutti luostarissa asuvan papinlesken puhetapoja. Vaistomaisesti Marketta tunsi, mitä tämä herrassäädyn lähenteleleminen merkitsi, ja hymyili onnesta salavihkaan sydämessään.
Paljoa eivät Martti ja Marketta puhelleet keskenään, ykskantaan vain silloin tällöin sanasen vaihtoivat. Muistuttivat toisilleen jotakin pikku tapahtumaa tai seikkaa niiltä ajoilta, jolloin Martti oli Raumalla käynyt harmaaveljien koulua, tai Martti kertoi jonkun pikku tapahtuman ja piirteen matkoiltaan seurakuntalaistensa luo maalle. Vähitellen alkoivat he tehdä iltaisin pieniä kävelyretkiäkin ympäristöön tai laskettivat purjepurrella saaristoon, mutta pieniin huomautuksiin pitkin väliajoin rajoittui tällöinkin heidän keskustelunsa.
Mutta yhä hartaammin he kiintyivät toisiinsa. Heidän luonteidensa jäykkä tasaisuus, jossa suhteessa syrjäinenkin heti ensi silmäyksellä saattoi huomata heissä yhtäläisyyttä, heidät alkuaan lienee vetänyt lähentelemään toisiaan. Mutta Martti herran luja tarmo, jolle hänen papillinen auktoriteettinsa antoi vielä erityisen tehon, vaikutti Markettaan alistavasti, nöyrryttävästi ja pehmittävästi, niin että hänen esiintymisensä yleensä alkoi muuttua hieman notkeammaksi ja eloisammaksi. Vähitellen hän alkoi muodostella pukujaankin, niin että hänen litteähkö vartalonsa sai sulavamman pyöreyden. Tyynestä tasaisuudestaan hän ei tietysti päässyt, mutta tasaisuutta verhoamaan tuli sellainen nuortea ja lämmin vivahdus, että hän tuntui katsojasta aivan suloisen kodikkaalta.
Ja merkillistä! Tämä nuorteus ja lämpö heijasti hänestä Martti herraankin, niin että lakipapin miltei luisen tarmokkaille, mutta pyöreähköille kasvoille tuli tuntehikkaampi, miltei runollinen leima.
Eräänä lauantaina illansuussa olivat he jälleen tehneet purjehdusretken saaristoon. Ja kun he sieltä palasivat, näki äiti tyttärensä silmistä hohtavan oudon riemun, joka oli niin syvä, että silmät punersivat kuin itkeneellä. Ihmeissään katseli äiti tätä silmien kirkasta kosteutta ja aavisti riemumielin, että jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut tai oli heti tapahtumaisillaan.
Samana iltana kutsui Martti herra Henrik vanhuksen toiseen tupaan. Hyvän aikaa he siellä puhelivat, ja sitten ei Martti herra liikahtanut enää huoneestaan koko iltana. Mutta Henrik vanhus myhäili, käveli ja myhäili, kohteli Marketta tytärtään kunnioittavasti kuin mitäkin vallasnaista, ja kuiskasi salavihkaan Martta muorille, että huomenna kirkonmenojen jälkeen vietettäisiin kihlajaiset kaikkien laillisten muotojen mukaan.
Sunnuntaina kirkossa ihmettelivät seurakuntalaiset sitä harvinaista sointua, hopean helähdystä, henkevää humahdusta, joka oli nuoren Martti papin äänessä hänen messutessaan. Ja hänen saarnassaankin oli tänään melkein profeetallista lennokkuutta, vaikka ne tavallisesti tahtoivat olla aivan kuivan järkeviä.
Mutta kirkonmenojen jälkeen saapui Pakilaan kaksitoista kutsuvierasta, kuusi kylän arvokkainta porvaria emäntineen. Se oli kaupunginlain säätämä luku todistajia, joiden läsnäollessa kihlaus oli tapahtuva. Ja nyt pyysi Martti herra virallisen juhlallisesti Markettaa puolisokseen ja yhtä virallisen juhlallisesti antoi Henrik vanhus isällisen suostumuksensa. Sitten Martti herra painoi Marketan nimettömään sormuksen, ja kaiken tapahtuneen vahvistukseksi juotiin kihlajaisoluet.