VII
Konradus mestari astui kisällinsä kera piispantalon virkahuoneeseen.
Ensimäisenä pisti ukon silmiin puusta vuoltu madonna, joka istui jalustallaan pöydällä kynttiläin valaisemana. Nuori kisälli taasen iski ensiksi silmänsä kuvan takalistolla seisovaan kestiin.
Lyder kesti oli nokkelasti älynnyt, missä arvossa piispa piti Konradus kuvanvuolijaa sälleineen. Nämä näköjään olivat taideasioissa piispan oikeana kätenä. Ja hän oli mielessään päättänyt, maksoi mitä maksoi, voittaa heidät puolelleen.
Sitä kovemmin häntä hätkähdytti katse, jonka kiltinnäköinen nuori mies heitti häneen. Mutta ei hän siitä nolautunut, ehätti vain ylevän päiväpaisteisesti selittämään:
— Aa, nuori taideniekka, olemmehan jo toisemme nähneet! Hauskaa nähdä jälleen, sitä mieluisempaa, kun ollaan ammattiveliä! Ja mestari itse? (Katse piispaan, joka nyökäytti päätänsä). Ilahuttavaa tutustua, Konradus mestari!
— Senkin ilo! murisi ukko partaansa.
Hän oli tarkastellut kuvaa kulmat tuimassa rypyssä. Ensi ajatuksena välähti hänen päähänsä Junu lautamiehen kysymys, "mille se nauraa", niin siron sipparasti virnallaan naikkosen huulet hänestä olivat. Nenä ryömi vähän kyömällään, silmät olivat iloisesti sirrallaan. Päässä oli ruunu kuin kalakuppi, hihahamonen laskeutui kaulasta reisien väliin niin suorin poimuin kuin uurteet olisi viivoittimella vedetty. Kupeella laskeutui hame lannetta ja reittä vasten kiertopoimulle, jonka saattoi arvella harpilla kaarretuksi. Käsivarret ja kaula olivat kuin sorvatut, aivan kuin sorvatut…
Konradus ukosta näytti koko kuva niin sirostellun jäykältä, niin kaavamaisesti näperretyltä, että yksistään tämä tekele pani hänet ajattelemaan suurta työpajaa, jossa kymmeniä kisällejä ja oppipoikia nikkaroi ja sorvasi aivan samallaisia tehdastuotteita, sievisteltyjä porvaristytön virnakkeita.
Ja ukon suu vetääntyi vähitellen pilkalliseen hymyyn. Hän tunsi siksi hyvin armollisen piispan henkevän aistin, ettei pitänyt tällaista madonnaa vaarallisena.
Piispa havaitsi hänen ilmeensä, ja hänelläkin pilkahti hymy silmäkulmassaan.
— Mitäs Konradus mestari pitää lyypekkiläisestä madonnasta?
— Onhan se… narahti ukko. — Onko se sorvattu, vai…? kysäisi hän kestiin kääntyen.
— Hm, nähkääs, alkoi kesti, — uusi kölniläinen suunta pyrkii luontoon ja todellisuuteen, ja sieltä meilläkin on mallit. —
— Sorvipenkin todellisuutta! murahti ukko. Mitä kuvan kasvoissa liekin luontevaa, eivät ne ainakaan ole pyhän äidin kasvot.
— Niin, virkkoi piispa, kuvasta puuttuu se hengensävy, joka sen jumalanäidiksi pyhittäisi. Voitte sen kuitenkin jättää tänne, kenties haluaisivat sen ottaa johonkin kirkkoon, mihin täällä kotona ei ehditä valmistaa, lisäsi hänen armonsa suopeasti myhäillen suojateilleen.
Kesti puraisi alihuultaan.
— Mitä näihin tulee, miellyttävät ne minua enemmän, jatkoi piispa viitaten muutamiin ornamenttilistoihin ja koristemaalausnäytteihin, jotka olivat hujanhajan pöydällä. — Tahdon tilata teiltä alttarikaapin, johon Konradus mestarin madonna tuomiokirkossa sijoitetaan. Kenties sellaisia tilataan useampiakin, kun saan aikaa kuulustella ja neuvotella; kenties tilataan myös niin useita kuorituoleja, että voitte lähettää miehet niitä valmistamaan.
— Nöyrin palvelijanne!
— Jäättekö tänne kuinkakin kauaksi?
— Laiva, jonka mukana tulin, aikoo käydä täällä vielä kerran tänä syksynä, ja aion jäädä tänne niin kauaksi.
— Hyvä. Voin kirjoittaa rivisen mukaanne, niin saatte käydä itse puhuttelemassa seurakuntain pappeja.
Konradus mestari teki lähtöä kisällinsä kera.
— Olisi suurin iloni, jos saisin käydä katsomassa työpajassanne, virkkoi kesti mielistellen.
Konradus ukko rypisti vain tuimasti otsaansa.
— Antaa vieraan vuorostaan nähdä meidän mestarimme töitä, välitti piispa myhäillen.
— Saahan hän… käyköön, missä haluaa!
Mutta kun Konradus ukko palasi Kirkkoturua ja Napaturunkatua tupaansa, käydä kääkersi hän niin tuimaa vauhtia, että Anu tuskin pysyi hänen kintereillään. Kesti tulla huippaili hyvän matkaa jälkivietteessä, tuli melkein hammasta purren madonnansa kärsimän tappion tähden.
… Senkin tuhrusmestarit! Heidät oli kukistettava, ensin voitettava puolelleen ja sitten kukistettava. Jollei lyypekkiläinen madonna heihin tehonnut, on heidät voitettava omillaan! Lienee kai heillä luonaan jotakin, mitä tahansa, jota voi ylistää pilviin… se aina tepsii, kun sen tekee hienosti ja häikäilemättä! Tietysti on se tehtävä yksistään heidän kuullensa… häikäilemättä, mutta hienosti…
Hän huippaili saman talon pihaan, mihin näki toistenkin menevän. Hän näki valon vilkahtavan yöhön jostakin ovesta melkein nenänsä edessä, mutta heti oli jälleen pimeää.
Konradus mestari tuiskahti päistikkaa tupaansa; Anu tuli kynttäkantta jälestä.
— Laita iltaista! murahti hän tyttärelleen ja riensi Nousiaisten madonnan luo, aikoen raahata sen nurkkaan ja kätkeä peitteihinsä.
Anni nousi heti lähtien ruokasuojaan porstuan perällä. Mutta tuvan ovella oli hän vähällä törmätä kestiin, joka pimeässä porstuassa haparoituaan oli vihdoin löytänyt ovenrivan edessään tuikahtaneen ja pimenneen valon johdolla.
— Ah! huudahti kesti ihastuneena. Ja tytön näkeminen sattui kuin sytyttävä soihtu hänen valloitustuumiinsa. Tämä tyttö oli hänen voittonsa seppelöivä!
Anni karahti tulipunaiseksi ja seisoi kuin puusta pudonneena paikoillaan.
— Mene, tyttö! kuului ärähdys tuvan perältä.
Ja Anni pujahti porstuaan.
Lyder kesti lähestyi mestaria silmiään siristellen, korviaan höröstellen.
— Ah, siinäkö mestarin viimeinen taideteos? Ei, elkää viekö sinne pimentoon. Ei, ei sinne, tuodaan tänne valoon, että saa nähdä!
Hän kävi kiinni ensin Konradus ukon käsivarteen ja sitten kuvaan, kun ukko tempasi kätensä pois. Puoliväkisin veti hän kuvan aivan päresoihdun ääreen kiukaan luo ja kiintyi kokonaan katselemiseen — ja näytti joutuvan yhä enemmän ihmeihinsä.
— Mutta — tuumi hän ikäänkuin itsekseen. — Ah, kuka olisi uskonut! Mikä luontevuus ja ylevyys samalla! Luonto itse, lempeä äitiys ylennettynä taivahisen valon säteilyyn! Ei etelästä, vaan täältä kylmästä pohjolasta on uusi aamutähti koittava! Mestari, ettekö tahtoisi ottaa minua oppilaaksenne, halvaksi oppilaaksenne…?
Kiemurrellen kohosi hän yhä innostuneempaan ylistysvirteen; eteläisemmän ilmanalan lapsi näytti syttyvän lopulta aivan ilmituleen. Ja vilpittömyydessään mestari iloitsi siitä, että muukalainenkin oli ymmärtänyt hänen taiteensa etevämmyyden. Imarteluun ei hän ollut tottunut, kenellepä siitä olisi ollut hyötyä, ja kestille kaikista vähimmän! Hän oli kuullut vain maalaisten yksinkertaisia ihastussanoja ja nähnyt piispan tyytyväisenä nyökäyttävän päätään. Nyt sai hän näin odottamatonta, alistuvaa tunnustusta vieraalta ammattimieheltä, kilpailijaltaan. Ansaittua sen täytyi olla… ja olihan hän huolitellen valvatellut luonnostaan, siihen parhaansa pannut, oli aikoinaan usein iloinnut, kun oli keksinyt milloin minkin uuden ajatusvivahduksen visbyläisen koulun pohjalta. Kenties siitä lopulta olikin tapahtunut jotakin kuun kuulematonta, päivän näkemätöntä!
Anu seisoi syrjässä madonnaluonnoksensa vieressä ja katseli koko ajan mestarinsa kasvoja. Hän näki miten jo ensi sanat sulattivat ukon äkäisen ilmeen, miten tuiman totiset kasvot lientyivät hyväntuulen myhäilyyn, kirkastuivat itserakkaaseen irvistykseen, joka näytti melkein rumalta. Nuori mies tunsi hädän ja kipeän tunnetta, tunsi vaistomaisesti, että hänen kasvatusisälleen tehtiin jotakin pahaa. Ja samalla tunsi hän kateutta vasten tahtoaankin.
Mutta silloin kesti kääntyi hänen luomukseensa.
— Niin, siinä on oppilaani vuolema madonna, riensi ukko ystävällisesti selittämään, ottipa vielä pihdistä päresoihdunkin, lisäsi siihen uusia päreitä ja tuli oikein lähelle valkeaa näyttämään.
Lyder kesti aikoi nähtävästi alottaa uuden ylistysvirren. Mutta tämän kuvan kasvot näyttivät todellakin panevan hänet tunnustelemaan ja tarkastelemaan.
Sillävälin oli Anni viipynyt ruokasuojassa kauemmin kuin olisi luullut hänen tarvitsevan etsiä leipää, kalakuppia ja palvattua raavaanjalkaa tutuista paikoistaan. Varmaankin oli hän siellä yksinäisyydessä tahtonut tyyntyä, mutta nyt tuli hän tuoden evästä pöytään.
Lyder kestin katse käännähti häneen.
Konradus mestari suhahti tyttärelleen aivan ristiäistuulella:
— Tuo olutta, hopeahaarikalla!
Anni sieppasi hopeavanteisen haarikan kaapista ja laski siihen tynnyristä olutta. Kesti oli tarkastelevinaan Anun madonnaa, mutta hänen katseensa seurasi salavihkaa Annin luonnonsulavia liikkeitä.
Yhtäkkiä hän hätkähti, vilkaisi madonnaan ja sitten tyttöön, taasen madonnaan ja tyttöön. Hänen kasvojensa kärkäs jännitys muuttui varmuuden ilmeeksi. Hän nyökäytti päätään, hiljaa, ajatuksissaan vain, ja näytti kireästi miettivän.
Anni oli täyttänyt haarikan, hopeahelaisen kunniahaarikan, jota Elavus rovastin ja Henrik lehtorin manalle mentyä oli harvoin käytetty. Konradus ukko tarttui siihen, mutta näytti ikäänkuin epäröivän ojentaessaan sen ensikertaiselle tuttavalleen. Lyder kesti tarttui haarikkaan ja kulautti, irvisti ja kehui. Kehui suomalaista vaarinkaljaa, ja ukko oli mielissään…
Anni pysähtyi ukon suuren päresoihdun loimoon kuvantarkastelua katsomaan.
Lyder kesti loi häneen janoavan katseen. Mutta samassa välähti hänen päässänsä ajatus… niin nerokas, että hänen kasvonsa kirkastuivat…
… Tyttö oli viehkeä, kiehtova — ja kuvassa oli lempivän pojan ihannoima sävelkajastus hänestä! Samat sanat sopivat molempiin, samalla puheella saattoi valloittaa nuoren taideniekan ja hänen suloisen mallinsa…
Ja hän alkoi puhua, madonnaan käännetyin kasvoin, ikäänkuin sitä arvostellen, mutta Annin katsetta katsein etsien.
— Miksi sulo sinusta säteilee! Kauneutesi verhoaa nöyryyden huntu, ja kainous sinussa heleää puhtautta syleilee. Olet tähti, tähteä kirkkaampi, kevätsäde, sädettä lämpimämpi! Ruusu olet, kukkien kuningatar. Olet yksinäinen ja ainokainen, niinkuin iris, olet vienoinen kuin satakauno, pienoinen kuin nardus, jonka tulinen mehu niin suloinen on. Orvokki olet, airut kevään! Et kurkoitu katseltavaksi, mutta lemusi kielii läheisyydestäsi. Ihmekö, jos itse jumalakin sinuun mielistyy, sinut syliinsä sulkee, valitsee sinut poikansa äidiksi ja kutsuu: "Tule!"
Anni oli kuunnellut hehkuvin poskin, arasta ujoudesta vavisten. Hän tunsi, näki häthätää vilaistessaan kestin silmiin, että tämä puhui ikäänkuin hänelle. Vihdoin tuntui hänestä, että kesti heti paikalla avaa sylinsä häntä kohden, ja yhtäkkiä juoksi hän ulos häpeänpunasta palaen.
Anu kuunteli luomustaan katsellen. Ensi kerran kuuli hän näin ymmärrettävän taideteoksensa vienon jaloa kauneutta. Tuntui aivan ylitysvirrestä soivan sama sävel kuin piispan puheista, pyhien hymnien ja kirkkoisien sanoista, joilla hänen armonsa koetti virittää oikeaa henkeä taideniekkojensa madonniin. Kuva herätti siis samanhenkiset sanat katsojan mielessä, ja hyvin oli sen täytynyt luonnistua. Ja madonnaansa katsellessaan Anusta melkein näytti olevan sen ympärillä pyhimyskehä kevätpäivän säteistä.
Mutta Konradus ukko seisoi kestin takana tuimasti kiiluvin silmin. Hän näki ja kuuli, että nuoriin valettiin makeaa myrkkyä, tunsi nyt syväksi suuttumuksekseen, että myrkytys-yritys, vaikka varovainen, oli tehty häntä itseäänkin vastaan. Hän aavisti, että muukalainen tahtoi saada heidät valtaansa, tallata heidät jalkojensa alle itseään kohottaakseen. Hänen hampaansa pureutuivat vastakkain ja käsi puristui nyrkkiin. Jos samaa menoa olisi jatkunut, olisi hän pian tarrannut vieraan niskaan.
Mutta Annin pujahdettua ulos päätti Lyder kesti puheensa ja kääntyi mestariin. Hänelle oli tullut kumma kiire hyvästelemään ja lähtemään.
Kestin lähdettyä pani Konradus päresoihdun pihtiin ja vilkaisi kahden vaiheella ruokiin, joihin hän oli aikonut käydä käsiksi heti tultuaan ja jättää vieraansa katselemaan pitkin silmäripsin, ja sitten ristiinnaulitun kuvaan, josta tänään ei ollut vuoltu montakaan lastua. Lopuksi tähysti hän odottaen oveen tuimasti rypistyneiden kulmiensa alta, temmalsi äkkiä käsivartensa jäntevään koukkuun ja kääkersi porstuaan.
Hän kuuli kuisketta pihalta.
— Anni!
Ei vastausta.
— Anni, oletko siellä?
— Tulen heti, isä!
— Heti paikalla!
Ukko kääkersi tupaan ja Anni tuli jälestä. Ukko naulasi lävistävän katseen tyttäreensä, mutta tämä meni sävein karitsan katsein lieden luo ja oli siellä jotakin puuhailevinaan.
— No, syömään! ärähti isä.
He söivät äänettöminä. Vanhuksen otsa oli synkässä, huolestuneessa rypyssä. Molemmat nuoret näyttivät aivan kuin huumaantuneilta, mutta Anni vältti Anun katsetta.
Anni laitti vuoteet, ja he kävivät kaikki kolme levolle. Mutta Anu valvoi kauan nähden ruusunpunaisia kangastuksia unihaaveissaan. Mestarinsa kuuli hän levotonna kääntelehtävän ja heittelehtävän vuoteessaan. —
Aamulla, kohta päivän valettua, tulla huippaili Lyder kesti tupaan.
Hän koetti kaikkensa päästäkseen mestarin kera puheikkain. Mutta Konradus ukko sattui merkillisesti aina joutumaan häneen selin ja vuoli ja viilteli ristiinnaulittua vapahtajaa, niinkuin olisi sille kiukuissaan.
Lyder kesti siirtyi takan luo ja alkoi leikitellen leperrellä Annille. Mutta ukko heitti tyttäreensä niin tuiman ja vaativan katseen, että se yökylmän tavoin sulki kukkien kuningattaren umpuunsa…
Lyder kesti havaitsi pian parhaaksi lähteä tiehensä.