IV

Konradus mestarin tupaan astui tuttu vieras, lautamies Junu Tukka Perniöstä. Mestari arvasi, että hän tuli perniöläisten tilaamaa pyhää kaappineitsyttä tiedustamaan.

Lautamies siristeli silmiään tultuaan syysillan hämärästä päresoihdun lepattavaan loimoon, toivotti hyvää iltaa ja törkki raskain askelin sivupenkille istumaan. Siihen tuli hänelle pistämään kättä talonväki järjestään, ensin mestari ketterin askelin, sitten kisälli ja lopuksi tytär päresoihtu kädessään. Vieras sai jäädä siihen istumaan, Konradus ukko meni tuvan perälle vuoleksimaan ristiinnaulittua vapahtajaa, joka hänellä oli tekeillä, Anu sivelemään viimeistä rusopunaa neitsytäidin huulille ja Anni heille molemmille valkeaa näyttämään.

— Mitäs sille lautamiehelle kuuluu? kysäisi Konradus, vuolaisten vahvan lastun ristiuhrin korvalliselta.

— Mitäpä sinne sydänmaille, tuumi lautamies. Viikkomarkkinoille tulin, mutta kallista on suola ja kaikki, ja vähän saa maamies nahoistaan ja turkiksistaan.

He, älyätkös sinäkin, Junu ukko! ärähti Konradus mestari ja unehutti vuolaisemansa lastun ristinkiesuksen ohimoon törröttämään. — Saksat ne nykyään hinnat määräävät, ja ilmaiseksi he meiltä nylkevät kaiken, tuimiltaan saamme syödä nauriimme ja ohrakakkaramme.

— Saksatko heidät määräillevät? kysäisi lautamies ja vilkaisi suurin silmin leikkotukkansa alta.

— No, kukas sitten! Saksoja vilisee kaupungit täynnä kuin kirjavia kissoja.

— Niin, tänäänkin sanovat neljä saksanlaivaa rantautuneen kaupunkiin.

— Harva päivä niitä tulematta on, vaikka kaupunginlaki kieltää kestien rehkimisen täällä näin syysmyöhään.

— Kieltääkö?

— Syysmariaan päättyi heidän kauppalupansa.

— No mitenkäs he sitten —?

— Viis he Maunu liehakon laista välittävät. Hansalaisilla on sääntönä päättää purjehduskautensa vasta martinpäivänä, ja siihen asti he täällä äytäröivät.

— Ettäkö hansanlait pannaan meilläkin voimaan! puuskahti lautamies tuohtuneena.

— Kunpa saksankissat, hyväkkäät, täällä vieraassa maassa aina välittäisivät edes omistakaan laeistaan! Monet tulevat ja menevät vielä Martin kantapäillä, jos meri auki rakoilee, jopa talvehtivatkin tänne koijineen.

— Mutta eikö esivalta —?

— Esivalta on sekin samaa luuta ja lihaa, saksoilla on valta kuningasruunua myöten!

— Mutta miten ihmeellä omat herrat ovat päästäneet nyörit käsistään?

— Nekö nyt olisivat pystyneet itseäänkään pihdissä pitämään! Riihottomuudessaan heittelivät Maunu liehakkoa ja hänen molempia poikiaan vuoronperään milloin valtaistuimelle, milloin vankityrmään ja minkä minnekin, kunnes lopulta saivat itse ottaa pakopötkän koko maasta. Palatessaan sitten toivat tämän saksakuninkaan entistä kuningashuonetta kukistamaan.

— Ja saivat tuoda noin vain tuontuostaan?

— Kukas esti! Valtaherrat itse toivat, saksaporvarit ottivat avosylin vastaan ja piispat hieroivat kauppoja voittajan kanssa. Täällä Turun linnassa kyllä Narve herra teki pystyn. Surmansa sai Niilo Tuurenpoika, entinen laamannimme, jonka uusi kuningas lähetti linnaa anastamaan. Kuningas tuli itse viime syksynä, mutta koko pakkastalven sai värjötellä, vieläpä hikoilla kesänkin loppukorvilleen linnaa piirittäessään, vaikka saksaporvarit panivat parastaan ja itse piispa vanhuskin taipui —

— Piispakin!

— Niin, suuret edut kuuluu Albrekt kuningas luvanneen kirkolle, otti sen suojelukseensa tiluksineen päivineen, myönsi erivapaudet piispan asemiehille, palvelijoille, kalastajille ja sepällekin —

— Ja antoi kyytiä meille saloeläjille, jos niskuroimme kirkon kymmenyksiä maksaessamme. Kyllä ymmärretään… onhan kuningas ottanut piispan nahkatihunnit kantaakseenkin samalla kertaa kuin kiskoo omat veronahkansa, kertoi Junu lautamies.

— Niin, niin, siten on saatu maa alistumaan mahtajineen. Tässä kesällä sai saksakuningas vihdoin linnankin haltuunsa ja lähtiessään pisti saksalaisen Dotzenin Ernstin linnanvoudiksi. Saksoja ja heidän kätyreitään tupataan kaikkiin tärkeimpiin virkapaikkoihin. Piispana meillä vielä on hyvä Hemming vanhus, mutta antaahan hänen päänsä vaipua, niin saadaan nähdä, eikö Hartmannus saksan poika, tämä nykyinen Henricus rovasti, kapua piispanistuimelle. Sitä se lautapää vain kärkkyy, mies pönäkkä kuin pylväs! Entinen rovasti, Elavus vainaja, toki tuli kuvaniekankin majaan, monet illat täällä istui, monet oluet joi ja pisti moneksi tarinaksi kirjaviisaan Henrik lehtorin kanssa. Toisin tämä taulunaama… mutta kukapa häntä kaivanneekaan!

Lautamies nyökytteli vain päätään.

— Niin, että saksoilla on valta! Puhu sitten, että esivalta pitäsi aisoissa kestejä enemmän kuin kotisaksojakaan! Lain mukaan pitää puolet raatimiehistä olla saksalaisia, mutta nyt eivät enää tahtoisi tyytyä siihenkään, vaatisivat molemmat ohjakset. Pian joutuu meikäläinen kaakinpuuhun, jos heitä vastaan vähänkin tirisee!

Tämä mahdollisuus pani vanhan lautamiehen vaipumaan hiljaisiin, synkkiin mietteihin.

Kotvan kuluttua tuumi hän aivan kuin ei muusta olisi kuunaan ollut puhettakaan:

— Sitä kuvaa minä — (ja ikäänkuin nyt vasta älyten Anun taideteoksen:) siinä taitaakin olla jumalanäiti vasta päässeenä lestistään!

Hän nousi, astua törkki aivan luo ja katseli pää kallellaan.

— Komea on kuva, totta vie! Tuskin uskoisi, jollei näkisi! Kyllä on korea, on vain…

Hänen kätensä ojentui koskettamaan vaipanlaskoksia, tunnustellakseen, oliko se todellakin oikeaa kangasta, kuten näytti.

— Maali taitaa olla vielä tuores, arveli nuori taideniekka aulistellen.

— Niinkö? Ei kosketa sitten. Niinpä ei taidakaan vielä saada sitä mukaan. No, parempi lieneekin viedä talvikelillä; eihän sitä purilaille voi panna noin somaa ja soreaa, olallaan saisi kantaa sulakelillä. Mutta — mikä pulikka sillä on tuossa edessään?

— Missä?

— Tuossapa! sanoi lautamies tirkistäen ja osoittaen jumalanäidin kainaloon.

Koko taiteilijaperhe purskahti nauramaan, mutta Anu joutui samalla ylen hämmennyksiinsä.

— Sehän on pyhä piltti, virkahti hän ujosti.

— Niin, tietysti pyhä piltti, hökäisi ukko kovasti häveten tuhmuuttaan. — Olisihan minunkin, ukko pahan, pitänyt se arvata!

Ja sitten katseli hän kuvaa suu mutturassa, katseli lanteita, joille tummanpunainen ja kultapaarteinen vaipanlieve oli kietaistu kokoon höllille laskoksille, katseli pyhän piltin tieltä taapäin kaartuvaa yläruumista ja vaipan alta näkyvää tummansinistä ja hopealla tähditettyä hihahamosta, katseli lapsekkaan siroa povea, josta pyhää pilttiä ei suinkaan näyttänyt ruokitun. Mutta varsinkin vaipui hän herkin luonnonvaistoin tunnustelemaan neitseellisen kainoja kasvoja, joilla oli niin ihmeen elävä ja ja sulava ilme. Lopulta ei hän nähnyt mitään muuta kuin hymyn kuvan huulilla, hymyn, joka oli niin lämmin ja säteilevä, mutta jonka pohjalta tuntui vieno kaihon vivahdus. Juuri tämä surunsävy ruusuhuulten säteilevälle hymylle antoi niin kotoisen keväthehkun, että se sattui saloukonkin sisimpään sydämeen.

Tämä pyhä hymy kiehtoi ja sulatti niin vanhan lautamiehen mielen, että hän päätti korjata äskeisen tuhmuutensa ja osoittaa hänkin olevansa asioista vähän perillä.

— Mille se nauraa? kysyi hän.

— Eihän se naura…

— Mitäs se sitten muhoilee?

— Pyhällä, taivahisella hymyllään —

— Hymyllään, ehätti Konradus ukko katkaisemaan, peläten kai, että hänen oppilaansa selitys liiaksi liitelisi siniauterissa, — hymyllään se julistaa taivaan armoa ja autuutta syntisille ihmisille.

— Niinpä niin, taivaan autuutta, toisti lautamies nyökytellen päätään. — Mutta meidän kirkon vanha jumalanäiti ei lainkaan hymyile, sen kasvot ovat totiset kuin suuttuneen kuningattaren.

— Heh, ne nyt ovat niitä vanhan kansan äkäisiä mummoja ne, tuumi mestari. — Toisenlainen laitetaan pyhä äiti nykyään, ei vanhoja puupölkkyjä ole enää miesmuistiin veistelty meilläkään. Mutta kun muistelen aikaa, jolloin olin opissa Visbyssä —

Konradus vanhus joutui sellaiselle ukkomaiselle muistelupäälle, että näytti olevan tulossa vähintään peninkuuluman pituinen tarina hänen valoisan nuoruutensa päiviltä ja ylistysvirsi vanhan, kunniakkaan Visbyn taideaarteille, hymyileville goottilaisille madonnille ja muille, jotka Valdemar Atterdag juutteineen oli tuhonnut nelisen, viitisen vuotta sitten. Mutta Junu lautamies oli kuunnellessaan yhä silmäillyt kuvaa ja teki yhtäkkiä niin hätkähtävän liikkeen, että mestarin muistelma katkesi alkuunsa.

— No, voi sun… sehän on (lautamies loi katseensa soihtua pitelevään Anniin) hän… ilmetty Anni!

Anu seisoi säikähtyneenä, ikäänkuin itsekin olisi vasta nyt asian oikein älynnyt, kun siitä vieras huomautti.

— Sama tyttönen, kolmen-, neljäntoistainen!

— Seitsemäntoistainen minä jo… selitti Anni hätäännyksissään, ikäänkuin pelastaakseen siten ihailijansa taideteoksen.

— Olen tuon kyllä minäkin huomannut, virkahti Konradus isä tyynesti ja vilkaisi punastelevaan poikaan katseella, joka ilmaisi selvästi, että kuvan kielimä salaisuus oli ollut hänelle mieleen.

— Mutta eihän se sitten jumalanäidin kuva olekaan —

Lautamies katkaisi sanansa mietteissään ja näytti selvittelevän pulmallista kysymystä. Hänellä oli mielessään oma piintynyt kuvansa pyhästä äidistä, tämä hymyilevä tyttönen oli tuntunut hänestä oudolta alunpitäen ja sehän olikin vain vanhan mestarin tytär…

— Se on hänen pyhä neitsyensä. Minun on täällä!

Näin sanoen meni Konradus ukko tuvan nurkkaan, nosti syrjään peitteen ja kantoi istuvan madonnan keskemmälle lattiaa.

Kuvan tummansininen, kultapaarteinen vaippa ei heiskottanut niin huolimattomasti kuin Anun madonnan, vaan oli äidillisen huolekkaasti vetäisty polvelle aaltoileville laskoksille. Solkivyön yläpuolella kohosivat puvunkuppulan alla äidilliset ravinnonlähteet. Mummomaista äitiyttä kuvastivat leveähköt posket ja täyteläs leukakin. Hymy ei ollut ujo ja säteilevä, vaan lyhyt ylähuuli vetääntyi leppoisaan myhäilyyn, eivätkä silmät olleet pyhällä kainoudella luodut maahan, vaan hän loi raukeahkojen luontensa alta äidillisen lempeän katseen kiharapäähän poikaan, joka niin avutonna istui hänen käsivarsillaan.

— Tunnetkos tätä, lautamies? kysäisi mestari.

— Kerttu, ilmetty Kerttu vainaja! Pyhä äiti hänen muistoaan siunatkoon! huudahti lautamies tehden ristinmerkin.

— Niin, kullakin on oma sydämensä pyhimys. Tämä on viimeinen madonnani, vuolin sen jo viisitoista vuotta sitten. Tämän huulet salli sydämeni viimeksi vetää hymyyn, ja sentähden en sitä luovuttanut hinnasta enkä mistään. Nousiaisten kirkkoon se oli tilattu, mutta kuoltuani vasta saavat sen noutaa.

Siinä seisoi rinnatusten kaksi madonnaa. Anun seisovan neitsytkuvan kasvot heijastivat uinailevaa viehkeyttä, sävelsointuista suloa, ja puupulikka hänen kainalossaan muistutti nukkea, jollaisia lapset tekaisevat leikkikaluikseen. Lieneekö nuori taideniekka koskaan nähnytkään pientä poikalasta, ainakaan ei hän ollut sellaista niin hellin katsein tarkastellut kuin madonnansa mallia. Konradus ukon äidillinen mummo, jolla oli huntu hiussuortuvillaan, taasen kantoi käsivarrellaan päästä jalkoihin täysluomaista poikalasta. Ja istuvan pojan pitkä paitakin syrttäytyi polvilla ja siitä alaspäin niin luontehikkaille laskoksille. Mummossa itsessään, vaikka vaipanlaskokset olivatkin ylen taiten ja huolellisesti vuollut, oli jotakin koulumaista kankeutta; Anun tyttömäisen madonnan jaloista, ihannoivalla hellyydellä muovatuista kasvoista henkäili vastaan hieno välittömyys.

Muistoihinsa vaipunut Konradus vanhus ei näyttänyt suurin panevan merkille kuvien eroavaisuuksia. Hän virkahti tummasävyisin äänin:

— Niin, hymyili kerran elämä minullekin, sain minäkin luoduksi pyhän hymyn jumalanäidin huulille. Mutta sitten —

Hänen sanansa värähtivät katketen. Hän istuutui leveälle jakkaralle lämpimän kiukaan kylkeen ja lautamies istuutui hänen rinnalleen. Anni pisti pärevalkean pihtiin kiukaan nurkkaan, ja molemmat nuoret istuutuivat kiukaan loukkoon. Ja kyyryisillään istuen tuijotti vanha mestari vuolulastuihin lattialla, aivan kuin näkisi kauhunkuvia edessään.