III
Hemming herra oli kymmenkunnan vuotta sitten lahjoittanut tuomiokirkolle suurimman osan kirjastoaan, sakaristossa säilytettäväksi, niin että kirjat olisivat kaikkien pappien käsillä. Mutta itse hän sittenkin oli ahkerin niiden ääressä istumaan. Tänäänkin oli tuomiorovasti Henricus jo ammoin aikoja palannut piispantaloon, mutta piispa vanhus istui yhä sakaristossa kirjaan syventyneenä.
Hyllyllä hänen vierellään oli likipitäen satakunta paksua pergamenttinidosta ja umpinaisessa alihyllyssä muutamia vanhanaikaisia pergamenttikääröjä. Suunnilleen puolet niistä olivat Hemming herran lahjoittamia, ja esimerkkiä seuraten oli piispankoulun vanha lehtori Henrik Tempil testamentannut kirjastoon sievoisen kirjakokoelmansa hänkin. Lisää oli hankittu piirrättämällä Turun mustilla veljillä, ja useita kopioita oli tilattu ulkomailta aina Roomasta, Avignonista ja Parisista asti. Oli siinä monta ajan parasta kirjaa teologian ja kanonisen oikeuden alalta, oli itse raamattu ja sen selityksiä monen skolastikon kynästä, oli vanhojen kirkkoisien teoksia, oli sententiat, libri sententiarum, sanansaivarruksineen ja kirkonmiehille välttämättömät paavien dekretaalikirjat; lehtori vainajan kirjojen joukossa oli legendarium, jonka pyhiä taruja teinit varmaankin olivat kuunnelleet silmät kilellään, käytännöllisiä kirkko- ja koulukäsikirjoja ja valtakunnan maallisia lakejakin. Jokainen kirjain oli taiten piirretty erikseen, ja värilliset alkukirjaimet olivat ihmeteltävän vikevät. Kallisarvoinen aarrekammio oli tämä kirjahylly, sillä kokonaisia kartanoita ja maatiloja vaihdettiin jo yhteen ainoaan kirjaan.
Hemming vanhuksen polvilla oli levällään paksu kirja, fransiskolaisveljen Nicolai de Lyran "Postillæ perpetuæ", joka sisälsi pyhänsanan selityksiä. Se oli hänen mielilukemistaan, tuores ja elävä henki siitä huokui vastaan. Sitä lukiessaan johtui ajattelemaan vähemmän veljistön palavasieluista kantaisää, itseään pyhää Franciscusta, ja Hemming herra mietti mielessään, miten ihmeellisesti juuri hartaimpain jumalanmiesten inhimillinen tunnekin oli herkin ja välittömin, miten sulin inhimillisyys oli lähinnä jumaluutta.
Vihdoin alkoi vanhus saada jo kyllänsä kerrakseen, ja ajatukset hiipivät kirkkoon, keveämpiin pyhimyskuvien maailmaan. Hän pani kiinni rakkaan kirjansa ja pistäytyi sinne. Messu oli päättynyt, vallitsi viihdyttävä hiljaisuus, ja hän silmäili hyväilevin katsein hämärässä häämöttäviä pyhäin kuvia. Mutta ei tämä kaikki läheskään tyydyttänyt hänen hienostunutta silmäänsä; ei oltu jaksettu kustantaa kattoholveja kuvittamaan mestaria, joka olisi ollut taiteensa huipuilla; monet mahtavimmatkin pyhimykset kaipasivat vielä kuvaansa, ja uusi Sigfridin alttari oli vailla nimipyhimystäänkin. Konradus mestarin vuolema ja maalaama kotoisen äidillinen madonna sai hallita ja vallita vanhassa kömpelössä alttarikaapissa, jota alkuaan ei ollut edes aiottu tällaista kuvaa, vaan muita pyhiä esineitä varten. Ja lopuksi heitti vanhus ikävöivän katseen kuorin sivuseinälle, johon hän kauan oli kuvitellut upeaa, leikkauksin koristeltua kuorituolia, piispan tuolia, mutta paikka oli yhä pysynyt tyhjänä.
Äkkiä meni hän alttarille ja polvistui jumalanäidin eteen. Rukouksissaan anoi hän edes sen verran jatkoa pitkään ikäänsä, että ehtisi hankkia herranpyhättöön uuden alttarikaapin ja kuorituolin…
Kirkosta lähdettyään poikkesi hän vielä kapitulitaloon. Siellä kuuli hän Henricus rovastilta, että häntä oli käynyt tapaamassa muutaman lyypekkiläisen Johannes Clippiatorin puunleikkausliikkeen asiamies, joka oli tullut hankkimaan tilauksia Suomen kirkolta. Asiamies oli sanonut tulevansa vähän myöhemmin uudestaan.
— Oliko hän Lyypekistä? kysäisi piispa tarkkaavasti.
— Oli.
— Eikä kysymys ole suoloista, vaan taiteesta…
— Kesti sanoi, että heillä on otettu oppia kölniläisiltä mestareilta.
— No, saadaan nähdä! Mutta miksi heidän täytyy lähteä täältä asti tilauksia kyselemään?
— Asiamies, mestarin poika muuten, sanoi heillä olevan työssä neljätoista kisälliä ja useita kymmeniä oppilaita.
— Oh, väkeä kuin helluntain hengen vuodatuksessa! virkahti vanha piispa silmät hymystä sirrallaan.
— Asiamies itse ainakin teki sangen miellyttävän vaikutuksen.
Tämän sanoi Henricus rovasti niin vakuuttavalla vakavuudella, että selvästi näki hänen ottaneen heimolaisensa siipiensä suojaan. Mutta Hemming herra oli siinä tuntevinaan sellaisen opettavaisuuden vivahduksen, että hänen suupielensä värähti melkein paheksuvasti, vaikka sitä tuskin huomasi.
Veli Henricus, koko pystyvä mies kyvyiltään, oli kymmenisen vuotta sitten, ollessaan vielä Sääksmäen kirkkoherrana, esiintynyt niin reposasti, että Hemming piispa oli luullut hänestä saavansa mitä herkimmän ja tarkimman "korvan" ja sentähden tehnyt hänestä kaniikin ja yhtäpäätä tuomiorovastin. Mutta vähitellen oli turunsaksan, Hartmannus porvarin, leveäpää poika alkanut pyrkiä opastelemaan hienonherkkää, vanhaa piispaansa kuin pientä lasta.
Saksankestin asian esitettyään muisti herra Henricus Hartmanni vielä toisenkin. Hänen entinen apulaisensa, Sääksmäen vanha Paulus kappalainen, oli käynyt valittamassa nykyistä kirkkoherraansa vastaan. Hän oli aikonut huomenna tulla piispan puheille.
Hemming herra rypisti miettiväisenä otsaansa.
— Parempi olisi, kun sopisivat asioista keskenään, hengenmiehet.
— Mutta lykkäsihän teidän armonnekin itse pyhälle isälle minun ja kerjäläismunkkien välisen asian, josta valitin ollessani Sääksmäellä.
— Enhän voinut muuta, ei minulla ole tuomiovaltaa saarnaveljiin nähden.
— Muuten mitä Paulus kappalaiseen tulee —
— Mistä hän sitten valittaa? kysyi vanhus väsyneellä äänellä.
— Jacobus kirkonpaimen on pannut jalkavaimonsa lapsineen asumaan lähimmäksi naapurikseen, ja vanhan kappalaisen mielestä se on julkinen pahennus.
— Veli Jacobuksella on oma tila, tiedämmä; ei hänen perheensä silloin kirkkoäidin omaa nakerra.
— Kärsiihän papiston arvo ja vaikutus siitä, että heidän äpäränsä ovat niin koko seurakunnan silmien alla!
— Mutta kun hänellä nyt kerran perhettä on ja hän omilla varoillaan… julmaa on vainota lapsukaisia kuin pitalisia!
— Tunnen muuten Paulus veljen mieheksi, joka vilpittömästi katsoo kirkon etua, lausui tuomiorovasti juhlallisella mahtipontisuudella.
Mutta se oli liikaa herkkätuntoisen piispan mielestä. Hän virkkoi hiljaa, mutta värähtävällä äänellä:
— Toivon teidän muistavan asemanne!
Ja Henricus rovasti vaikeni. Hän kai muisti, että hänet oli asetettu "piispan korvaksi, jonka oli vedottava kaikissa asioissa piispaan, ei pyrittävä määräilemään vastoin hänen tahtoaan, vaan kaikessa toteltava hänen käskyjään".
— Ei ole ollut tarkoitukseni, lisäsi piispa selittäen, säännöstellä kirkonpaimenten tunnonasioita, ei asetella pauloja heidän yksityiselämänsä poluille. Kuulkoot he niissä taivahisen isän ja omantuntonsa ääntä, kunhan vain eivät elätä perhettään kirkon tiluksilla, jotka ovat ristiinnaulitun perintömaata. Ainoastaan ulkonaiset oikeussuhteet ja julkiset virkatehtävät kuuluvat järjestyssääntöjen alaan, tunnonääni ja isänhenki meitä itsekutakin sydämenasioissa ohjatkoon!
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että lyypekkiläinen kesti Lyder
Johannis Clippiator pyrki hänen armonsa puheille.
Liukean loisteliain elein astui tämä sisään ja kumarteli tottuneella notkeudella.
Piispa heitti häneen puoleksi tarkastavan, puoleksi kysyvän katseen älykkäästä silmänurkastaan.
Kumarrellen pyysi Lyder kesti sulkea hänen armonsa suosioon isänsä puunleikkausliikkeen — samaisen taidetehtaan, jossa oli neljätoista kisälliä ja kymmeniä oppilaita.
— Mitä teillä sitten tehdään?
— Laitetaan alttarikaappeja pyhine kuvineen — olen tuonut yhden madonnan näytteeksikin — ja…
— Meillä on kyllä täällä Konradus mestari ja nuori Hammundus, jotka vuolevat ja maalaavat pyhiä kuvia.
— Toivon, että teidän armonne kuitenkin ensin tahtoo nähdä madonnamme, niin että… Sitä paitsi valmistamme siipialttareita, kuorituoleja, krusifikseja, triumfiristejä, ciboriumeja, relikvarioita ja —
— Kenties itse pyhäinjäännöksiäkin? kysäisi piispa hymähtäen.
— No, ei juuri niitä ole meiltä tilattu. Mutta kerran laitoimme pyhimyslippaan, johon kätkettiin Egyptin pimeys.
Piispa hymyili koko kasvoillaan, ja rovastin leveää naamaakin veti vinoon.
— Kaikki maalataan soreasti ja korukirjaukset laitetaan upeat, jatkoi kesti. Maalaamme myös kuvia al secco kirkkojen seiniin ja kattoholveihin.
Kesti kaarrutteli taitehikkaasti kaulaansa ja teki käsillään sivakoita eleitä, ikäänkuin näyttääkseen, miten kuvia maalataan.
— Eivätkö ammattikuntasäännöt tee haittoja sellaiselle monitaituruudelle? kysäisi piispa.
— Täytyyhän, teidän armonne, maalata vuolemansa kuvatkin, ja luonnostaan lankeaa silloin, että kirkkojen sekkomaalauksetkin suorittavat ne, jotka ovat taiteen oppineet ja parhaiten osaavat.
— Hm, hm, hymähteli piispa, kallistaen valkohapsisen päänsä tuumivaan asentoon. — Puhuitte alttarikaapeista ja kuorituoleista —
— Olemme valmiit laittamaan alttarikaapin tai miksei samalla oikeaa siipialttaria ylevään tuomiokirkkoonne. Ja jos tilauksia tulisi samalla useampiin kirkkoihin, lähetämme miehet tekemään kuorituolin upeinta mallia, soreimmin koruleikkauksin.
— Sitä en voi sanoa, ja tiedän niin vähän liikkeestänne —.
— Eikö teidän armonne suvaitsisi tarkastaa madonnaamme? Sitä paitsi on mukanani ornamenttilistoja näytteeksi.
— Voittehan tuoda näytteenne, niin katsotaan.
— Hetikö?
— Mikseikäs hetikin. Kutsun myös Konradus mestarin arvostelemaan.
Loistelias kesti puraisi huultaan, mutta teki sitten aivan koruleikkauksin kaunistellun kumarruksen ja poistui illan hämärään.