X.
"NISKOITTELEVA JOUKKIO".
Kuten ennenkin ahersivat raumalaiset arkisissa askareissaan. Tekivät kauppoja puodeissaan, kyntivät peltojaan, niittivät niittyjään ja käyttivät karjaansa laitumella, kävivät väliin nuotalla Lajonlahdella ja heittivät verkkojaan saarten salmiin, tekivät kaupparetkiään Keminsuulle ja markkinain aikana Tornioonkin ja muihin Pohjanlahden satamiin, välittäen sieltä tavarain vaihtoa Turkuun ja Tukholmaan, jopa salavihkaan saksalaisiinkin kaupunkeihin.
Kuten ennenkin.
Ja kuitenkin oli heidän toimillaan ja koko arkisella elämällään niin erilainen leima. Oli melkein äkäistä täsmällisyyttä ja samalla ikäänkuin jaloa ylevyyttä heidän kaupanteossaan yksinkertaisten maalaisten kanssa. Hartiavoimin ajoi kyntömies auransa tuttuun ruokamultaan, ja melkein tuimasti hiipoi niittomies heinää viikatteellaan. Kaikkien tointen yllä väikkyi tunto, että oltiin vieraita lähtiämiä tutuilla tanhuilla ja rakkailla kotipihoilla. Mutta se herätti mieliin sitä hellemmän ja kiinteämmän rakkauden näihin tanhuviin, ja niihin pureuduttiin, niinkuin hukkuva tarraa kiinni lautaan, josta meren aallot häntä irti kiskovat. Tuima oli ilme ja ankara ainakin kaikkien eturivin porvarien kasvoilla.
Mutta tähän synkkyyteen ilmestyi ikäänkuin ilon ja lohdutuksen kirkastus, kun saapui sanoma, että ulvilaiset olivat tehneet tenän hekin puolestaan. Kukaan tuskin ajatteli, että se millään tavoin tukisi raumalaisia heidän aiheessaan pysyä paikoillaan, mutta sittenkin se tieto heitti valoisan toivon kajon siihen ahdistuksen tunteeseen, mikä ajattelevia raumalaisia pyrki painamaan heidän hiljaisessa taistelussaan kotiseutunsa puolesta.
Kesä kului kulumistaan odotuksen jännityksessä, mitä oli tuleva. Muutama kuukausi meni kuulumatta asiasta mitään. Sitten kävi Matz vouti, tietenkin ylempäin käskystä, tiedustelemassa, olivatko he vieläkään oppineet ymmärtämään omaa parastaan. Hän sai vastaukseksi, että raumalaiset tahtoivat pysyä kotikylässään. Uhkaillen lähti Matz vouti tiehensä.
Kului taasen kuukausi, ja kesä alkoi kallistua syksyyn. Raumalaiset korjasivat viljan pelloiltaan ja alkoivat puida uutisviljaa leivikseen ja toivoivat ainakin siksi kesäksi pääsevänsä rauhaan.
Mutta ei. Syyskuussa saapui taasen kuninkaan laiva, ja laivalla saapui
Henrik laamanni, tällä kertaa yksikseen.
Kuninkaan laivaan oli Jussoilan Juntti päässyt vakinaiseksi laivuriksi, niin oli voimakas ja reima mies miellyttänyt herroja edellisellä matkalla, jolloin oli heitä Ulvilaan luotsannut. Ja se tapaus kiinnitti niin raumalaisten mieltä, että Henrik laamannin saapuminen oli vähällä jäädä varjoon. Ja olevinaan olikin kovanyrkkinen mies, hänen ennen liian repäisevä käytöksensä oli saanut paljon hillitymmän uljuuden leiman.
Mutta Henrik laamanni kutsui heti kylänmiehet raatihuoneelle. Kuninkaan käskystä sanoi hän vielä lisävarmuudeksi tulleensa neuvottelemaan uuteen kaupunkiin muuttoa koskevasta asiasta. Asukkaita sinne oli joka tapauksessa saatava, mutta saattoi tulla ensiksikin kysymykseen, että muuttaisivat ainoastaan joko ulvilaiset tai raumalaiset, ja toinen kaupunki saisi jäädä paikoilleen. Hän oli jo käynyt Ulvilassa, mutta he eivät suostuneet mielisuosiolla muuttamaan.
— Emme mekään! huusivat useat porvarit.
— Meillä on suurempikin oikeus olla paikoillamme, kun olemme kerran tonttimme omiksemme ostaneet, virkkoi Henrik vanhus.
Se vastaus näytti saavan Henrik laamanninkin hyväksymisen.
— Arvasin, että vastaatte siihen tapaan, lausui hän. Mietti sitten hetken, ennenkun jatkoi:
— Mutta on vielä toinenkin ehdotus. Sellainen, että ainoastaan muutamat parhaat porvarit molemmista kaupungeista muuttaisivat.
— Mitkä parhaat? kuului sorinaa porvarisjoukosta, ja kaikki vilkuivat naureskellen toisiinsa, ketkä heistä olivat parhaat.
— Tietysti varakkaimmat! vastasi Henrik laamanni.
Silloinkos alkoi sataa huutoja:
— Miksei mieluummin köyhimmät?
— Heillähän ei ole paljoa muutettavaa!
— Lastautuvat vain vaikka kuninkaan laivaan!
— Mikäs tässä, kyllähän me saatamme lähteä, huusi joku huonemies, ja toiset vastasivat hyväksyvällä naurunsorinalla.
Henrik laamanni antoi heidän kotvan iloitella ja virkkoi sitten:
— Totta kai ymmärrätte, etteivät varattomat pystyisi uuden kaupungin kauppaa saamaan alullekaan, saatikka sitten niin korkealle kannalle, että se kääntäisi koko Suomenlahden merikaupan uusille urille.
— Eivät saisi edes kattoa päänsä päälle! huudahti Uolevi Kukko.
— Juuri siksi, jatkoi Henrik laamanni, on kuningas pitänyt mahdollisena, että ainoastaan molempien kaupunkien etevimmät porvarit muuttaisivat. Mitä te siitä vakavasti ajateltuanne sanotte?
Useimmat kääntyivät synkin kasvoin Henrik pormestariin.
— Ajattelen, että muuttamisesta koituu suurin vääryys juuri talokkaille, sillä eivät he voi ottaa talojaan mukaansa, vastasi hän.
— Hyvät miehet! puhui laamanni. Kuningas on jo määrännyt, että saatte tontit ilmaiseksi, ja talonpoikain on käsketty uittaa rakennushirsiä paikalle. Siellä on suret metsät Vantaan yläjuoksujen varsilla, eivätkä hirret tule juuri muuta kuin uittopaikan maksamaan.
— Vuosia siihen sentään aina menee, ennenkun talo on kaikkine suojineen laitettu ja lisäksi sulatettu pellot ja niityt metsään, virkkoi Sipro Soini.
— Siellä on ollut ennen hyvinvoipa kylä peltoineen, niittyineen. Sen sulatetut maat saavat uuden kaupungin asujamet viljelläkseen.
— Mihinkäs niiden entiset viljelijät joutuvat? tuli Henrik vanhus kysyneeksi.
— Kuningas antaa heille korvaukseksi maata muualta, jolleivät tahdo porvareiksi ruveta.
Surkealta tuntui Henrik vanhuksesta ajatella isäntiä, joiden täytyi lähteä kodeistaan kenties korpeen.
— Loitos, tuumi hän, se uuden kaupungin hanke näkyy itse kunkin uhkaavan heittää kodeistaan ja entisistä etumaistaan. Meillä puolestamme on paras tulolähteemme kaupasta Pohjan perien pirkkalaisten kanssa, ja meidän yhteytemme heidän kanssaan tulisi katkaistuksi.
— Miksi? huudahti Henrik laamanni. Tarkoitushan on, että sinne saapuisivat kaikki Pohjanlahden rantalaiset aina Lappia myöten tekemään kauppoja hollantilaisten ja venäläisten kanssa!
— Matka lie sieltä Kainuunperille ainakin kahta, kolmea vertaa pitempi?
— Mutta sen korvaa monin kerroin parempi myyntitilaisuus. Ja kun laittaisitte, vaikkapa useammat porvarit yhdessä, niin suuria laivoja, että uskaltaisitte kaukomerille, saisitte sieltä vapaasti purjehtia ulkomaidenkin satamiin, aina Hollantia, Englantia, Ranskaa ja Portugalia myöten. Saisitte viedä ulkomaille sellaisiakin tavaroita, joiden vienti muilta kaupungeilta on kielletty eikä teidän toistaiseksi tarvitsisi maksaa veroa ropoakaan. Kyllä ne edut ajanoloon monin kerroin korvaisivat muuttokustit ja uusien talojen rakentamisen.
— Mutta ne eivät vastaa kotejamme, näitä rakkaita rantoja ja kotitanhuvia, joihin sydämemme ovat kiinni kasvaneet!
Tämä huudahdus pääsi Henrik vanhuksen suusta aivan sydämen vaistosta. Ja se sattui sydämiin. Kaikista silmistä näkyi, että nyt oli sanottu sana, joka vastasi jokaisen mielialaa sillä hetkellä.
Hyväksi aikaa se pani miettimään Henrik laamanninkin. Vihdoin hän virkkoi:
— Ette siis tahdo suostua siihenkään, että ainoastaan muutamat etevimmät teistä muuttaisivat?
— Emme! Emme! kuului huutoja.
— Minun tehtäväkseni siis jää antaa kuninkaalle sen suuntainen lausunto. Mutta silloin varmaan kuningas tulee pitämään kiinni käskystään ja määräyksestään, että teidän on muutettava kaikkien. Kokous on päättynyt.
Porvarit hajaantuivat koteihinsa. Ja nämä välittävät ehdotukset ja keskustelu niiden johdosta oli vain saanut uhkaavan vaaran entistään elävämmäksi heidän mielissään ja siten pannut yhä raskaamman painon heidän sydämilleen.
Henrik Pakila tämän painon tunsi raskaimpana. Kaupungin pormestarina ja yleensä tunnustettuna ensimäiseksi johtomieheksi yhteisissä tärkeissä asioissa oli hän joutunut tämänkin järkyttävän kysymyksen etunenään. Ja kun hän jo nuoruudestaan alkaen oli ollut kaikissa kylän yhteisissä riennoissa mukana ja pitkänä ikänään vähitellen joutunut niiden keskipisteeseen, oli hän ajatuksin ja tuntein niihin niin elähtynyt, että pysyminen kotikylässä oli hänelle ehdoton elinkysymys, siitä siirtyminen olisi ollut samaa kuin reväistä sydän irti rinnastaan.
Mutta juuri tämä hänen persoonallinen elinvakaumuksensa saattoi hänet tavallaan epäilemään asiaansa koko laajuudessaan. Hän näki että varattomille huonemiehille asia oli jotensakin yhdentekevä; avomielisimmät heistä saattoivat ujostelematta sanoa, että oliko sillä mitä väliä, vaikka muuttikin, jos siellä ei ollut ainakaan kurjempaa kuin täällä. Heille oli asia kaikkea muuta kuin polttava elinasia!
Eikä ainoastaan heille. Henrik vanhus pani ajanoloon merkille, etteivät monet eturivin porvaritkaan pitäneet muuttoa niin mahdottomana. He eivät vain menneet ajatuksiaan sanomaan, sillä tämä vastarinta oli heille muodostunut jonkullaiseksi kunnianasiaksi. Kun kerran oli asetuttu vastahakaan, olisi ollut häpeällistä taipua! Jollei joidenkuiden selkärankaa lie tukenut etupäässä se, että kaupungin parhaimmisto oli ottanut vastarinnan omaksi asiakseen, ja he tahtoivat lukeutua parhaimmistoon!
Juuri näitä, joille turha kunnia oli päävaikutin vastarinnassaan, juuri niitä ajatellessaan Henrik vanhus, jolle kotipaikan puolustaminen oli sydämen tarve, tunsi huolekasta epäröimistä mielessään. Johtavana miehenä tunsi hän olevansa suuresti vastuunalainen toistenkin kohtalosta, jos heille niskoittelunsa johdosta mitä tapahtuisi tai— jos heillä sittenkin olisi parempi uudessa kaupungissa. Tämä vastuuntunto ja siihen liittyvä epätietoisuus, jääminenkö vai muuttaminen kylänväelle kokonaisuudessaan olisi parempi, se alkoi yhä raskaammin ja huolettavammin painaa hänen mieltään.
Hän kantoi kauan mielessään tuumaa, että olisi — toisten kylänmiesten tähden — kerran käytävä katsomassa uuden kaupungin paikkaa ja ottamassa selkoa kauppamahdollisuuksista siellä. Kerran hän mainitsi siitä pojalleenkin, nuorelle Henrikille, ja häntä oudostutti suuresti se ihmeellinen tuike, joka silloin ilmestyi nuoren Henrikin silmiin. Mutta sitten hän ajatteli, että ainahan nuoret tahtoivat tuntea maailmaa, ja lopulta häntä melkein ilahutti se ajatus, että kenties poika halusi ottaa asiasta selkoa samasta syystä kuin hän itsekin.
Lopulta päätti hän lankonsa Simo Sonkin kanssa, että he lähtisivät yhteisellä laivallaan kaupparetkelle Rääveliin ja paluumatkallaan kenties pistäytyisivät Vantaan suullakin uutta kaupunginpaikkaa katsomassa. Kun hän tästäkin päätöksestä mainitsi pojalleen, pyysi tämä innokkaasti päästä mukaan. Ja niin jätettiin koti puotineen naisväen hoitoon, ja eräänä syysaamuna lähtivät molemmat pormestarit ja nuori Henrik purjehtimaan Rääveliä kohden.
Kauppatuttavaltaan Detmar Hamerilta kuuli Henrik vanhus Räävelissä, että monia sikäläisiä porvareita juuri niinä päivinä purjehti Helsinginkoskelle Vantaan suulle. Siellä oli näinä päivinä Eusebiuksen messumarkkinat, joita Paattisten luostarin munkkien, kosken kalastuspaikan muinaisten omistajain toimesta oli alettu pitää. Seutulaiset kokoontuivat tukulta näille markkinoille, sisämaan pitäjien miehet maalaistuotteineen ja rannikkopitäjäin laivurit saksantavaroineen. Räävelin porvarit laskettivat muulloin minkä minnekin Uudenmaan rannikoille kaupoilleen, mutta näinä markkinapäivinä oli heilläkin tapana saapua Vantaan suulle.
Detmar porvari oli lähettänyt jo laivurinsa näille markkinoille, mutta miten siitä tuumittiin, päätti hän nyt lähteä raumalaisten laivalla itsekin jälkeen. Ja niin laskettivat he poikki Suomenlahden ja lähestyivät rannikkoa pienten saarien välitse.
Rääveliläinen tunsi täällä paikat yhtä hyvin kuin kotirannoillaankin. Sillä muutaman peninkulman päässä Vantaan suulta oli korkeahko niemeke, johon virolaisilla, vaikka luvattomasti, oli tapana purjehtia suomalaisia kauppatuttaviaan kohtaamaan. Tälle niemelle, joka oli saanut Vironniemen nimekseenkin, myös Herman porvari tavallisesti purjehti kaupantekoon.
Pienemmät saaret sivuutettuaan lähestyivät he manteretta ja näkivät siinä mantereen mallossa vasemmalla kohoavan suurehkon, metsäisen kalliosaaren. Rääveliläinen kertoi, että Kustaa kuninkaan uusi kaupunki oli ensin aiottu perustaa tälle saarelle, Santahaminaan, ja alettu siihen jo rakentaa ruunun viljapuotejakin. Mutta sitten se olikin päätetty siirtää peninkulman pohjoisempaan, Vantaan suulle, pitkän lahden pohjukkaan.
He laskivat ohi Santahaminan ja ohi muutamain pienempäin saarien pitkään, monikielekkeiseen lahteen. Kohta näkyi oikealta Vironniemi, ja rääveliläinen tiesi kertoa, että uuden kaupungin sijoittamista oli ajateltu siihenkin, mutta Vantaan lohikoski, vanha markkinapaikka ja kosken yli kulkevan maantienkin läheisyys oli vetänyt yhä pohjoisempaan. Vironniemen ohi päästyä tulivat he kapeihin salmiin, jotka olivat niin kariset ja matalat, että oudon olisi ollut mahdoton osata läpi, jollei Erik Spore olisi syyskesällä lähettänyt miehiä väylää viittomaan. He olivat häthätää merkinneet matalikot ja karit kumpeleilla ja syvämatalikot uiviin tervatynnyreihin pistetyillä viitoilla. Niiden opastamina pääsi kuin pääsikin Korkeasaaren, Mustikkamaan ja Palosaaren päitse leveämmälle lahdenperukalle.
Lähestyttiin vihdoin Vantaan suuta, ja kohisten otti koski raumalaiset vakoilijat vastaan. Ja kosken alasuvantoon oli matalalle rannalle laitettu pukkien ja hepojen varaan koko pitkiä laitureita, joissa makasi melkoinen liuta haaksia.
Siinä isänsä ja Simo Sonkin kanssa tähystellessään, mihin he pääsisivät maihin, keksi nuori Henrik eräässä laiturissa porvoolaisen Laurens Mikkelinpojan tutun haahden. Kummasti sykähdytti sen näkeminen nuorta mieltä, ja jännitetyin katsein hän tähysteli, eikö siellä näkyisi nuorta Elinaa. Ei näkynyt häntä. Mutta Laurens porvari oli itse haahdellaan, ja häneltä saivat raumalaiset luvan laskea haahtensa samaan laituriin hänen haahtensa kylkeen.
— Oletko sinäkin tullut uuden kaupungin paikkaa katsomaan? kysäisi
Henrik vanhus heti tervehdittyään.
— Me olemme jo tänne muuttaneet.
— Muuttaneet?
— Niin, tuonne Kellovuoren rinteelle rakennutan asuntoa parhaallaan.
— Ja kauppa taitaa käydä hyvin?
— Ei sitä ole vielä ennen näitä markkinoita yritettykään. Kesällä — kertoi Laurens porvari vilkkaasti puheen päähän päästyään — oli täällä kyllä määrä pitää suuret markkinat. Mutta eipä täällä näkynyt maalaisia eikä laivureita, ei odotettuja hollantilaisia eikä venäläisiä. Maalaiset olivat kiireimmissä kesätöissään ja tuskin koko markkinoista tiesivätkään. Laivurit taasen menivät kauppatuttujaan tapaamaan mikä minkin niemen maltoon tai lahden poukamaan. Kuningas kuului käskeneen myydä myös ruunun veroviljaa markkinoilla, mutta viljapuoteja vasta rakennetaan tuonne kosken korvalle. Ei ollut myytävää eikä ostajiakaan! Vasta nyt messumarkkinoilla näen täällä ensi kerran vierasta väkeä.
Laurens porvarin pakinoidessa oli alettu nousta "kaupunkia" katselemaan. Rannalla kosken alajuoksun varrella oli siinä vesi-itkoista metsämaata, johon oli hakattu aukeamia ja laitettu niihin pieniä kolmiseinäisiä majoja, kuten tavallisesti kalasaunat rannalle kyhättiin. Uuden kaupungin porvarit asuivat niissä, ja niiden viereen kohosivat parastaikaa vakinaisempain asuntojen salvokset. Koskessa vähän ylempänä oli saari, jonka poikki kulki valtatie Turusta Viipuriin, ja saaren kohdalla kosken länsirannalla kohosi monikielekkeinen kalliokenkämä. Tänne, lähelle valtatietä, olivat ensimäiset muuttajat asettuneet, ja siellä olivat monet salvokset jo vesikatossa. Porvoolaiset olivat tuoneet mukanaan raatihuoneensa vaskikellon ja kohottaneet sen korkeimmalle kallionhuipulle puutelineistä riippumaan, ja siitä oli kallio saanut Kellovuoren nimekseen.
Siinä Kellovuoren liepeellä oli koko kookas hirsitupa, johon Laurens porvari pyysi vieraansa astumaan sisään. Seinät, laipiot ja lattiat olivat siinä jo valmiit, mutta uunia vasta muurattiin nurkkaan. Keskelle lattiaa oli laitettu väliaikainen tulisija, ja sen ääressä seisoi nuori tyttö hämmentäen pataa, joka riippui haahlasta tulella.
Elina!
Hänet nähdessään nuoren Henrikin mielessä monivuotiset unelmat ja kaihot kihosivat suloiseksi kyynelsumuksi silmiin. Ja ilostui Elinakin tuntiessaan tulijat. Silmät alkoivat loistaa kirkkaasta riemusta, ja ykskaks liepsahti hän ottamaan vastaan vieraitaan. Pyyhkäisi esilinallaan lämmintä kättään ja ojensi sen vieraille, pyyhkäisi pitkää jakkaraakin ja pyysi vieraat istumaan. Iloinen oli ja hilpeä ja niin sulavasti liikkui, että tämä tupa, jossa oli kaikki keskentekoista ja lattia täynnä muurauskiviä, näytti nuoresta Henrikistä kodikkaimmalta ja viehättävimmältä sopelta maailmassa.
Ainoastaan katsein keskustelivat nuoret, Henrik vanhojen porvarien vieressä istuessaan ja Elina askareissaan liikkuessaan. Mutta Henrik vanhus ja Laurens porvari puhelivat uuden kaupungin asioista, eikä ollut entisellä Porvoon kaupilla ainoatakaan sanaa sen ylistykseksi sanottavaa. Vouti Erik Spore oli porvoolaisia yhtä mittaa kivistellyt muuttamaan, ja kun siitä ei mihinkään päässyt, oli vihdoin lähdetty. Saipahan, kun ensimäisten joukossa joutui, valita mieleisensä asuintontin, ja pääsisi sitten ajoissa jälleen kaupankäyntiin, kun oli saanut katon päänsä päälle. Mutta arveluttavaa oli rakentaminenkin. Eivät olleet herrat vielä laatineet edes varmaa asemakaavaa kaupungille. Pari katulinjaa oli vain kepitetty ja niiden väliin taloja laitettiin melkein sikinsokin. Lisäksi kuului olevan aie rakentaa joensuuhun kuninkaankartano, kenties suuri linnakin. Senkään paikka ei vielä oltu määrätty, eikä ollut ollenkaan varmaa, keiden taloja sen tieltä kenties määrättäisiin siirtämään syrjään.
Kysellessä ja jutellessa, katsellessa karua seutua ja mataloita liejurantoja kului päivä illoilleen, ja raumalaiset yöpyivät laituriin haahteensa. Mutta vielä toisten mentyä levolle jäi nuori Henrik laivankannelle istumaan ja unelmoimaan.
Kirkas oli kuutamoilta, kaunis ja kirkas. Hopealle välkähteli
"Kaupunginselkä" Vantaan suulla, ja hopealle hohtivat rannat. Ja
hopealle hohtivat unelmat, joita nuori Henrik uneksi haahdenkannella
Laurens porvarin laiturissa.
Mutta tämä ranta, jossa kaikki oli rakenteella ja maan peittivät lastukasat ja hirsiröykkiöt, tämä ranta veti häntä puoleensa niin lumoisalla viehätyksellä, että hän vielä muiden mentyä nukkumaan nousi maihin.
Hän nousi kosken alajuoksun rantamaa ylöspäin hirsikasojen välitse, joita talonpojat päivätöinään olivat siihen uittaneet ruunun viljapuotien rakennustarpeiksi ja myös myydäkseen porvareille. Alajuoksun ohi kuljettuaan saapui hän putoukselle, joka kolmen sylen korkuisena pauhasi ja ryöppysi alas kalliokynnykseltään. Ihmeellinen mieliala valtasi siinä Rauman hiljaisten rantojen pojan. Kirkas kuutamo kiehtoi haavehileillään, ja kosken kohina aivan lumosi haaveherkän mielen, niin että teki melkein mieli heittäytyä huppelehtamaan kosken pyörteihin.
Mutta toinen sisäisempi, lämpimämpi salalumo veti häntä koskelta kohoamaan ylös Kellovuoren rinnettä. Hitaasti, tähystellen ja kuulostellen nousi hän porvoolaisen Laurens porvarin tuvan ohi ja saapui ylimmälle kallionhuipulle raadinkellon luo.
Siellä keksi hän toisenkin ihmisolennon illan kuutamossa. Sylkyttävin sydämin lähestyi nuori Henrik häntä, ja sellaisesta iloisesta yllätyksestä, joka toteuttaa sydämen salaisimmat toiveet, huudahtivat molemmat nuoret kohdatessaan toisensa.
— Oletko sinä täällä talonpaikkaa katselemassa? kysäisi Elina vallattomasti.
— Teidän kotikunnaitanne vain katselen.
— Eikös täällä olekin nyt aivan ihanaa! Eikö tämä ole oikea lumosopukka?
-— On, myönsi nuori Henrik, ja hänen juuri niin sanoessaan tuli hän katsoneeksi Elinan silmiin, ja hänen äänensä värähti lämpimästi.
— Miksette tekin sieltä Raumalta ole jo kiirehtineet muuttamaan? Muut ehtivät valita kaikki parhaat tonttipaikat.
— Raumalaiset eivät ole aikoneet muuttaakaan.
— Kuinka ette aikoisi? Onhan kuningas käskenyt!
— Meistä kuningas tekee siinä väärin, ainakin raumalaisiin nähden, sanoi Henrik vakavasti.
— Sitä minä en ymmärrä, virkkoi Elina kummastellen.
— Eikä täällä näytä niin hääviä olevan.
— Ei vielä, mutta antaahan kaiken ehtiä kuntoon! Teillekin olisi tuossa niin hauska rinne aivan tupamme vieressä. Tuohon katulinjan viereen voisi laittaa tuvat, kamarit ja puodin, tuonne takapihalle saunan, navetan ja riihen. Kuinka iloinen olisin, jos tulisitte siihen naapuriksi!
— Olisitko! ilostui Henrik.
— Muuten ikävöin täällä, virkkoi Elina alakuloisesti.
— Tulisitko meille, jos tänne muuttaisimme? virkkoi Henrik leikkisään sävyyn.
— Oi, kyllä! Kävisin joka päivä.
— Etkö tulisi oikein olemaan?
— Mitenkäs minä olemaan toisten kotiin…
— Tulisit emännäksi!
Se sai Elinan hämilleen. Mutta pian hän siitä selvisi.
— Miksen tulisi, jos huolitaan!
— No, kättä päälle sitten! riemastui vakava nuorukainen reimaan kisaan. — Yksistään sen lupauksen tähden olen valmis tulemaan tänne vaikka karkaamalla, jollen muuten pääse.
Nauraen kättä lyötyään jäivät he siihen kotvaksi seisomaan käsi kädessä. Mutta siinä seistessä kävi nuori Henrik niin alakuloisen vakavaksi ja puhui hiljaa:
— Olen ajatellut sinua alinomaa, siitä pitäen kun näimme Turussa toisemme kolme vuotta sitten. Minua on vain vaivannut sen mustalaisakan ennustus.
— Sekö, että vesimatkan takaa löydät omasi?
— Niin, ja sinne jään.
— Kenties hän tarkoitti juuri… ai, kuules, sehän voi tosiaankin tietää, että tulet tänne muuttamaan…
— Ja saan sinut!
— Veitikka! huudahti Elina ja läpsäsi toista käsiselälle.
Nuori Henrik ei päässyt yhtä hilpeään mielialaan.
— Kuules, Elina, alotti hän alakuloisesti, — etkö sinä voisi yhtä hyvin tulla Raumallekin —?
— Mitäs minä siellä…
— Sitten vasta sielläkin oikein viihtyisin ja olisin onnellinen.
Se oli liian kaihoista hilpeästä Elinasta. Hänen täytyi mielialaa hieman keventää.
— Kyllä tulen vaikka mihin — jos saat kiinni!
Hän läksi keveästi juoksemaan yli kallionkärkien raadinkelloa kohden. Sen korkean telineen jalkojen ympäri ja lomitse puikkelehti hän sinne tänne. Eikä nuoren Henrikin auttanut muuta kuin juosta jälestä.
Mutta siinä puikkelehtiessaan tuli Elina jaloistaan kiertyneeksi riippuvaan kellonnuoraan. Ja kaatui nauraen.
Henrik sai hänet kiinni, sylin kävi, kiinni kiertyi ja nosti voittosaaliinsa ilmaan.
Ja raadin kello, se soi riemusoittoa lempivälle pojalle, joka oli kiistassa juossut ja hyvän palkan ennättänyt!
Mutta Elina hätääntyi.
— Herra isä! Nyt kello soi! Minkä hälytyksen luulevat vielä sen olevankaan, ja pian juoksee tänne koko kylän väki!
— Voittoani todistamaan!
— Ei, ei se niin käy! hätiköi Elina.
— Mitäs nyt sitten?
— Juoskaamme piiloon!
He juoksivat lähimpään varjoisaan kallionloukkoon. Henrik ehti sinne ensin ja veti Elinan syliinsä turvatakseen hänet kaikkinaisilta vaaroilta.
Henkeään pidätellen he kuuntelivat. Kellovuorelle kuului tosiaankin nousevan muutamia miehiä joistakin lähimajoista. Katselivat ja ihmettelivät, kun ei hälyttäjää näkynyt, ja menivät vihdoin pois sadatellen koiranleukaa, joka oli heitä turhalla hälytyksellä narrannut.
Mutta molemmat nuoret nousivat kallionloukosta ja istuivat vuorenkärjelle kuutamossa kuiskimaan. Siinä kertoi nuori Henrik monivuotiset lemmenikävänsä, siinä Elinakin sydämensä salaiset kaihot. Siinä he lujan lemmenliiton solmisivat, mutta muu jäi ajan ja tulevain tapausten varaan.
Aamulla lähti raumalainen alus laskettamaan kotirantoja kohden. Henrik vanhus oli päässyt varmaan vakaumukseen, ettei muuttaminen olisi raumalaisille miksikään eduksi ja onneksi. Kotirantojen puolustaminen oli tärkeä muistakin kuin tunnesyistä, oli niin kallis asia, että sen puolesta kannatti joukolla seista, voittaa tai kaatua.
Mutta nuori Henrik seisoi haahden kannella ja katseli palavin katsein Vantaan rantaan, josta haaksi vitkaan loittoni. Ja rantakoivujen ylitse alkoi joltakin Kellovuoren kenkämältä vilkkua valkoinen liina, joka riemuisasti sykähdytti sydäntä. Sydäntä sykähdytti ja värisytti, ja kohta kostutti silmät.
Isä näki sen ja katsoi kovin kummissaan poikaansa.
— Onko sieltä niin sääli lähteä, virkkoi hän melkein nuhdellen.
Nuori Henrik loi isäänsä hellän varovan, anovan katseen. Mutta isän se katse sai vain sitä kiinteämmin asiaa miettimään.
Hän piti tarkoin silmällä poikaansa. Ei se enää niin pelkkänä silmänä tuijottanut loittonevaan rantaan, mutta vilkaisi sinne vähänväliä salavihkaan. Ja sitten mietiskeli ja tuijotteli laivankanteen, aivan kuin näkisi siinä taivaan ihanuudet.
Isältä pääsi lopulta hymähdys.
— Oletko puhunut tytölle? kysyi hän.
Nuori Henrik loi häneen katseen, joka ilmaisi kaiken.
— Olisi noita tyttöjä lähempänäkin, tuumi isä siihen. Huitukoista vain on kala vasta se, joka kaukaa tuodaan! Eikä kunnon tyttö hevillä lähde kauas vierailun.
— Ei hänkään…
— Rukkasetko antoi? kysyi isä ihmeissään.
— Toivoi meidänkin muuttavan Vantaan suulle.
— Vai niin päin! virkkoi isä melkein vihaisesti. — Ja sinä kai lupasit mennä kotivävyksi korpeen?
Poika loi isäänsä pitkän katseen. Mutta se katse ei ollut ilmeeltään niin selvä ja varma, että olisi isää tyydyttänyt.
— Et kai sentään mitään luvannut?
— En, vastasi poika.
Enempää siitä ei puhuttu. Eivätkä isä ja poika puhuneet suurin muutakaan koko pitkällä kotimatkalla. —
Muutamia päiviä heidän saavuttuaan kotiin tapahtui Pakilassa juhlallinen tapaus. Martti pappi tuli kaikki lain muodot täyttäen sanomaan morsiamen isälle, että tahtoi viettää häät joulun jälkipyhinä. Lain mukaan oli se näet sanottava vähintään kuutta viikkoa ennen.
Samalla oli selvitettävä toinenkin kysymys. Martti pappi ei olisi mielellään mennyt nuorikkonsa kera asumaan kolkkoon luostariin, eivätkä seurakuntalaiset mielellään uutta pappilaa rakentaneet. Kuka tiesi, keiden pappi siinä tuli asumaan, ja kuka tiesi, jos he vielä saisivat pian rakentaa toisen pappilan johonkin muuanne.
Mutta Henrik vanhus otti sydämenasiakseen oman kodikkaan sopukan hankkimisen nuorelle parille. Ja hänen vaikutusvaltansa sai aikaan, että pappila päätettiin rakentaa ilman suurempia riitoja, vaikka kylänmiehet vähän nokkailivat, varsinkin takanapäin.
Pappilan rakentaminen vei koko talven, ja häät voitiin vasta helluntain pyhinä viettää. Häävieraita kävi kutsumassa kaksi miestä ja kaksi vaimoa, miehet kutsuivat miehiä, vaimot vaimoväkeä. Ja tarkoin oli valinta tehtävä, jos mieli kutsua häihin edes arvokkaimmat porvarit perheineen, sillä laki ei sallinut porvarishäihin kutsua kolmeakymmentä vierasta enempää. Häävaatteita laitettiin morsiamelle molemmat kaksi lain sallimaa vaatekertaa. Ruokaa sitä vastoin laitettiin ja olutta pantiin niin paljon, että se olisi riittänyt koko viikoksi, vaikka lakipappi olikin määrännyt, että tarkoin lakia noudattaen hänen häänsä saivat kestää ainoastaan kaksi päivää ja niissä saatiin syödä vain yksi ateria kumpanakin. Luonnollisesti Martti pappi noudatti säädöksiä, jotka koskivat porvarillisia häitä — sillä papin häistä ei vanhettunut laki puhunut mitään.
Vihkipapiksi noudettiin itse Mikael maisteri, joka vanhan Martti Skytten nimessä nykyään hoiti piispanvirkaa. Vihkimys tapahtui kirkossa. Sen jälkeen syötiin ensimäisen hääpäivän laillinen hääateria Pakilassa ja sen jälkeen iloiteltiin, kunnes morsiuspari yhdeksän aikaan illalla vietiin vuoteelle uuteen pappilaan, veisaten Agricolan virttä:
Tule, Luoja, Pyhä Henki, uskollisen valista, armelias ne rinnat täytä, jotkas olet luonunna!
Tähän asti oli kaikki käynyt tarkoin lain mukaan. Mutta seuraavana aamuna lakipappi nukkui niin pitkään, että jotkut koiranleuat ehtivät tehdä hänelle pahan tepposen. Vanhan tavan mukaan lähti kolmen aikaan liikkeelle joukkue, joka kävi herättämässä ihmiset jokaisessa talossa, mistä jokunenkaan oli ollut mukana eilisellä hääaterialla. Joukkueen edellä kulki makausrahojen kerääjä, hänen jälessään pelimanni ja kolmantena rummuttaja. Kokoojalla oli pitkä seiväs, jonka toisessa päässä oli lehmänkello, toisessa saapas, pelimannilla huilu ja rummuttajalla kattilarämä kaulassaan. Kun päästiin makaavan häävieraan luo, alkoi herätys. Kokooja soitti lehmänkelloaan, pelimanni puhalsi huiluaan ja rummuttaja rämisteli kattilaansa. Kun nukkuva oli herännyt, ojensi kokooja hänelle saappaan ja herätetty pani siihen rahat, jotka jo illalla oli varannut tyynynsä alle. Kaikki häävieraat siten herätettiin, ja rahoja karttui sievonen summa, sillä varakkaimmat porvarit pistivät saappaaseen kirkkaita riksejäkin. Mutta kun ne vietiin Martti papille, sai kokooja vain nuhteet. Ja Martti pappi luovutti rahat seurakunnan köyhille.
Häiden jälkeen alkoi nuori papinmuori hääriä uudessa pappilassa ja lakipappi papillisten tehtäviensä ohella suomenteli lakejaan. Ja onnellisia he olivat nuoressa rakkaudessaan.
Ja raumalaiset ahersivat arkiaskareissaan ja alkoivat luulla, ettei heitä enää tultaisi kotisijoiltaan ahdistelemaankaan. Pelko haihtui ja hälveni yhä tuntumattomammaksi heidän kesäisissä kiireissään.
Mutta juhannuksen aikoina saapui jälleen Henrik laamanni, tällä kertaa Matz vouti mukanaan. Kylänmiehet kutsuttiin raatihuoneelle, ja raatihuoneen rappusilta luki Henrik laamanni heille kuninkaan käskykirjeen.
Virallisen ankaralla äänellä hän sen luki ja ankarat olivat sanatkin.
Kuninkaan käskykirja kuului näin:
"Me Kustaa j.n.e. teemme tiettäväksi, että koska olemme kuulleet joukon alamaisiamme, jotka ovat asuneet Rauman ja Ulvilan kaupungeissa, olevan vastahakoisia muuttamaan Helsinkiin, vaikka olemme heitä sinne usein käskeneet, koko Suomenmaan ja heidän itsensä hyödyksi ja avuksi, olemme sentähden käskeneet luottamusmiestämme ja palvelijaamme Henrik Klaunpoikaa, Etelä-Suomen laamannia, vielä kerran kaikkia mainittujen kaupunkien asukkaita meidän puolestamme vakavasti käskemään ja kehoittamaan, että heidän on enempää vitkastelematta ja aikailematta muutettava Helsinkiin, ja jos ken näiden kaupunkien asujamista ei käskyämme noudata, on mainitun Henrik Klaunpojan häntä ankarasti rangaistava, niinkuin sitä, joka oikean esivaltansa käskyjä ja määräyksiä halveksii. Tahdomme myös täten käskeä voutejamme Suomessa, että heidän on mainittua Henrik Klaunpoikaa autettava rankaisemaan sitä niskoittelevaa joukkiota, joka ei käskymme mukaan itseään ojenna eikä tahdo lähteä ja muuttaa mainittuun Helsinkiin. Tätä itsekukin noudattakoon."
Käskykirjeen luettua seurasi äänettömyys, jonka aikana Henrik laamanni katseli vakavasti kokoontuneiden porvarien kasvoja. Sitten hän vielä muutamin sanoin teroitti, että tämä kuninkaan käsky oli nyt lopullinen ja ehdoton ja oli sitä kokonaisuudessaan viivyttelemättä noudatettava. Muuton valvonnan jätti hän vouti Matz van Klewenin huoleksi.
Matz vouti jätti raumalaisille pari päivää, joina he saivat miettiä, millä tavoin halusivat muuton järjestää.
Ja herrat poistuivat. Henrik laamanni purjehti Turkuun ja Matz vouti ajoi Köyliönsaarelle.
Sinä iltana oli vielä raumalaisilla tuima ja myrskyinen kokous. Muutamien puheessa oli sellainen sävy kuin karhun äänessä, kun nuoli on ammuttu sen sydämeen. Enimpäin huomio sentään kohdistui siihen, että täytyikö heidän muuttaa juuri nyt ja jättää vilja korjaamatta pelloilleen. Mutta kaikkien puheet kävivät siihen suuntaan, ettei vielä tälläkään käskyllä muuteta kävi miten tahansa. Lopuksi päätettiin, että Matz voudille hänen saavuttuaan esitettäisiin, että he ainakin saisivat ennen muuttoa korjata heinät niityiltään ja viljat pelloiltaan. Se tyydytti useimpain porvarien viimeisiä toiveita, mutta muutamat näkivät siinä raukkamaista alistumista vääryyteen ja väkivaltaan.
Kun Matz vouti kahden päivän kuluttua saapui, anoivat porvarit, että he saisivat viipyä siksi kunnes viljat olisivat korjatut. Ja kun Matz voudilla tällaisen tapauksen varalta ei ollut mitään ohjeita, ajoi hän pois.
Eikä asiasta sitten kuulunut sen enempää pariin kuukauteen. Kuningas oli kai suostunut lykkäykseen.
Mutta syyskuussa alkoi sitten sataa käsky- ja uhkauskirjeitä toinen toisensa jälkeen. Henrik laamannia ei enää näkynyt, vaan kirjeet toi Matz vouti ja kävi vähänväliä tiedustelemassa, aikoivatko raumalaiset muuttaa.
Viimeinen kirje uhkasi raumalaisia hengen ja tavaran menetyksellä, jolleivät kuninkaan käskyä totelleet.