II
Anu ja Anni astuivat kirkosta kuuleaan syyspäivään. Ja samalla tuntui haihtuneen niinkuin savu tuuleen se hämyinen hymistys, joka kirkossa valtasi mielen. Mutta jätti se sentään hieman jälkeäkin. Tuntui sielu tuorehtuneen, herkistyneen, tunsi hämystä tultuaan aivan saattavansa sulaa yhteen päivänsäteiden kanssa, hiutua hiljaiseen, lämpimään säteilyyn.
He palasivat kirkkotarhan länsiportista, ja pysähtyivät tuokioksi katselemaan uutta tuomiorovastin talon rakennusta. Mutta kun muuraustelineet hämmensivät vielä kaikki vaikutelmat, lähtivät he kirkkokatua luostarille päin. Siinä oli heti oikealla suuri domus clericorum, jossa toistaiseksi asuivat useimmat tuomiokapitulin kaniikeista ja kirkon messupapeista, kun uskovaiset eivät vielä olleet ehtineet tarpeeksi asti lahjoitella taloja kullekin erikseen. Oli sentään kirkkokadun varrella jokunen hengellisten talokin, mutta enimmäkseen katuvartta reunustivat varakkaimpien porvarien talot aina suurelle kauppaturulle saakka.
He menivät pitkän ja kapean turun halki, puotirivien välitse, sen yläpäähän, jossa seisoi kivinen raatihuone. Torin sivulla, kulmitusten raatihuoneen kanssa, kohosi suuri kivitalo, jonka rakennustöitä parhaallaan lopeteltiin, vaikka talossa jo asuttiin. Se oli saksaporvari Helye Kuterin talo, hansalaistyyliin rakennettu. Kadullepäin antavan päädyn ylikerta pisti alikertaa ulommaksi kadun ylle, ja talo pyrki aivan rehentelemään raatihuoneen verroille. Helye saksa oli sen laittanut niin suureksi sentähden, että hän aikoi antaa majaa kaupungissa pitkin kesää viliseville saksankesteille. Tällä puolella kaupunkia muuten olivat enimmät saksaporvarien talot, olipa loitommalla eteenpäin oikein Lyypekin mäkikin.
Nuori pari kulki Raastuvankatua Luostariylikadulle, joka kaartui Vartiovuoren rinteellä. Kadun oikealla puolella alkoi kohta muurien ympäröimä pitkä kaali- ja ryytimaa, jonka eteläkolkassa oli itse pyhän Olavin luostari kappelikirkkoineen. Kadun toisella puolen, Vartiovuoren rinteillä, vastapäätä saarnaveljien domusta, oli Helvetti, kaupungin viheliäisin kolkka, jossa elämä tietenkin oli nimen mukaista. Molemmat sivuutettuaan nousivat Anu ja Anni Samppalinnan vuorelle, jota myös luostarimäeksi nimettiin.
Luostarin ylitse, Vartiovuoren vieritse ja kellastuvain koivunlatvojen lomitse näkyi siihen pitkin jokivartta aina kirkolle saakka kaupungin turvekattoja, joiden niidenkin suvivihannuuden oli jo syys vaalentanut, ja huntuna kattojen yllä leijaili kaupungin leivinkiuasten savu. Välkehtivän joenuoman takaa näkyi Aningaisten ja Puolalan mäkilöiltä samannimiset maakylät, mutta jokivartta pitkin oli sillä puolella silkkoja kaalimaita, sänkipeltoja ja vettäitkeviä niittynotkoja aina Miesmäestä Kakolanmäkeen. Leveän joen kalliosaarella kohosi siellä Turun linna, jossa äärimäisenä lännessä ylentelihe kolmikerroksinen, nelikolkkainen aatelistorni ja idässä myöhemmin rakennettu samannäköinen tyrmätorni. Tornien ympäri luodon vesirajaa myöten kiersivät korkeat muurit, ja Aningaisten puolelta vei linnaan Vipusilta, jonka nostettuaan saattoi senpuolitsekin kulkea sievoisella aluksella. Täältä kaupungin puolelta pääsi linnaan vain venheellä ja hirsilautalla.
— Mistä täältä nyt saa sitä pyhää hymyä? kysäisi Anni ja vilkaisi leikitellen toveriinsa.
— Tuolta säteilevältä sinitaivaalta ja linnanselältä. Katsos!
Anni suuntasi katseensa selälle, joka päilyi kullankellertäväin ja punervain lehtirantojensa välissä.
— Katsos noita kimmelteleviä aaltoja, joissa päivänsäteet kisaten uivat! Katsos kultaisia syyslehtiä, joita päivänsäteet hyväillen halaavat! Eivätkö ne ole surunsuloisesta, autuaasta voitonhymystä pikahtumaisillaan?
— Ihanko ne hymyilevät sinulle?
— Eivätkös sitten sinulle?
— E-en minä tiedä, virkahti Anni ymmällä.
Anu loi tunnustelevan katseen Anniin ja vaipui sitten unelmoivin, taivonkantoisin, mertamittaavin katsein silmäilemään lahdelle.
— Eivät ne minullekaan hymyile niin, kun olen yksin, tuumi hän ikäänkuin itsekseen. — Mutta kun sinä, leimahutti hän sitten, olet kerallani, säteilee koko taivas ja maa niin ihanaa valoa! On silloin kuin kaikki soisi ja helkkyisi hiljaista, mutta rajatonta riemua…
Hän katkaisi yhtäkkiä, sillä hän havaitsi Annin ikäänkuin tuskastuneena luoneen katseensa kallioon jaloissaan.
— Anni! virkkoi hän melkein katuvalla äänellä. Ethän ole pahoillasi?
— Enhän minä mitä… virkahti Anni jotakin sanoakseen ja raaputti lipokkaansa kannalla kalliota, koettaen eikö saisi siitä muuatta sammaltunutta kivensäröä irtautumaan. Sitten alkoi hän vasemmalla polvellaan huolettoman keveästi heiluttaa vaippansa lievettä. Hänen katseensa harhaili ikäänkuin paetakseen lahdelle, kohosi tuijottamaan saarien yli, ja hänen silmänsä verhoutuivat kuin mihinkin suojelevaan huntuun.
Anni sai yhtäkkiä halun leikkiä haaveellisuutta hänkin ja virkahti hymynvakavana:
— Tuolla saariston takana on aava meri. Ja merien takana, tuntemattomissa maissa, siellä varmaankin on hauskempaa kuin täällä. Tahtoisin kerran päästä sinne! On kuin sieltä joku hymyillen viittoisi minulle…
Lopulta hänen soma suupielensä vetäytyi myhäilevään sippuraan.
— Anni! huoahti Anu huolissaan, melkein nuhdellen.
Anni nauroi hilpeästi, ikäänkuin itseään piloitellen.
— Anuseni, ainoiseni, veikkoseni!— Mihin sinä nyt niin katsot? kysyi Anu. lasketteli hän kuin karkeloa. — Sinä olet paras, ainoa hyvä toverini koko ilman kannen alla, ja minä olen hupakko ja sinä olet… sellainen hymyläinen, vaikka olet niin tosissasi.
Anu loi häneen alakuloisen, lämpimän katseen. Tyttö näytti liitelevän, karkelevan hänestä yhä kauemmas, vaikka tuntuikin hänen ihailevissa unelmissaan tulevan päivä päivältä yhä lähemmäs.
Annin silmä oli keksinyt saarien salmesta jotakin, mikä sai hänet ihastuneena huudahtamaan:
— Katsos!
— Mitä niin?
— Laivoja!
Salmesta solui linnanselälle neljä laivaa, purjeet suurmastossa pullallaan. Anu tähysteli niitä tarkemmin.
— Saksankoijeja ne ovat! huudahti hän. Tuovat uusia hansanjungeja tänne äytäröimään, lisäsi hän vanhalta mestariltaan lainatuin ärein sanoin.
Hiljaa kellui laivue joensuuta kohden. Perehtynyt silmä saattoi täältä astikin eroittaa suurmastojen huipuissa liehuvat hansanliput ja niiden alla mastohäkeissä, marsukoreissa tähystelevät laivurit. Linnan tornin tähystyslakasta nostettiin tankoon musta pallo ja sen nähtyään nosti raatihuoneen torninvartia samallaisen pitkähköön salkoon tornilakan ylle.
— Eikös mennä katsomaan? kysyi Anni innoissaan.
He laskeutuivat alas vuoren rinnettä ja palasivat Suurturulle. Musta pallo oli siellä olijoille antanut viestin vierasten laivojen tulosta; hirsilautan täydeltä lähti kauppiaita ja muuta kansaa joen yli ja sitten pitkin joenvartta vastuksiin. Linnaa kohden kaikki riensivät kauppoja valmiiksi hieromaan, sillä tiedettiin hyvin, että laivojen täytyi jäädä sinne tulliin kolmeksi päiväksi ja vasta sitten saivat ne hinautua ylemmäksi rantapuotien luo purkamaan lastiaan. Anu ja Anni yhtyivät väkivirtaan ja pysähtyivät vasta tullituvalle linnan luo.
Linnan Vipusilta oli laskettu ja sieltä tuli kuninkaan huoveja tullituvalle. Laivojen saavuttua pidättivät he ne tullilaituriin. Laivurit koettivat mahtavasti selittää, että lyypekkiläiset laivat olivat tullista vapaat, mutta ei se auttanut, sittenkin täytyi jäädä odottamaan, tahtoiko kenties kuningas mitä ostaa heidän tavaroistaan.
Kaupungin porvarit, kotisaksat etunenässä, tunkeilivat kyselemään, mitä kestit toivat, ja heille vastailivat laivurit, joilla korukirjailluissa vöissään riippui rahamassin rinnalla miekka merirosvojen varalta ja toisella lonkalla pyhä risti. Yksi koiji oli suolalastissa, toisissa oli hienompia ja halvempia kankaita suurissa pakoissa, "lakanoissa", rautapatoja ja vaskikattiloita ja muita teollisuuden tuotteita, hedelmiä, saksanolutta ja viinejäkin.
Töllistelevän väkijoukon, varsinkin tyttöjen, silmät kiintyivät etumaisen laivan peräkatoksen, komppanian, edessä seisovaan nuorehkoon, upeaan mieheen, joka silmäili heitä ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän näytti olevan täysin tietoinen saksankuosiin puetun vartalonsa ja muotonsa tehosta, niin kenstiin, kaarteiseen asentoon oli hän asettunut ja niin keikailevasti asettanut vasemman kätensä lanteelle ja pistänyt oikean kätensä peukalon kauppamiesvyönsä alle. Kun laiva oli kiinnitetty laituriin, pyörähti hän kantapäillään ympäri ja poistui komppaniaan. Kohta ilmestyi hän sieltä jälleen, ja muuan mies kantoi hänen jälestään kannelle kummallisen, parin kolmen jalan pituisen möhkäleen, joka oli kääritty valkoiseen liinaan.
Hän aikoi miehellä kannattaa esineen laiturille, mutta siellä oli huovi vastassa hänellekin selittämässä, ettei laivasta saanut viedä pois mitään, ennenkuin linnan vuoti oli saanut säädetyn ajan päättääkseen, tahdottiinko mitä ostaa ruunulle. Tällaikaa oli ympärille kerääntynyt uteliaita töllistelemään, mitä outo liinakäärö mahtoi sisältää.
— Tämä on menevä piispalle, selitti kesti.
— Mitä siinä sitten on?
Joku teräväsilmäinen pojan vekara oli tarkastellut käärön ääripiirteitä ja tokaisi äkkipäätään:
— Akkansa on tainnut tappaa ja vie nyytissä markkinoille.
Ylpäkkä kesti ei nähtävästi ollut halukas typerän pilan esineeksi jättäytymään. Sorealla liikkeellä raotti hän hieman peiteliinan lievettä ja virkahti:
— Pyhä madonna!
Kunnioittavin elein viittasi kuninkaan huovi, että sen sai viedä.
Ja uljain elein, ikäänkuin olisi päätään pitempi kaikkea muuta kansaa, kulki kesti väkijoukon keskitse, kuvaa kantavan miehen jälestä.
Väkijoukon reunalla hän yhtäkkiä keksi jotakin ihastuttavaa. Hän pysähtyi kuin naulattu Annin eteen, joka siinä seisoi Anun rinnalla. Ikäänkuin ahmivaa katsettaan peittääkseen kysyi hän ylävästi hymyillen:
— Kaunis neitsyt, tiedättekö mistä kesti saa majaisännän?
Hänen äänessään ja liikkeissään oli sellainen puoleksi välkähtävän kohtelias, puoleksi ottavan vauhdikas vivahdus, että Anni vilkaisi häneen kulmiensa alta herttaisesti hämillään.
Ette meillä ainakaan, virkahti Anu ynseän arastelevasti.
— Veljennekö? kysäisi kesti Annilta.
— Ei, virkkoi Anni nunnamaisen säveästi. — Muuten vain saman talon väkeä.
— Teillä on siis talo kumminkin, virkkoi kesti hiljemmin ja Annia lähennellen.
Lähellä oli seissut kauppasaksa Helye Kuter. Hän tuli kohteliaan mahdikkaasti selittämään kestille, että hän oli kyllä valmis majaa antamaan.
Kesti kiitti, mutta loi samassa katseensa Anniin jälleen. Katse oli niin ottava ja voitonvarma, ettei Anni tiennyt, mihin kääntäisi punastuvat kasvonsa.
Helye saksa selitti olevansa valmis lähtemään vieraansa mukaan, eikä kestin auttanut silloin muuta kuin lähteä. Mutta lähtiessään tarttui hän peukalollaan ja etusormellaan Annin pyöreään pikku leukaan ja toivotti pikaista näkemää.
Tämä ylimielinen lähenteleminen oli saanut Anun hytkähtämään, niinkuin tahtoisi hän nyrkillään muistuttaa muukalaista sopivista rajoista, mutta hän unehtui katsomaan Anniin. Tämän kasvoilla kuvastui lämmin hämmennys, puoleksi ihastunut, puoleksi tuskaisa, ja kestin mennessä Helye saksan rinnalla loi tyttö hänen jälkeensä katseen täynnä rusohohteista kaihoa.
Äänettöminä lähtivät Anu ja Anni kävelemään saksojen jälestä kohden kotiaan. Anni kulki allapäin, mutta hänen kaulankaarrutuksessaan ei ollut samaa pikku pyhimyksen keveyttä kuin ennen. Ja Anun mieli oli samean alakuloinen, tuntui kuin olisi näkymätön esirippu laskeutunut heidän välilleen.