V

Ja vanha Konradus mestari kertoi:

— Olihan sitä Birgitta tietäjätär jo ennustanut, oli sanonut maailman turhuutta ja loistoa rakastavalle Blanka kuningattarelle, että vitsaus oli tuleva. Niin tiesi vanha Elavus rovasti piispan kertoneen, ja kansan syntien tähden Henrik lehtorikin sanoi sen saapuneen.

Oli ruton raivoamisesta jo kuultu kesteiltä ja laivureilta, tiedettiin sen etelässä samoavan idästä länteen ja urkenevan pohjoista kohti. Mutta ei osattu oikein uskoa, että se täältä kautta palaisi itään, omille mailleen. Paljoa kärkkäämmin täällä odotettiin Wiipurista tulevain laivojen mukana voitonviestejä idästä, sillä Maunu kuningas oli siellä ristiretkellä Novgorodin pakanoita vastaan.

Mutta silloin saapuikin yhteinen vihollinen, musta surma, joka ei säästänyt ristittyjä eikä pakanoita.

Kirkkaana ja lämminnä kevätpäivänä — leikattiin muistaakseni viisikymmentä — kalkitsin ja maalailin parhaillaan tätä madonnaa tuossa, missä nyt vuolen ristiinnaulittua vapahtajaa. Poikani Laurentius, vanhuuteni toivo, vuoleksi vieressä toista madonnaa, joka keskentekoisena vieläkin makaa tuolla nurkassa. Pari kisälliä vuoli ja maalasi muita pyhimyskuvia. Kerttu rakkahani oli pistäytynyt kaupungille asioilleen ja jättänyt parivuotisen Annin kehtoon nukkumaan.

Yhtäkkiä juoksee hän kotiin hengästyksissään ja toimittaa, että nyt se rutto on tullut. Purajan laiva oli ensi avovedellä käväissyt Tukholmassa, oli palannut ja hinautunut rantapuotien luo. Tietysti sen ääreen kihertyi puolet kaupungin väestä. Mutta yhtäkkiä itse Puraja laivuri oli kaatunut laivankannelle, hehkuen kuin tulessa ja väristen kuin avannosta nostettuja ihoon oli puhaltunut tummanpunaisia pilkkuja, jotka pian kohosivat mustapäiksi paiseiksi. Hätäännyksissään oli miehiä parinen käynyt käsiksi Purajaan, aikoen kantaa hänet kotiin. Mutta tuskin olivat miehet päässeet kantamuksineen Purajan varastoaitalta Suurturulle, kun alkoi päätä huimata, Puraja putosi tanhuaan ja siihen miehetkin nyykistyivät, samat pilkut ja paiseet ihossaan, sama hehku ja väristys joka jäsenessä.

Kertun viestin kuultuani riensin katsomaan, mutta menemättä jäi perille. Koko Suurturulla ei ollut ainoaakaan tervettä eläjää jälellä, kaikki olivat kauhuissaan paenneet. Hirmusurman uhrit siellä vain vaikeroivat kuolinkamppailussaan, sillä kukaan ei uskaltanut enää käydä käsiksi korjatakseen pois kuolevaa. Mutta ei pelko pelastanut, rutto levisi rajulla nopeudella ympäri kaupunkia, muutamissa päivissä ilmestyi kaikkialle mustuneita ruumiita.

Saarnaveljet ensiksi ymmärsivät ruveta pelastuksesta huolta pitämään. He rukoilivat ja katuivat koko kaupungin puolesta, ruoskivat itseään niin, että luostarin joka komerosta kuului ruoskan viuhkinaa. He ompelivat punaiset ristit levätteihinsä ja ristiä edellään kantaen ja ruoskat käsissään lähtivät pitkänä kulkueena kaupunkia kiertämään. Ja kirkonkellot soivat, ja munkkien kulkiessa polvistui kahden puolen katuja ja kujia syntisparkoja, jotka olivat repineet vaatteensa ja paljastaneet hartiansa ja kurottivat kätensä munkkeja kohden rukoillen siunaavia ruoskaniskuja. Ja hikeen ja väkeen oli saarnaveljillä työtä auttaessaan heitä katumusharjoituksissa. Ja kun kulkue oli kaupungin kaikki kolkat kiertänyt, jatkoi se väsymättä matkaansa maaseuduille, yhtä mittaa ruoskien itseään ja niitä, jotka lihankuritusta rukoilivat, ja kaikkialla soivat kirkonkellot heidän vaeltaessaan.

Hurskas piispa lähti kiireimmiten toivioretkelle etelään, pyhillä haudoilla rukoilemaan herranpyhiä, jotka etelästä olivat jo ilmestyskirjan hirmuiset ratsastajat karkoittaneet. Elavus herra, joka eli vain kolmisen vuotta ruttovuoden jälkeen, saattoi usein olvihaarikan ääressä jutella hänen armonsa retkistä ja hommista. Lähtiessään oli Hemming herra kirjoittanut papeille ankaran paimenkirjeen, ettei kukaan sielunsäilyttäjistä saanut poistua seurakunnastaan ilman hänen lupaansa. Ja pyydä sitten häneltä lupa hirmusurmaa paetaksesi, kun itse oli livistänyt etelään! Ja eikö vain, lasketteli Elavus rovasti useampia haarikoita siemaistuaan, lienekin hurskas isä palastanut Roomaan kohtaamaan nuoruutensa ystävää, Birgitta tietäjätärtä, joka silloin siellä eleli! Siellä olivat lyöneet tuumansa tukkuun, Hemming herra oli käynyt Avignonissa lukemassa paaville pyhän Birgitan ilmestyksiä ja manauksia, vaatimassa pyhää isää muuttamaan Roomaan, pyhän valtakunnan oikeaan pääkaupunkiin, ettei koko ristikunta hänen kanssaan hukkuisi.

Monet papit ja ritarit silloin riensivät mitkä pitemmille, mitkä lyhemmille vaelluksille pyhiin. Ketkä eivät ulommaksi päässeet, tulivat Turkuun rukoilemaan pyhän Henrikin maallisten jäännösten ääreen tai kävivät palvomassa pyhän Jaakon kirkoissa Rymättylässä ja Rengossa tai polvistuivat pyhän ristin juureen Hattulassa.

Sillaikaa kun hurskaimmat näin lepyttivät Herran vihaa, sillaikaa yksinkertaisimmat sulkeutuivat kammioihinsa ja koettivat tarkoin salvata ovensa ilmestyskirjan ratsumiehiltä, ja monet nyykistyivät siten majoihinsa teljettyjen ovien taa. Mutta pian tunkeutui kalmanlöyhkä kaikkialle, ja silloin salvat avattiin, ja laumoittain lähtivät ihmiset päättömään pakoon. Niin keräsimme mekin kaikki kalleudet, mistä oli turvaa matkalla, ja läksimme nelisin pois ruttoisesta kaupungista. Poikani kera kannoin vuorotellen parivuotiasta Annia, äiti tuli jälestä miten paraiten taisi.

Mutta kaikkialle olivat pakolaiset levittäneet ruton mukanaan. Yötä päivää me samosimme, ponnistelimme itsemme upiuuvuksiin; mutta missä kylän näimmekin, ei noussut savua räppänästä, ei ollut tulta kiukaan pesässä eikä haahlassa kattilaa tulella. Ruttoisia ruumiita oli vain kyliin jäänyt, elävät olivat paenneet, ja monet olivat paetessaan tielle nyykistyneet.

Laahustimme yhä eteenpäin, taipaleet pitkät kuin nälkävuodet, ja vuorokausiin olimme tuskin mitään maistaneet. Erosimme suuremmilta kavioteiltä metsien kinttupoluille, emme luulleet sinne ruton osanneen. Vihdoin, aivan nääntymäisillämme, lähestyimme taasen yksinäistä taloa, ja iloksemme näimme savunkin suitsuavan räppänästä. Pinnistimme viimeiset voimamme sinne päästäksemme, mutta sieltäkin voihki vastaamme kuolevan valitus. Ja kuoleva oli talon ainoa asukas. Muut olivat paenneet, paenneet!

Yhä eteenpäin metsäpolkua! Ja ihmeellisesti äärimäinen epätoivo virittää voimia sielläkin, missä ne ovat jo tyyten ehtyneet!

Pellon veräjälle päästyämme näimme tiellä ruumiin, mustan ruumiin, musta kieli ulkona suusta. Ja parin kolmen sylen päässä hänestä istui kuutisen, kaheksisen vuotias poikanen, kiharapää poikanen, itkeä tihersi ja vaikeroi, että "äiti sanoi, etten saa tulla hänen luoksensa". Viimeisiä henkiään haukkoessaan oli äiti varmaankin antanut tämän varoituksen sydänkäpyselleen. Niin liikuttavaa se oli, ettei Kerttu rakkahani hennonut jättää poikaa ruttoisen luo, vaan houkutteli ja maanitteli tulemaan mukaan.

Muutamia kivenheittoja ehti Kerttu kulkea, poikasta puoliväkisin kädestä taluttaen. Silloin yhtäkkiä heittää hän pojan käden irti, näen miten hänen kasvoillaan puna läihähtää ja ne sitten vaaleiksi valahtavat. "Polttaa!" voihkaisee hän, alkaa samassa väristä ja tutista ja vaipuu maahan. "Rutto!" tunnen mielessäni välähtävän, mustaksi humahtaa maailma silmissäni, lyyhistyn istualleni ja ajattelen vain, että nyt jäivät lapsemme orvoiksi, kun rutto näin vei meidät molemmat. Niinkuin unissani näen, miten tummanpunaiset pilkut puhaltuvat Kertun kasvoihin ja paisuvat mustapäiksi paisepahkuloiksi, niinkuin unissani näen, miten hän kääntelee kättään ja katsoo mustapäitä pahkuloita, miten hän painelee niitä ja hieroskelee rikki hätäännyksissään, mutta yhä uusia nousee. Silloin, silloin näen, miten palvottu poikani, elämäni lupaus, ammattini toivorikas jatkaja, kiihkeästi ryntää käsiksi äitiinsä ja nostaa häntä istualleen. Kerttu kiemurtautui kauhuissaan hänen käsistään, mutta ennen pitkää hänkin alkoi puristaa ohimoitaan ja nyykistyi punapilkuin ja mustin paisein.

Minut valtasi mieletön, raivoisa kauhu. Sieppasin tyttäreni, sinut, Anni, ainokaiseni, syliini, en nähnyt mitään, en käsittänyt mitään, en kuunnellut rakkaiden valitustakaan, tunsin vain, että täytyi paeta, paeta. En tietenkään juoksuun päässyt, niin nääntynyt olin, laahustin vain ja ryömin. Ja rajaton kauhuni oli kai tenhonnut pojankin, sinut, Anund, jonka pyhä äiti lähetti minulle samana hetkenä kuin omasta pojastani jäin, niin että sinä tulit jälestäni, en tiedä miten. Minusta tuntui, että taivaan ihme oli lapseni pelastanut ja minun täytyi viedä hänet niin kauas kuin voin. Niin laahustin ja ryömin, kunnes muutamalla päivärinteellä lämmin lauloi minut nyykälleni maahan ja nukuin.

En tiedä kuinka kauan nukuin ennenkun heräsin itkuunne, lapset. Nälkäänne valititte surkeasti molemmat. Pyhä äiti varmaankin toi päähäni tuuman, jätin teidät siihen rinteelle, laskeuduin keväiselle suolle ja poimin sieltä karpaloita. Niitä puristelin suuhusi, Anni, niitä söin itse, ja niitä näppärästi poimit suuhusi sinäkin, Anund. Virkistynein voimin sitten läksimme harhailua jatkamaan. Päivänkehrä kiiri lännen maille, mutta läpi yön urrin. Sinä, Anni, nukuit sylissäni, ja sinä, Anund, marrit jälestä unisena uikutellen.

Harhailimme päiviä parisen, kolmisen, söimme vain talven alla makeiksi paleltuneita puoloja ja karpaloita. Vihdoin löysimme yksinäisen kylän erämaasta, kalajärven rannalta, missä ei mustasta surmasta vielä tiettykään. Sinne jäimme, minulla oli siksi hopeaa ja kultaakin kukkarossani, että saatoimme elää, kun lisäksi tein työtä, mitä osasin. Siellä elimme vuosia parisen, ja pakanoita he siellä olivat, suuren velhonsa uskoivat kalman vihatkin torjuneen taioillaan ja loitsuillaan. Mutta musta surma kiersi kylän, kuulimme vain sinne ruton tuhoista, kuulimme kuinka oli jäänyt autioiksi kokonaisia kyliä ja pitäjiäkin, niin etteivät kirkonkellot vuoden mittaan kumahdelleet, miten autioita taloja sai ottaa haltuunsa ken halusi, mutta kukaan ei uskaltanut niistä ruveta mätäneviä ruumiita korjaamaan.

Parin vuoden kuluttua palasimme tänne kotipihoille. Talossani oli uusi asukas, mutta muutti hän pois, kun oli omistajattomiakin taloja ottaa huostaansa. Puolet turkulaisista oli hirmusurma lakaissut pois, harvoja täällä tapasi tuttujaan. Kuvanvuolijoita oli meitä ollut kolmekin ja kaikilla oli jokunen sälli apunaan. Nyt olin minä yksin. Ja poikani — ja Kerttu — en edes tiedä paikan nimeä — mihin — mihin he nyykistyivät. —

Näin päätti Konradus mestari kauhumuistelmansa. Ja he istuivat kauan äänettöminä, molemmat nuoret vesissä silmin ja tyrmein mielin, molemmat vanhukset haudansynkkinä eteensä tuijottaen. Vanhalle lautamiehelle oli tämä kaikki tuttua, mutta oudosti ourusi sydänalassa, kun kuuli siitä kerrottavan.

— Sinut, Anund, virkkoi vanha mestari sitten herein mielin, — sinut johdatti pyhä äiti hoiviini poikani sijaan. Ja lapsia hirmusurma yleensä säästi. En tiedä, kenen lapsia olet, mutta lahjoja sinulle on siunattu, ja olen sinusta kasvattanut kunniakkaan ammattini jatkajan. Suuri olisi lohtu minulle, jos näkisin teidän, lapset, käyvän elämänne taivalta käsi kädessä, niinkuin yhdessä hirmusurmaakin pakenimme. Valaiskoon pyhä äiti aina tietänne laupiaalla hymyllään!

Hän loi katseen nuoriin. Molemmat olivat nousseet, Anu ilokyyneleet silmissä, Anni ahdistettuna ja hämillään.

— Tulkaa, että siunaan!

Ja isäukko avasi sylinsä.

Mutta samassa aukeni ovi ja piispan palvelija astui tupaan.

— Hänen armonsa kutsuu tulemaan luokseen, sanoi hän.

— Minuako taas? kysyi Konradus mestari kummissaan.

— Hänen armonsa sanoi, että nuorelle Hamunduksellekin voisi olla opettavaa, jos tulisi mukaan.

— Mitä nyt sitten?

— Sinne tulee joku lyypekkiläinen kesti kuviaan näyttelemään ja kaupittelemaan.

Konradus ukko seisoi aivan kuin tyrmistyneenä.

— Olisi kai jouduttava, sillä piispa lähtee kohta Koroisiin, lisäsi palvelija.

— Täytynee tulla sitten, murahti vanha mestari.

Mutta vanhalle lautamiehelle ärähti hän:

— Rutto ja saksat… kun ne ovat liikkeellä, tunkeutuvat ne joka soppeen!

Siihen ei lautamies osannut mitään. Tekihän vain lähtöä majapaikkaansa, Pilviselle, jolle toi nahkansa ja turkiksensa ja jolta osti suolansa.

Konradus ja Anu lähtivät piispan palvelijan mukaan. Mutta Anu tuli lähtiessään luoneeksi katseen rinnakkain seisoviin jumalanäiteihin. Pärevalkea heitti niiden kasvoille himmeän kirkastuksen kajastuksen, mutta tuvan perällä oli pimeää, ja niiden pyhä hymy säteili niin synkkää taustaa vasten.

Anni seisoi allasilmin ja vältti Anun katsetta.