IX.
KUNINKAAN PARIVALJAKKO.
Kuningas lausui:
— Olemme lopullisesti päättäneet, että uusi kaupunki on perustettava Vantaanjoen suulle, Helsinginkosken rannalle, koska siellä jo vanhastaan on rahvas viettänyt markkinoita ja se sijaitsee aivan vastapäätä Rääveliä. Hollantilaiset, jos siellä saavat tavaransa vaihdetuksi meidän valtakuntamme tuotteihin, tulevat sinne varmaankin mieluummin kuin Rääveliin, ja niin saamme heidät käännytetyksi pois tuosta kirotusta kaupungista. Sinne saisivat hämäläiset ja suomalaiset alamaisemme tuoda tavaransa, sinne varmaan purjehtisivat Länsi- ja Itä-Pohjan pirkkalaiset, sinne venäläisetkin hollantilaisia kohtaamaan suurilla markkinoilla, jotka olemme määränneet siellä pidettäviksi. Olemme jo lähettäneet viestinviejän Rääveliin kutsumaan sieltä hollantilaisia Helsingin markkinoille, ja voutimme Erik Spore myyköön heille ja suomalaisille alamaisillemme ruununviljaa uusista aitoistamme.
Ritari Henrik Klaunpoika Horn, Etelä-Suomen laamanni, Kankaisten ja Haapaniemen herra, oli kuunnellut kuninkaansa puhetta kunnioittava ilme kasvoillaan. Mutta nyt pyöreän täyteläät kasvot hieman venähtivät, ja hän rohkeni huomauttaa:
— Aitat taitavat olla siellä vielä hirsikasoina ja Helsinginkoskella tuskin lie vielä ruununviljaan jyväistäkään.
— Mitä!? kivahti kuningas. — Ja palvelijani Jöns kirjuri on siellä ollut jo kohta kaksi vuotta rakennushommissa!
— Sallikaa minun huomauttaa, että aitat oli ensin määrä rakentaa Santahaminaan, ja rakennustyöt olivat jo viime kesänä pitkälle ehtineet. Vasta nyt viime kevättalvella saatiin määräys ryhtyä rakentamaan Helsinginkoskelle. Heti siellä ryhdyttiin rakennustöihin, mutta kun ne alotettiin oudolle paikalle lumen aikaan, tulivat aitat pohjatuksi niin lähelle rantaa, että tulvavesi huuhteli alimpia hirsikertoja. Täytyi vielä kerran muuttaa ylemmäs, ja se on vienyt aikaa.
— Sinne on toimitettava uusi mies rakennustöitä valvomaan! huudahti kuningas.
— Teidän majesteettinne voinee sen uskoa parhaiten Porvoonläänin voudin huostaan. Hänen ehdotuksestaanhan kaupunkihanke on siirretty Santahaminasta Helsinginkoskelle.
— Hyvä, virkkoi kuningas. Hän saa määräykseni. Ja kaikessa tapauksessa toimittakoon niin, että kesällä hyvin tulevat menestymään suunnitellut suuret markkinat, joille vieraat kauppamiehet on jo kutsuttu.
Kuningas teki muutamia lennokkaita harppauksia yli lattian. Sitten istuutui hän jälleen, loi katseen ylös katonrajaan, ikäänkuin näkisi siellä itse Paapelin kaupungin koko ihanuudessaan, ja lausui:
— Mutta että kaupunki heti saisi täysipätöisen ja huomattavan alun, ja koska te mietinnössänne olette osoittanut, että Suomelle aivan hyvin riittää kolme kauppakaupunkia, olemme päättäneet käskeä ne alamaisemme, jotka tähän asti ovat asuneet Rauman, Ulvilan, Tammisaaren ja Porvoon pienissä kauppaloissa, lähtemään ja muuttamaan perustettavaan uuteen kaupunkiin, heidän omaksi ja koko valtakunnan hyödyksi. Teidät ja Niilo Boijen valtuutamme neuvottelemaan heidän kanssaan ja ilmoittamaan, että ne, jotka muuttavat uutta kaupunkia rakentamaan ja siellä asumaan ja elämään, saavat nauttia samoja etuja ja oikeuksia kuin alamaisemme muissakin kaupungeissa, mutta ne, jotka eivät tahdo muuttaa, saavat kärsiä rangaistuksen niskoittelustaan.
Henrik ritari kumarsi, ja audienssi oli lopussa. Saatuaan kuninkaan allekirjoittaman valtakirjan astui hän vielä samana päivänä laivaan, joka käänsi kokkansa itäisiä kotirantoja kohden.
Kotimaassa oli hänellä kaksi suurta kartanoa, Kankainen Maskun pitäjässä ja Haapaniemi Kiskon kappelissa. Haapaniemi oli hänen paras tulolähteensä, mutta siellä ei hän ollut näyttäytynyt moniin herran vuosiin. Hän pelkäsi talonpoikia, jotka olisivat heti rientäneet tekemään valituksiaan kartanonvoudin kiskonnasta, ja kemiöläisiä kalastajia, joita melkein joka päivä oli kartanossa tuomassa vapaakyydillä silakoita, jotka vouti heiltä laittomasti riisti. Mutta kaikista enimmän varoi hän, ettei mitenkään näyttäytyisi osalliselta kartanonvoutinsa kauppahommiin. Se ei ainoastaan harjoittanut luvatonta maakauppaa kaikenlaisin tavaroin, vaan laventeli myös herransa vapaatiluksia ostelemalla ja liittämällä niihin talonpoikien verotiloja. Toiset talonpojat, jotka saivat maksaa näille vapaatiluksiksi muutetuille verotiloille ennen sälytetyt verot, nurisivat kovasti yhä raskaamman verotaakkana alla, eikä Henrik laamanni tahtonut näyttää tietäneensä asiasta mitään, jos joku tosiaankin uskaltaisi ja onnistuisi saamaan valituksensa kuninkaan korviin. Ja sentähden ei hän uskaltanut käydä koko kantatilalleen.
Ei hän tällä kertaa mennyt asuinkartanoonsa Kankaisiinkaan. Hän purjehti suoraan Tammisaareen, käski parin päivän perästä kutsua koolle nuoren kaupungin raadin, joka oli valittu ensi kerran vasta puolenkymmentä vuotta sitten, ja lähti sitten kuninkaan kyydillä Gennäsin kartanoon Pohjan pitäjään, lankonsa Niilo Boijen luo.
Tämä, jolla ei ollut laamannin arvovaltaa säilytettävänään, piti omassa ankarassa persoonassaan kuria omistamissaan Gennäsin ja Dalkarbyn kartanoissa ja niihin liittämillään tiluksilla, joita hän oli riistänyt kirkolta, luostarilta ja talonpojilta ilman muuta oikeutta kuin että asui samassa pitäjässä. Omien ja ryöstettyjen tilusten lisäksi oli hänellä läänityksenä koko Pohjan pitäjäs, josta hän kantoi ruununverot itselleen. Puolisonsa Brita Hornin, joka oli Henrik Hornin veljentytär, mutta sentään pari vuotta vanhempi tätä, perintönä oli hän vielä saanut haltuunsa useita maatiloja Perniön, Tenholan ja Kemiön pitäjissä.
Henrik ritari vieraili yönseudun Gennäsissä sukulaisissaan, ja sillaikaa laativat he matkasuunnitelmansa, missä järjestyksessä lähtisivät kuninkaalta saamaansa tehtävää toteuttamaan.
Ensiksi ajoivat he Tammisaareen. Tämän kaupungin oli vasta parisenkymmentä vuotta sitten perustanut ritari Erik Fleming vainaja, aikansa mahtavin ylimys. Pienen kauppakylän asujamet, jotka varsinaiset porvarisoikeutensa olivat saaneet vasta viitisen vuotta sitten ja joiden oli ylen vaikea kilpailla kaupankäynnissä ja merenkulussa ympäristön talonpoikain, pappien ja aatelisherrojen kanssa, eivät lainkaan tehneet tenää, kun kuulivat, että kuningas päästi heidät autuaan Erik ritarin kaupungista paremmille laitumille.
Tammisaaresta purjehtivat langokset Porvooseen ja menivät ensiksi Porvoon kuninkaankartanoon lääninvouti Erik Sporen luo. Hänen oli määrä hänenkin muuttaa perustettavaan uuteen kaupunkiin, jonka läheisyyteen aiottiin rakentaa myös kuninkaan kartano. Ja hän otti pitääkseen huolen siitä, että kaupungin asujamet muuttaisivat hänen mukanaan.
Ja upea parivaljakko, kuninkaan uskotut miehet, astui jälleen laivaan ja lasketti pitkin satasaarisia rantoja Raumanmerta kohden.
Tien varsilla lemusivat petäjät pihkalle, koivujen lehdet olivat vehmaimmillaan, ja halmeet heilimöivät. Ja tietä myöten ajoi Matz van Klewen Raumalle.
Hän ajoi suoraa päätä Pakilaan. Hän oli saanut viestin, että kaupunkiin oli saapuva kuninkaan herroja vieraiksi, ja hän tuli tekemään valmistuksia.
Kun Pakilan vierastupa oli Martti herran asuntona, päätettiin molemmat herrat majoittaa Sonkkilaan. Jussoilan Juntti pantiin Karinlahden rannalle tähystelemään, milloin herrat saapuivat. Molemmat pormestarit pysyttelivät kotosalla, ja Matz vouti itse odotteli Sonni-Toron kapakan perähuoneessa.
Jussoilan Juntti juoksutti hänelle sanan illan suussa, että herrat tulivat. Hän lähetti Juntin viemään sanaa Henrik pormestarille ja Jöns älynmittarillekin, ja Sonkkilan ikkunaan kolkutti hän itse ohi mennessään miekkansa kahvalla. Ja niin olivat satamassa herroja vastassa Matz vouti, molemmat pormestarit ja Jöns älynmittari ja muutamia muitakin kyläläisiä, jotka olivat saaneet herrojen tulosta vihiä.
Ihmetellen katselivat hiljaisen kylän asujamet suuria herroja. Henrik laamannin pyöreän täyteisillä kasvoilla oli niin ylävä leima, ettei hänen saattanut uskoa koskaan alentuvan joutaviin pikkumaisuuksiin. Niilo Boijen melkein etukumara otsa taasen oli aivan kuin kivettynyt tuiman ankariin ryppyihin. Mutta enimmän töllistelemistä tietysti oli heidän puvuissaan, suippokärkisistä, mataloista hengistä, kapeista kaatioista, ainoastaan lonkkaa peittävistä pussimaisista housuntyngistä ja vyötäröön ulottuvasta, edestäpäin suippohelmasta takista olkapäillä liehuviin siipilämpsiin, pörröttävään sepelikaulukseen ja poimulakkiin saakka. Kaikki oli tummaväristä, mutta kulta- ja hopeapaartein koristeltua; ainoastaan sepelikaulus oli valkoinen.
Rinnatusten astuivat kuninkaan herrat laituriin, ja kumarrellen otti
Matz vouti porvarien kera heidät vastaan. Niin alkoivat he astua
Sonkkilaan, molemmat herrat edellä ja Matz vouti liehitellen heidän
rinnallaan, molemmat pormestarit ja Jöns älynmittari jälestä.
Sonkkilan vierastuvassa juotiin tervehdysoluet, ja sitten alkoivat herrat ylevällä alentuvaisuudella puhella porvarien kanssa heidän elinasioistaan. Ymmärtäväiseen tapaansa käyttivät molemmat pormestarit hyväkseen tilaisuutta tuoda herroille julki, miten huonoa heidän kaupankäyntinsä oli ja miten vaikea heidän yleensä oli elää "köyhässä pikku kylässään".
Sellaiset sanantavat olivat niin tavallisia kuninkaalle ja herroille tehdyissä valituksissa, ettei niitä yleensä otettu mihinkään lukuun. Mutta tällä kertaa herrat kävivät kiinni juuri niihin. Henrik laamanni alkoi ylevällä osanotolla selittää, että kuningas oli armollisesti ajatellut pienten kaupunkien vaikeaa kilpailua suurempien kanssa ja tahtonut heille valmistaa edullisemmat olosuhteet. Hän oli suunnitellut perustettavaksi Suomenlahden rannalle suuren kaupungin, johon pienten kaupunkien asujamet saivat muuttaa ja jossa heille myönnettäisiin vapaat kauppaoikeudet kotona, lupa purjehtia ulkomaille ja monia muita erivapauksia ja etuja.
Henrik vanhus kuunteli sitä ensin kuin satua. Mutta kuta kauemmin Henrik laamanni puhui ja kuta selvemmin hänen puheestaan kävi ilmi, että herrat olivat juuri sen asian vuoksi liikkeellä, sitä syvempiin kurttuihin hänen otsansa kävi. Puhe eduista, jotka heille olivat tarjolla, helisi vain sisällöttömänä soittona hänen ylitseen eikä kiinnittänyt hänen ajatuksiaan. Hänen mieleensä kuvastuivat vain tutut kadut ja talot, koko tuttu kotikylä ympäröivine peltoineen ja niittyineen, nummineen, rantoineen ja saarineen. Hän ajatteli omaa taloaan virran rannalla luostarin vastapäätä ja itseään ja perhettään ja koko kylänväkeä ja hänestä tuntui mahdottomalta ajatellakaan heitä kaikkia irroitettuina juuriltaan ja vietynä johonkin pois, mihin hyvänsä. Saatikka sitten johonkin metsäiselle rannalle tai kaljuille kallioille, kuten tuntui olevan heidän vastaiseksi kotipaikakseen aiottu!
Kuta kauemmin Henrik laamanni puhui, sitä hämärämmiksi kävivät Henrik Pakilan mielessä kaikki kauppaedut ja liikenäkökohdat ja sitä kirkkaampana ja rakkaampana kuvastui tuttu kotikylä hänen mielessään. Hänen tunteensa yltyi sellaiseen liikkeeseen, että jos Henrik laamanni olisi yhtäkkiä kysynyt mitä hän ajatteli asiasta, olisi hän saattanut vastata mitä tahansa. Mutta ei häneltä mitään kysyttykään, heille selitettiin vain armollisesti, mitä siunausrikkaita päätöksiä heidän hyväkseen oli tehty. Lopuksi kehoitettiin huomiseksi kutsumaan kylänmiehet koolle raatihuoneelle, jossa kuninkaan tahto kaikille virallisesti ilmoitettaisiin ja lähemmin selitettäisiin. Vanha kylänlapsi lähetettiin sanoja levittämään, ja herrat jäivät Sonkkilaan viettämään iltaansa nautiskellen mukanaan tuomiaan eväitä.
Järkytetyin mielin lähti Henrik vanhus kotiaan. Kadulla tapasi hän pari porvaria ja kertoi heille värisevin leuoin, millä asioilla kuninkaan herrat olivat matkalla. Ja pian kokoontui Pakilan tupaan joukko mahtavampia porvareita, Balkin veljekset Jussi ja Lassi, Uolevi Kukko, Sipro Soini, Erik Tyrvä, Henrik Nurkka ja muita. Olivatpa Päsämäen Heikki ja Sukan Simokin mukana. Martti pappi oli saapuvilla Henrik pormestarin erityisestä pyynnöstä, ja myöhemmin saapui myös toinen pormestari, Simo Sonkki, jätettyään herrat kotiinsa vaimoväen hoidettaviksi.
Pormestarit kertoivat asiasta niin paljon kuin tiesivät ja taisivat, ja toiset porvarit kuuntelivat hämmästyksestä mykistyneinä ja jäivät sitten istumaan aivan kuin puulla päähän lyötyinä.
Päsä-Heikki vihdoin keksi avata suunsa:
— Minä en ainakaan lähde!
— Enkä minä, piipitti Sukan Simo.
— Muutan Päsämäelle ja näytän herroille pitkää nenää.
— Ja minä… yritti Sukan Simo säestää, mutta vaikeni, kun ei osannut sanoa mihin muuttaisi.
— Naulamäelle, avitti häntä Jussi Balkki ykskantaan.
Se nostatti naurun, ja siihen suli suurin hölmistys. Kaikkien kasvot kävivät sentään pian vakaviksi. Mutta kaikki istuivat neuvottomina, tietämättä mitä tehdä, mitä sanoa.
Henrik pormestari siitä ensiksi toipui tolkulleen. Hän kääntyi Martti herran puoleen ja kysyi häneltä mitä asiasta oli ajateltava. Ja laki pappiin kääntyivät kaikkien muidenkin katseet, niinkuin ainoaan pelastavaan oljenkorteen.
Martti pappi katseli heitä kaikkia ja näki, että neuvoton epätoivo kuvastui heidän kasvoillaan. He omistivat kaikki kaupungissa omat talot ja useimmat peltoja ja niittyjäkin sen lähistöllä ja ajattelivat nähtävästi vain sitä, millä keinoin saisivat rauhassa asua talojaan ja viljellä peltojaan ja niittyjään.
— Laki, lausui Martti herra, suojelee jokaisen kansalaisen omaisuuden kaikkinaista väkivaltaa vastaan, ja mahdoton on siirtää paikoiltaan ainakaan niitä porvareita, joilla on täällä kiinteimistöä, tuottamatta tuhoa heidän omaisuudelleen. Teillä kaikilla läsnäolijoilla on tietääkseni omat talot, monilla muitakin tiluksia, ja ymmärtääkseni teille laki sentähden turvaa kotipaikka-oikeutenne.
— Ja meillä on omat tontit myös, yhteiset koko kylälle, huudahti Simo
Sonkki.
— Niin, tontit myös! huusivat kaikki yhteen suuhun.
— Siitä on meillä mustaa valkoisella, lisäsi Simo Sonkki.
Jotkut menivät kuiskuttamaan Henrik Pakilalle, eikö olisi paras mennä hakemaan nähtäväksi kuninkaan vakuutuskirja, joka puolenkymmentä vuotta sitten oli saatu kuninkaan herroilta. Henrik vanhus lähti ja toi juhlallisesti paperin Martti papin käteen, pyhästi varoen sen alareunassa riippuvaa kuninkaan omaa sinettiä.
Martti pappi otti sen ja tähysteli kauan koukeroisia, toisistaan erilleen piirreltyjä kirjaimia. Ja porvarit, jotka istuivat hänen rinnallaan, kallistuivat kaulat ojossa häneen päin, ja toiset kokoontuivat yhteen kihermään hänen eteensä. Kaikki odottivat jännityksellä, oliko kuninkaan kirjelmä, johon he olivat niin lujasti luottaneet, tosiaankin sellainen, että se saattoi pelastaa tällaisestakin oudosta pulmasta.
Vihdoin alkoi Martti pappi puhua katsoen paperiin. Niin harvakseen käänsi hän sen sisältöä, että porvareista näytti kuin hän kiskomalla kiskoisi siitä irti totiset todet.
— Niin, virkahteli lakipappi, tässä kuningas juhlallisesti vakuuttaa ottavansa uskolliset alamaisensa, pormestarin ja raadin ja kaikki Rauman asujamet kuninkaalliseen huomaansa ja suojaansa, eritoten suojataksensa, rauhoittaaksensa ja puolustaaksensa teitä, teidän vaimojanne, lapsianne, palvelusväkeänne, talojanne ja kaikkea mitä te omistatte irtainta ja kiinteää, kaikelta väkivallalta ja vääryydeltä ja oikeutetuissa asioissanne auttaaksensa teitä oikeuteenne. Sitten ilmoittaa hän suoneensa ja myöntäneensä ja tällä oikeuskirjalla vahvistavansa, että saatte edelleen Rauman kaupungissa asua ja omistaa kaupunkinne muuten samoilla oikeuksilla kuin tähänkin saakka, mutta entisiä kuninkaan tontteja, joilla asutte, saatte nauttia ikuisena omaisuutenanne, koska olette kuninkaan ja ruunun mielisuosioksi ja sopimuksen mukaan maksaneet tonteistanne yhteisesti kaksisataa unkarilaista kultarahaa, jonka summan kuningas on teille kuitannut omasta ja jälkeentulevain perillistensä puolesta ja kaikkien valtakunnan tulevain kuningasten ja hallitsijain puolesta.
Seurasi hetken juhlallinen äänettömyys. Sen aikana tuli nuori Henrik tupaan, suljettuaan puodin yöksi. Kysellen ja ounastellen katseli hän vanhempiin porvareihin, jotka olivat vaipuneet niin oudon vakaviin mietteihin.
— Niin, katkaisi lakipappi jälleen äänettömyyden. Yleisen lain turvaaman omistusoikeuden pyhyyden lisäksi kuningas tässä vielä erikseen vakuuttaa teille oikeutenne niin taloihin ja muuhun omaisuuteen kuin itse maaperäänkin, jolla talonne seisovat.
— Tontit ovat meidän ikuista omaisuuttamme! huudahti Simo Sonkki.
— Ei vain tämän, vaan kaikkien tulevainkin kuningasten aikana, selitti
Erik Tyrvä.
— On sula vääryys koettaakaan saada meitä niiltä siirtymään! huudahti
Uolevi Kukko.
— Ja ajaa meidät kodeistamme kylmään metsääni lisäsi vanha Henrik
Nurkka, joka eli perheineen hiljaista ja kunnioitettua elämäänsä
Naulamäen kulmalla hänkin.
Huudahduksia olisi saattanut sadella kuinka kauan tahansa, jollei
Henrik vanhus olisi niitä keskeyttänyt.
— Mitä meidän on tehtävä? kysyi hän vakavasti.
— Niin, mitä? kajahti neuvotonna vastaan niin sanoin kuin ilmein.
— Mitäs muuta kun paiskataan paperit kuninkaan herroille vasten naamaa ja sanotaan, että menkööt muille markkinoille! remautti Päsä-Heikki suupieltään murtaen.
— Niin, selvät ovat paperit, säesti Sukan Simo.
Ajatus itse oli hyvä muistakin, mutta Päsä-Heikin sanat sen melkein pilasivat.
— Parasta lie, tuumi Martti herra vihdoin, toisiaankin näyttää paperit herroille ja vedota niihin.
— Olen niistä maininnut jo itselleen kuninkaalle, tuumi Henrik vanhus alakuloisesti. — Hän sanoi, että oikeuskirja vapauttaa meidät ainoastaan tonttiveroista, jotka olemme kertamaksulla suorittaneet.
— Sepäs merkillistä! huudahti Martti pappi. Sittenhän sanat eivät yleensä merkitse mitään, eivät kuninkaan eivätkä muiden!
— No, mutta jos, lähti Sukan Simo kerrankin omin päin uikuttamaan pimeästä nurkastaan, -— jos kuningas sanoo nyt toiset sanat, ja jos kuninkaan herrat pakoittavat meidät muuttamaan…
— Niin kuningas itse vakuuttaa tässä kirjeessä suojelevansa teitä kaikkinaiselta väkivallalta ja vääryydeltä, keskeytti Martti pappi.
— Kuinka voi kuningas itse olla itseään kuningasta vastaan, itse itseään vastaan! uikutti Sukan Simo niin surkeasti, että toisten täytyi jälleen kesken kaiken purskahtaa nauruun.
Nauru kismitti niin Sukan Simoa, että hän melkein kiivaasti lisäsi:
— Ja minkä voimme esivallan miekkaa vastaan?
Siihen ei kukaan tiennyt mitään keinoa. Ja Henrik vanhus puki yleisen neuvottomuuden sanoiksi:
— Niin, tämä on pulmallinen asia.
Neuvotonna istuessaan porvarit tuontuostakin loivat katseensa lakipappiin. Hän piti sen kehoituksena, mietti tarkoin ja virkkoi vihdoin.
— Minusta, jollette nimittäin tahdo lähteä kodeistanne ja asuinsijoiltanne, näyttää parhaalta keinolta, että levollisina ja järkähtämättöminä pysytte paikoillanne ja vetoatte oikeuskirjaanne niin usein kuin oikeuttanne tahdotaan järkyttää. Sillä oikeus on puolellanne, ja jos väkivaltaan vastaanne ryhdytään, ei syy ole teidän.. Ja uskon muuten lujasti, että ikuinen oikeus on aina perivä voiton ennemmin tai myöhemmin.
Nämä sanat nostattivat porvarien silmiin kirkastuksen kajon. He huusivat niille pontevan hyväksymisensä, ja oikeuskirjan esittäminen huomisessa kokouksessa jätettiin Henrik pormestarin tehtäväksi. Pakilan porvarit ja Martti herra poistuivat, ja Pakilan väki jäi tupaan omilleen. Martta muori alkoi laittaa illallista, Marketta ja Hilappa tekivät käsitöitään. Nuori Henrik istuutui rahille pöydän eteen ja silmäili isäänsä kyselevin katsein.
— En päässyt, virkkoi hän, oikein selville, mitä on tekeillä.
— Meidät aiotaan, puuskahti isä, muuttaa kodeistamme pois kylmään metsään!
— Mihin?
— Johonkin Porvoon ja Tammisaaren välimaille, johon on määrätty perustettavaksi uusi kaupunki.
Nuoren Henrikin kasvoille lehahti puna.
— Porvoon lähelle siis? kysäisi hän.
— Niin, jos sitä on olemassakaan.
— Kuinka niin?
— Heidän on määrä muuttaa heidänkin ja ovat kuulemma suostuvaisia. Lähempänä ovatkin, eivät joudu kauas etumaistaan ja outoihin oloihin, kuten me.
Nuori Henrik tuskin kuuli muuta kuin sen, että heidän oli määrä muuttaa heidänkin. Ja Elina, kaukorannan hilpeä impi, oli muuttava mukana! Hän näki sielussaan vain tämän tuhansien unelmien kirkastaman kuvan, ja ruusuinen hohde levisi siitä koko uuteen kaupunkiin, mihin se sitten mahdettiinkin perustaa.
Isä katseli oudoksuen hänen kasvojaan ja näki hänen silmiensä ikäänkuin verhoutuvan ja niiden katseen uppoavan syvemmälle piiloon. Hänen sielunsa näytti ikäänkuin lentävän kauas pois, ja hän istui siinä, niinkuin ei tietäisi eikä välittäisi mitä hänen ympärillään tapahtui. —
Mutta poistuneiden porvarien joukosta erosi Päsä-Heikki heti portista kadulle päästyään. Erosi kaikista muista, mutta Sukan Simosta ei päässyt eroon. Tätä peloitti kovasti toisten porvarien aikomus ruveta mistään huolimatta niskoittelemaan kuningasta vastaan, ja hätäisin katsein oli hän vilkunut Päsä-Heikkiin, jolla oli havainnut olevan jotakin erikoista mielessään. Se ei ollut ottanut osaa koko loppukeskusteluun, oli vain yksikseen suipistanut huulensa ikäänkuin äänettömään vihellykseen.
Sen täytyi merkitä jotakin. Ja hän hiipi nyt Päsä-Heikiltä puoleksi kuiskaten kysymään:
— Auttavatkohan niiden aikeet?
— Tuskinpa vain, vastasi Päsä-Heikki suupieli riipallaan.
— Mitähän jos… alotti Sukan Simo, mutta katkaisi vilkuen ympärilleen.
Päsä-Heikki katsoi kysyvästi häneen.
— Jos olisi ilmoittaa herroille ajoissa heidän kapinastaan…
— En minä ainakaan, tokaisi Päsä-Heikki halveksivasti.
— Me saisimme kenties silloin jäädä…
Päsä-Heikki hymähti yli olkansa. Hänellä oli omat tuumansa.
— Tule mukaan, jos tahdot! sanoi hän kylmäkiskoisesti.
Hän meni puotiinsa ja otti sieltä tukun näädännahkoja. Ne kädessään lähti hän astumaan Sonkkilaan.
Herrat olivat juuri päässeet oivalliselta illalliselta, jota vähänväliä oli huuhdeltu Reinin viinillä. He olivat hyvällä tuulella ja ottivat heti porvarit puheilleen. Ja sitäkin paremmalle tuulelle tuli Henrik laamanni, kun Päsä-Heikki näytti hänelle näätiään. Suopean ylävästi käski hän ne viedä laivalle.
— Sitä minä vielä, toimitti Päsä-Heikki pyöritellen lakkiaan, — että jos tästä muutto tulee, niin minä saisin jäädä…
— Millä nojalla, kysäisi Henrik laamanni ikäänkuin loukkautuneena, — millä nojalla voisin tehdä muutoksia ja poikkeuksia, kun on kuninkaan selvä käsky pantava toimeen?
-— Onhan minulla talo ja oikea asuinpaikkani Päsämäellä, vaikka olen täällä käynyt kauppojakin…
— Etkö siis ole porvari?
— Enhän minä oikeastaan. Ja kun minulla on siellä se talo, niin mieluummin muuttaisin sinne…
— No sillä nojalla. Mutta kaupankäyntiäsi et enää saa jatkaa.
— Eiköhän sitä nyt vähän sentään…
— Siihen asiaan ei minulla ole muuta sanottavaa, virkkoi laamanni vilaisten Matz voutiin, ikäänkuin neuvoen olemaan mielinkielin hänen kanssaan. — Mutta jos asut maalla, ei mikään estäne sinua sinne jäämästä, lisäsi hän sillä ilmeellä, että asia oli selvä pitemmittä puheitta.
Päsä-Heikki näki silloin parhaaksi lähteä. Mutta Sukan Simo jäi seisomaan ovensuuhun pyöritellen lakkiaan ja liehitellen.
— Mitäs sinulla?
— Minä vain, armollinen herra ja esivalta, tulin kuiskaamaan, että…
— Puhu ääneen vaan!
— Että ne aikovat kapinoida esivaltaa vastaan…
— Ketkä ne?
— Pakilan pormestari niillä on suuna, vaikka lakipappi säkkinä…
— Kuka lakipappi?
— Tämäpä nuori isä Martti. Siltä se Pakilan pormestari kyseli lakia ja huomenna aikovat tehdä tenän.
— Tenän!? Mitä uskallat puhua? tiuskaisi Niilo herra.
— Niin, lait ja paperit kourassaan!
— Mitä tarkoitat, mies? kysyi Henrik laamanni voiden tuskin pidättää nauruaan.
— Niillä on muka kirjat kuninkaalta, ja he aikovat ne vetää esiin kuningasta vastaan.
Herrat mongersivat kotvan keskenään ruotsiaan. Henrik laamanni ei näyttänyt asiaa pitävän yhtä vakavana kuin hänen jalo lankonsa, mutta kyseli sentään sitten tarkemmin, ja Sukan Simo kertoi Pakilassa pidetystä kokouksesta. Hänen kertoessaan Niilo Boijen etukumara otsa vetäytyi ylen tuimiin ryppyihin. Mutta Henrik laamannissa näytti asia herättävän pikemmin uteliasta mielenkiintoa. Tyytyväinen hän sentään oli Sukan Simon palvelushaluun ja taputteli oikein olallekin.
— Sitä minä vielä… että kun olen vain köyhä riepu, niin että armollinen esivalta…
— Mitä tahdot?
— Ja kun minä vielä asunkin siellä Naulamäellä, melkein maalla, köyhässä, kurjassa hökkelissä, niin jos armollinen esivalta…
— Enhän minä, miekkonen, voi ruveta sinulle uutta rakentamaan!
— Eihän toki, herra esivalta ja laamanni! En minä sitä… kun vaan saan jäädä tänne paikoilleni. Ja jos muut lähtevät pois, niin jäähän tänne taloja, jos vain armollinen herra esivalta…
Henrik laamanni nauroi koko kasvoillaan.
-— Menehän nyt, miekkonen! sanoi hän.
— Mutta eiköhän armollinen herra esivalta sentään… miten minä, köyhä riepu, voisin siellä rakentaa pahaistakaan kattoa pääni päälle…
— Sovi Matz herran kanssa. Tästä saat kaksi markkaa palveluksestasi. Ja nyt saat mennä.
Nauraen työnsi hän Simo rukan ovesta ulos, vaikka tämä koki yhä toimittaa.
Aamulla kuuden ajoissa kokoontuivat kylänmiehet joukolla torille raatihuoneen edustalle. Yönseutuun ei oltu paljoakaan nukuttu, illallisessa neuvottelussa mukana olleet olivat puhelleet mikä minkin kylänmiehen kanssa ja selittäneet asiaa. Vaikkei sellaista selittelyä oikeastaan olisi tarvittu, jos kerran johtomiehet olivat yksimieliset. Sillä enin osa kylänmiehistä oli aina raastuvan kokouksissa vaiti ja antoi viisaampien päiden päättää.
Vakava, melkein uhmaava ilme oli kylänmiesten kasvoilla heidän siinä seistessään. Ainoastaan jotkut huonemiehet naureskelivat keskenään muista syrjemmällä ja tuumivat, että samahan se oli pyörittelihekö toisten tuvannurkissa täällä vai muualla. Naureskelivat ja tuumiskelivat huvikseen siinä odottaessaan… ollakseen sitten vaiti, kun sai kuulla mahtavampain puhuvan…
Hyvät ajat saatiin odottaa. Mutta vihdoin herrat saapuivat.
Henrik laamanni, Niilo herra ja Matz vouti nousivat raatihuoneen portaille ja porvarit kihertyivät ympärille. Äänettöminä odotettiin mitä herroilla oli sanottavaa.
Henrik herra alotti muutamin juhlallisin sanoin mainiten siitä isällisestä huolenpidosta, jolla armollinen kuningas valvoi kaikkien alamaistensa parasta. Tällä samalla huolenpidolla hän oli muistanut raumalaisiakin lapsiaan ja tahtoi tämän itämaan väestölle valmistaa paremmat kauppamahdollisuudet. Sitten esitti hän kaikki ne valopuolet, joita kuningas ja hänen neuvosherransa olivat uudesta kaupungista miettineet kokoon, ja toivoi, että raumalaiset kiitollisuudella noudattaisivat kuninkaan määräyksiä heidän itsensä ja koko maan hyväksi. Lopuksi mainitsi hän, että asian käytännöllinen valvominen oli jääpä vouti Matz van Klewenin huoleksi, mutta kysyi sentään, oliko porvareilla mitä toivomuksia lausuttavina siihen nähden.
Seurasi hiiskahtamaton hiljaisuus, jota kesti hyvän kotvan. Vihdoin lähestyi Henrik vanhus portaita hitain askelin. Henrik laamanni katseli häntä tutkivasti, ikäänkuin jo edeltäpäin päästäkseen selville, mitä hänellä mahtoi olla sanottavaa, ja Niilo herra uhkaavan tuimasti, ikäänkuin varmana siitä, että mies joka tapauksessa ansaitsisi rangaistuksen sanoistaan.
— Toisten porvarien kuten omastakin puolestani pyydän alamaisimmasti ilmoittaa herramme ja kuninkaamme tietoon, että olemme tyytyväiset entisiin oloihimme ja entiseen asuinsijaamme, emmekä halua muuttaa mihinkään… alotti hän.
— Tästä, katkaisi Henrik laamanni ylävän tyynesti, — tästä ei voi olla kysymystä, sillä siitä on juuri teille ilmoitettu kuninkaan tahto ja määräys. Tarkoitin toiveitanne muuton erikoisseikkoihin kuin myös uuden kaupungin erikoisiin etuihin ja oikeuksiin nähden, kuten esimerkiksi Porvoon porvarit pyysivät armollista kuningastamme ankarasti kieltämään Uudenmaan rannikkolaisten purjehduksen Rääveliin ja maakaupan, jota sikäläiset talonpojat harjoittavat niin entisten kaupunkien kuin uudenkin vahingoksi.
— Mutta johan yleinen laki turvaa jokaiselle kansalaiselle hänen omansa ja erityisesti kotirauhan valansakon uhalla, alotti jälleen Henrik vanhus.
— Tämä on selvää tottelemattomuutta ja kapinaa, jollaista kuningas ei jätä rankaisematta, murahti Niilo herra Henrik laamannille niin ääneen, että lähimmät porvaritkin se kuulivat.
Henrik laamanni teki hänelle kärsimättömän liikkeen ja tuijotti uteliaasti paperiin, joka oli Henrik pormestarin kädessä. Se oli varmaankin sama, josta eilisiltainen luikkari oli puhunut.
— Sitä paitsi, jatkoi Henrik vanhus, on kuningas tällä oikeuskirjalla vakuuttanut meille ikuisen omistusoikeuden asuinsijoihimme, jotka yhteisesti olemme kahdellasadalla unkarinkultaisella ostaneet.
Hän ojensi paperin laamannille, joka luki sen tarkoin. Sitten kääntyi laamanni Niilo herran puoleen ja keskusteli neuvotonna hänen kanssaan. Niilo herra vastaili hänen totisiin huomautuksiinsa melkein kiukkuisin elein, mutta kummankaan sanoja eivät porvarit kuulleet. Erimielisiksi he näkyivät lopulta jäävänkin, laamanni teki ilmeisesti päätöksensä ja Niilo herra koki sitä yhä kiihkeästi kumota toisen pudistellessa päätänsä.
— Tulen esittämään kuninkaalle toivomuksenne, joka oikeudellisesti katsoen ansaitsee tarkkaa harkintaa, lausui laamanni porvareille. — Mutta kehoitan teitä ajattelemaan omaa etuanne. Sillä epäilemättä teille tulee paljon paremmat kauppamahdollisuudet uudessa kaupungissa, jolla on niin edullinen asema ja täydet oikeudet kauppaan ulkomaiden kanssa kaikilla niillä tavaroilla, joita yleensä on lupa viedä maasta.
Hän tuskin ehti lopettaa, kun Niilo herra, joka oli itse omin käsin tottunut ohjastamaan ja kurittamaan alustalaisiaan, kivahti:
— Ja muistakaa ennen kaikkia, että niskoittelevia alamaisia on rangaistus kohtaava! Hänen majesteettinsa on itse siitä muistuttanut meille antamassaan valtakirjassa.
Herrat poistuivat. Muutaman tunnin kuluttua lähtivät he purjehtimaan kohden Ulvilaa, viemään kuninkaan käskyä sinnekin. Lähtiessään ottivat he Jussoilan Juntin luotsikseen läpi Raumanmeren sokkeloisen rantasaariston.
Mutta raumalaiset porvarit ryhtyivät arkisiin askareihinsa kuten ennenkin.