VIII
Syysillan hämärissä oli hänen armonsa jälleen kutsunut Konradus mestarin ja hänen kisällinsä puheilleen. Tällä kertaa kuului olevan kysymys uusista tilauksista.
Anni oli jäänyt kotiin yksikseen. Hän neuloi sukkaansa pärevalossa ja hyräili piispankoulun teineiltä kuulemaansa latinankielistä teinihymniä, jossa pyhää Henrikkiä ylistettiin. "Ramus virens olivarum", aloitti hän, mutta ei muistanut pitemmältä outoja sanoja. Ja niin hyräili hän sanoitta surusointuisen juhlallista säveltä.
Mutta pian unhottui sävelkin, sukanneule unhottui sekin. Käsi väsähti helmaan, hän viivähti tuokion unelmissaan ja ajatteli häntä, nuorta miestä vieraissa. Kumma, ettei hän ollut näyttäytynyt moniin aikoihin.
… Rohkea hän oli, aivan liian rohkea, huimasi melkein päätä sitä ajatellessa. Hän ei sitten huokaillut eikä haaveillut, vaan kävi kohti! Harmitti se vähän, mutta vaikealta tuntui oikein suuttuakin… saattaisi aivan ihastua, jollei hän ihan niin rutosti… Sillä hieno hän oli ja kensti, niin häikäisevän vapaa eleiltään, niinkuin hänellä ei olisi mitään ympärillään, niinkuin saattaisi kaiken kiehtoa puoleensa! Eikä hän ollut ruma, sanatkin niin hienot ja kauniit… Mitähän ihmettä se mahtoi tarkoittaa silloin illalla, kun puhui niin kummallisesti… tuntui aivan kuin puhuisi hänelle… ei, sitä ei uskaltanut uskoa… mutta sittenkin…
Hän hätkähti kuullessaan liikuntaa porstuasta.
Ovi aukeni ja sen raosta pujahti Lyder kesti sisään, salavihkaan, mutta sitä ottavampana liukeassa uljuudessaan.
Hän oli usein liikuskellut Kirkkoturulla katsellen katua tännepäin ja oli nähnyt molempain kuvanvuolijain menevän.
— Isä ei ole kotona, selitti Anni.
— Sepä ikävää! Mihin he…?
— Piispan luo menivät.
— Ah, viipyvätkö he kauankin?
— Väliin kauemminkin.
Anni oli noussut vierasta tervehtimään. Kun hän aikoi istuutua takaisin jakkaralleen, pidätti kesti hänet ylen ihastunein katsein.
— Elähän vielä! Suo minun soreuttasi ihailla! Ah, kasvosi… ja kaulasi… (pitkä, ihaileva silmäys, joka puhuvana liukui päälaesta varpaankärkeen)… mutta vartalosi vasta… kuinka hän on voinut kuvata sen (halveksivan pilkallinen silmäys Anun madonnaan) tuollaisena tynkänä!
— Mutta itsehän te taannoin…
— Sinua, neitsyt, ylistin!
Anni hykerteli hämmennyksissään. Nyt oli hän saanut varmuuden!
— Mutta ei tuo (Annin hihahamosta silmäillen) sinua oikein pue, ei päästä sulouttasi näkyviin. Tahdotkos, niin piirrän sinulle puvunkuosin, joka ei kätke kauneuttasi?
— Kyllä, jos vain isä antaa luvan.
— Luvan?
— Niin, koreilla erilaisilla puvuilla kuin muut tytöt, ja ostaa kankaan.
— Minä ostan, parasta flanderilaista!
— Ei, ei, vastasi Anni hämillään ja ylpeyden vivahduksella.
— Miksei?
— Ei sallisi isäkään.
— Kenties kerran…
Anni vilkaisi häneen iloisen uteliaasti, ikäänkuin odottaen jatkoa.
Mutta Lyder kesti tähysteli jälleen hänen vartaloaan ja virkahti sitten yhtäkkiä omituisen iskevällä, mutta samalla viattoman luontevalla äänensävyllä:
— Anni, ota pois tuo puku!
— Kuinka?
Anni ei tosiaankaan uskonut kuulleensa oikein.
— Niin, että näkisin soreutesi ja sulosi!
Sanat tulivat niin hellävaroen ja hyväillen.
— Mutta… mitä varten?
— Etkö ymmärrä, Anni? Vartalosi verraton ihanuus on kuin luotu madonnalle! Tahdon sinusta saada kuvan sieluuni, ja sen mallin mukaan sitten valmistetaan tuhansia kuvia kaikkeen maailmaan!
— Mutta eihän madonnaa kuvata… alasti!
Viimeinen sana tuli vain ujona kuiskauksena.
— Ei, mutta täytyyhän tuntea vartalon muodot ja kaarrokset voidakseen niitä kuvata luontehikkaassa soreudessaan puettunakin. Ja tuon pukusi verhosta ei näy vartesi kauneus ensinkään! Anni, teet suuren palveluksen taiteelle, jumalanäidille itselleen, lainaamalla hänelle suloutesi! Olisi suuri synti, jos kieltäytyisit!
— Mutta eihän se sovi, virkkoi Anni hätäännyksissään.
— Oh, joutavaa lapsellisuutta!
— Näyttävätkö teillä sitten? kysyi Anni hämmentyneenä.
— Oh, kauneimmat ritarien tyttäretkin pitäisivät kunnianaan, jos saisivat lahjoittaa kauneutensa pyhälle neitsyelle!
Lyder kestin täytyi naurahtaa ajatellessaan, ettei hän kotikaupungissaan uskaltaisi tällaista ehdottaa palvelustytöllekään. Ja olihan heillä ainoina malleinaan vanhat kölniläiset käsityötaidon tusinatuotteet, joita oli helpoin jäljitellä.
— Isä ja Anukin voivat tulla kotiin, virkkoi Anni ujosti epäröiden.
— Pannaan ovi salpaan!
Ja Lyder kesti toteutti heti tuumansa.
— En minä sentään, hykersi Anni punastellen epätoivoissaan.
— Elä nyt joutavia! Kuules, täytyyhän minun nähdä vartalosi ennenkun voin piirtää puvun kuosinkaan.
— Enhän voi ottaa pukuja vierailta —
— Ainakin sitten — häihimme!
Anni oli lysähtää istualleen huikaisevasta riemusta.
— Pian nyt… pian… ennenkun…
Anni alkoi arastellen ja epäröiden aukoa solkiaan ja hakasiaan. Kun ne olivat auki, jäi hän allasilmin seisomaan paikoilleen.
Kesti veti värisevin käsin hihahamosen olkapäiltä, ja se putosi jalkoihin. Anni seisoi siinä valkopaitasillaan ja näytti olevan maan alle vajoamaisillaan.
— Pois tuokin!
— Voi, ei, ei…
— Anni, rakas…!
— Ei, voi, ei…
— Jumalanäidin tähden!
Annia alkoi vavisuttaa. Yhtäkkiä hän yhdellä ponnahduksella selkeentyi hämmennyksestään, sieppasi maasta hihahamosensa ja vetäsi sen ylleen. Kesti riensi sitä estämään, mutta epätoivon ponnistuksella riuhtaisihe hän irti, pani hameensa hakasiin ja vyönsä solkeen.
— Ovi pitää avata! Jos tulevat, niin…
Ja hän riensi avaamaan salvan.
Intohimosta vavisten oli Lyder kesti odottanut hekumallista näkyä. Mutta kun se katosi ennenkun oli oikein ilmestynytkään, sytytti intohimo hänet ilmivalkeaan ja kiehtoi kaikki vaistot ja viimeisenkin järjenhitusen vain tuntosarvikseen rynnätessään epätoivon ponnistukseen. Annin palattua heittäytyi hän hänen jalkoihinsa ja puuskahteli tulenhehkuvin äänin:
— Ah, sinä ihana, sinä pyhä, sinä… sinä…! Suo minun vain suudella jalkapohjiasi, kenkiesi kärkiä! Tallaa minut jalkoihisi!
Anni kumartui rukoilemaan ja raahaamaan hassuttelevaa ihailijaansa pystyyn. Ja kesti vaikeni tuokioksi, miettien, eikö hänen kenties ollut jo aika korjata palvontansa hedelmät ja vetää voittosaaliinsa syliinsä.
Silloin aukeni ovi ja Anu astui tupaan. Häntä oli niin vaivannut levottomuus piispantalossa ja Anni oli niin pyörinyt hänen mielessään, että hän sopivana hetkenä oli jättänyt ukot kahden juttelemaan.
Ällistyi hän ensin nähdessään lattialla vuolulastuissa ryömivän kestin. Mutta kun kesti kompuroi pystyyn unhotten kaikki kauneuden vaatimukset ja sitten pyllistyi ottamaan lattialta saksanlakkiaan ja oli hämmennyksissään kompastumaisillaan nenälleen, ei hän malttanut olla purskahtamatta nauruun.
Lyder kesti teki Anulle jotakin kumarruksen tapaista ja loi mahdollisimman luontevan katseen molempiin, mutta tunsi sittenkin aseman toivottoman kiusalliseksi. Hän meni toverillisen auliisti jättelemään Annia hyvästi ja kuiskutti hänelle. Anu oli siitä kuulevinaan jotakin sellaista kuin "… kauppatorille lauttarantaan…" Ja muistamatta edes kopistella lattialta tarttuneita vuolulastuja housujensa polvista luikki kesti tiehensä.
Anni seisoi tuokion hämillään. Mutta sitten istuutui hän uuninkylkeen päretulen luo, otti sukanneuleensa ja koetti näyttää siltä kuin ei häntä liikuttaisi mikään.
Anu näytti jättäneen kuvanvuolijan ammatin ja muuttuneen itse joksikin pyhimyskuvaksi. Niin kauan hän seisoi hievahtamatta paikoillaan, väliin vilaisten Anniin silmänurkastaan, väliin miettien allapäin.
— Anni! tuli vihdoin hänen suustaan, hiljaa ja värähtäen.
Anni vilkaisi häneen kohottamatta päätään.
— Anni, kuule, hyvä, rakas… ethän sinä…
Anni hytkähteli levotonna.
— Kuule, ethän sinä rakasta häntä —
— Mitäs sitten, virkahti Anni.
Anu huokasi, niin että Annin sydämeen teki aivan kipeää.
— Anu, virkkoi hän, tuleeko isä pian?
Äänensävy sanoi aivan toista, viihdytteli kuin sisar veljeään.
— Kyllä kai hän…
— Minun pitää sitten laittaa iltaista.
Ja hän pujahti porstuaan.
Hän viipyi niin kauan, että Anun mielessä heräsi sytevä pelko, joka vivahti epäluuloon. Hän meni ikkunaluukulle ja raotti sitä hiljaa. Pihalta ei kuulunut mitään.
Hän seisoi kauan kahdenvaiheella. Mutta vihdoin ei hän malttanut olla hiipimättä ovelle. Hän avasi sen hiljaa.
Anni seisoi porstuassa pihtipieleen nojaten.
— Eikö sinulle tule siellä kylmä? kysyi Anu huolehtien.
— Eipä tuo, tähtiä tässä katselen ja kuutamoa.
Anu meni hänen luokseen. Ylhäällä tummansinisellä taivaalla tuikkivat säkenöivät tähdet ja naapurituvan takaa kohotti yläkuu kaarevaa sakaraansa. Taivaan ikikirkkaat silmät hiuduttivat Anun mielen hereään äärettömyyden kaihoon, ja hän unhotti tykkänään päivän pikku huolet.
— Muistatkos, virkkoi hän kaihonohuella äänellä, — mitä isä Andreas kerran ennusti meille tähdistä?
— Hieman, niinkuin unennäköä.
— Niin, pieniähän olimmekin vielä. Isä Andreas ja Henrik lehtori olivat täällä, ja kun he puhuivat tähtienselityksestä, niin pyysimme hengellistä isää katsomaan kohtaloamme. Hän tuli ulos tänne pihalle ja me katselimme kaamealla kunnioituksella, kun hän pitkän aikaa tähysteli taivaalle.
— Minä muistan vain sen, kuinka kuu paistoi hänen kaljuun päälakeensa, niin että aivan näytti siitä katsovan kuvaistaan…
Vihdoin alkoi hän puhua, ja ääni tuntui tulevan kuin tuulenhyminä ylhäältä tähdistä. Mitäs minussa oli silloin kaikkien tähtien ratojen ja kotien käsittäjää, enkä muista kaikkea sitäkään, mitä hän niistä luki. Mutta sen muistan, että hän sanoi tähtiemme kulkevan lähekkäin —
— Höpsi vain, vanha, hupsu munkki!
— Lähekkäinhän ne ovat tähän asti kulkeneetkin. Sitten sanoi hän vielä, että oinas tulee väliin…
Portilta kuului samassa askelia, Konradus ukon käpsyttelevät askelet, jotka nopeasti lähestyivät pihan ylitse.
Anu ja Anni pujahtivat etukynttä pirtiin. Konradus ukko tuli kohta jälestä ja toi tullessaan pihalta kuvon räntämäkeläiseltä Mukolan isännältä ostettuja päreitä, jotka hän levitti päreorsille kuivamaan.