IX
Seuraavana päivänä veisteli Anu suurta koivuntyveä päästäkseen lähemmäksi sen sisällä piilevää madonnaa. Sillä piispa oli tilannut uuden sellaisen Santtamarian omaan kirkkoon, joka oli Räntämäellä, Koroisten piispanlinnan vieressä.
Veistellessään Anu piti Annia tarkoin silmällä ja oli kuin tulisilla hiilillä, milloin Anni vain pistäytyi ulkosalle.
Konradus ukko viimeisteli hiki hatussa ristiinnaulittuaan, joka ei enää häntä oikein vetänyt puoleensa. Ruttovuoden jälkeen olivat juuri ristinkiesukset parhaiten tyydyttäneet hänen luomistarvettaan; hän oli tuntenut kirvelevää nautintoa viiltäessään monivuotiset murheensa syntiuhrin tuskanvääristykseen. Mutta murheet olivat viidessätoista vuodessa ehtineet kauhtua, ja muukalaisen kilpailijan ilmestyminen maille oli karhakassa ukossa herättänyt uutta luomisintoa, halua ryhtyä jälleen ylevämpiin tehtäviin kuin ristiteurasten muovailuun.
Piispa oli nyt tilannut pyhän Sigfridin alttarille tuomiokirkkoon nimi pyhimyksen kuvan, ja Konradus ukko piti kiirettä joutuakseen siihen työhön käsiksi. Ja hänen veitsensä oli vähällä vetää ristinkiesuksen kasvot hymyyn, niin hyvälle tuulelle tuli ukko ajatellessaan paimentansa ja piispaansa, johon eilisiltana oli jälleen saanut syytä mielistyä.
… Oli se mukava ukko, oli jo! Panee kuvaniekat istumaan ja istuu itse väliin, ottaa aivan kuin lintu poikasensa siipiensä suojaan. Siinä juttelee, mitä nyt olisi tehtävä, ja kertoo pyhien tarujen ja hymnien luontehikkaimpia ja kauneimpia piirteitä pyhimyksestä, joka on kuvattava, maalaa itse kuvankin sanoilla, niin että sen näkee ilmielävänä edessään, ettei muuta kuin ota pölkky ja veistele liiat puut pois kuvan ympäriltä! Ei se ole mikään kuiva, virallinen tilaus sellainen, silloin tekijä tietää, millaista tilaaja haluaa, ja saa oppia iäkseen!
… Toista maata olivat muut tilaajat, sanoivat vain pyhimyksen nimen, ja jollet patruunaa tunne ennestään, saat juosta kumartelemaan tämän jos toisenkin piispanläänin pappeja ja munkkeja ja utelemaan. Visbyssä oli munkkeja käytetty työpajassa ruokapalkoillaan juttelemassa oppilaille legendoja, ja sitä tietä kai kestikin oli korusanansa oppinut. Hemming herralta kuuli kaiken ilmaiseksi monin puolin paremmin; sehän on itse käynyt katsomassakin maanpiirin parhaat kuvat ja kauneimmat kirkot!
… Eikä se pakina aina rajoitu sillä kertaa tilattuun kuvaan! Puhuu monista muistakin kuvista edeltäpäin, kylvää siemenen mieleen hautumaan, oraan idättää viittaamaan eteenpäin ja intoa virittämään… ja hyvähän sen on puhua, jolla on kuvia ja tuumia pää täynnään! Nytkin jutteli Erik ja Olavi kuninkaiden kuvista, jotka saisi tehdä niin pian kuin kerkiää, luultavasti joihinkin maankirkkoihin. Ja sitten alkaa puhua pyhästä Henrikistä, miten hän olisi meille Erik kuningasta läheisempikin, miten olisi Suomen omasta apostolista ruvettava kuvia vuolemaan, laitettava marttyyrin muistomerkki jokaiseen kirkkoon. Siitä tuumii, tuumii, arvelee, että se olisi kuvattava piispallisessa juhlapuvussaan polkemassa jalkojensa alle Lallia, surmaajaansa… sillä hän se iäisyydessä voittaja on, samoin kuin pyhä Yrjänä voitti lohikäärmeen, jota ratsullaan polettamassa tai jalkoihinsa tallaamassa hänet kuvataan…
Kyllä vainen virittivät työintoa tällaiset uudet näköalat, joiden näki aukenevan edessään. Ja työssä kului pian päivä illoilleen.
Pimeän tullen näytti Anni valkeaa, mutta aikaisin kuten tavallisesti laittoi hän iltaisen pöytään.
Anu oli havaitsevinaan, ettei hänen käyntinsä ollut niin sulavan heiskahteleva kuin muulloin. Hänessä oli jotakin levotonta, pälyvää.
Hänen tuotuaan ruuat pöytään istuutui isäukko heti niiden ääreen. Anni oli jotakin puuhailevinaan ovensuussa, sieppasi sitten salavihkaan suuren villahuivin ja pujahti pihalle.
Anu otti kauhtanansa ja lakkinsa rientääkseen jälkeen.
— Mihin nyt? ärähti ukko pöydästä.
— Pistäydyn vain vähän…
Hän pujahti pihalle eikä enää nähnyt, miten ukko karmakasti kavahti pystyyn ja sieppasi lakkinsa ja kauhtanansa hänkin, äristen, kuinka kurittomiksi nuoret kävivät… lähtivät yön selkään, sanomatta edes mihin menivät…
Anu ehti kadulle parahiksi näkemään, miten Anni Kirkkoturulle päästyään pyörähti vasemmalle Yrjänäntalon aidannurkkauksen suojaan. Hän riensi samaa tietä ohi talon, jonka Henrik lehtori oli kymmenisen vuotta sitten testamentannut pyhän Yrjänän alttarille. Kirkkotarhan kaakkoispäästä riensi hän kautta kiukeroisten, koukeroisten katujen juoksujalkaa Suurturun yläpäähän raatihuoneen luo. Kivipuotien välistä kurkisteli hän pitkin turua alas jokirantaan ja älysikin pian miehen taivastelevan kuutamossa lauttauspaikan korvalla. Kohta näki hän Kirkkokadulta tulevan torille Annin villahuivi hartioillaan, ja Lyder kesti lehahti häntä vastaan kuin yökkö valkoiseen vaatteeseen.
Pari lähti Luostarijokikatua Katinhäntään päin. Anu pujahti Luostarivälikadulle, joka muutamain talojen takana, luostarin pitkän kaalimaan päässä, yhtyi edelliseen katuun. Hän ehti parahiksi katujen risteyksen lähelle näkemään, miten kesti oli suojelevasti kietonut Annin kainaloonsa… ja Anni käveli vain eikä ollut tietääkseenkään.
Anu hiipi heidän jälestään luostarin muurin varjossa. Turhaan hän varoi, sillä ei kuutamopari lainkaan vilkunut jälelleen. Mutta ei tullut niin tehneeksi Anukaan… eikä huomannut, että hänen jälestään tuli kirkkaassa kuutamossa keskellä katua musta varjo, joka väliin ketterästi käpsytteli eteenpäin, väliin pysähtyi odottamaan, ettei tulisi liian lähelle.
Täällä luostarin pitkän kasvitarhan kohdalla ei joenpuolella katua ollut enää asuntoja, olihan vain porvarien, enimmäkseen kotisaksojen, varastoaittoja laitureineen jokiäyräällä. Luostaritarhan sivuutettuaan tuli lempivä pari aivan autioon Katinhäntään, Samppavuoren ja joen väliselle kapealle rantaäyrämälle. Kun rantama jälleen alkoi levetä ja loitompaa tuli Sotalaiskylä ja linna näkyviin, poikkesivat he joenrannalta vasempaan, ja Anu näki miten kesti veti Annia kainalossaan ja toimitti kiihkeästi jotakin huitoen vapaalla vasemmalla kädellään. He menivät vuorenkainaloon istumaan, ja Anu hiipi vuoren vierrettä läheisen kallion könkämän suojaan, mihin saattoi selvään kuulla puheen, kestin kiihkonkiehtovat sanat.
— Niin, että siellä vasta tiedät mitä elämä on! Mitä teillä on täällä? Tuomiokirkkonnekaan, maan ylpeys muka, ei ole mitään edes kaupunginporttiemme rinnalla, puhumattakaan Mariankirkosta häikäisevine suippokaarisine holviverkkoineen ja kierrepylväineen! Ja talonne sitten… piispantalonne ja raatihuoneennekaan tuskin vetävät vertoja millekään lyypekkiläiselle talolle… isäni talo on muhkeampi kuin linnapahasenne kolminkertaisine torneineen. Ja siinä saisit aina asua piikasten palvelemana! Puvuksesi saisit silkkaa silkkiä ja samettia, joita täällä tuskin lie muilla kuin linnanrouvalla, kullassa saisit kulista ja jalokivissä välkkyä ihanista kutreistasi aina sormiesi päihin ja silkkihelmojesi liepeihin! Tahdothan tulla? Sano, että tahdot!
— Oikeinko todella? kuuli Anu puoleksi riemastuneen, puoleksi arastelevan kysymyksen.
— Niin totta kuin…
— Pidätkö sinä niin… kuului jälleen ujo alku, mutta hiljeni siihen.
— Ah, Anni! Sinua minä… sinä suloisin ja ihanin… sinua minä rakastan, etten voi elää!
Sitten Anu kuuli vain katkonaisia, myrskyisiä sanoja, läähätystä ja ikäänkuin painiskelua. Hän seisoi vavisten ja tunsi aivan kuin maan vajoavan altansa.
— … että aivan pakahdun! Anni, sinä hurmaava — nyt sinä olet minun — tästä hetkestä — iäti — lemmen palossa me sulamme yhteen — sieluinemme, ruumiinemme…
Anu kuuli tosiaankin painiskelua, kiihkeää painiskelua. Ja hän kuuli samalla kertaa hellänaran ja hädänsärkemän äänen, joka rukoili:
— Voi, elä, Lyd… (hädissäänkään ei Anni saanut kestin nimeä suustaan) elä, hyvä, rakas… elä… voi, eiii…
Anu tunsi maailman mustenevan silmissään. Hän ei nähnyt enää mitään, ei kuullut mitään. — Anni, minä tulen! huusi hän ja riensi apuun malttamatta kunnolla kiertää vuorenkielekettäkään.
Kesti oli ykskaks pystyssä.
— Potzblitz! Kuka…!?
Hän tempasi lyhyen kestinmiekkansa tupestaan ja oli käymäisillään häiritsijänsä kimppuun. Mutta samassa alkoi odottamatta sataa kepiniskuja hänen hartioihinsa ja selkäänsä. Kesti rukalla oli tuskin aikaa vilaista uuteen hätyyttäjäänsä, Konradus ukkoon, joka seisoi siinä kuin ilmestys, hornanpeikko kohennuskeppiään huitoen. Sillä iskut olivat niin tuntuvat, että hän katsoi hyväksi siekailemtta lähteä käpälämäkeen.
Mestari ja kisälli ryhtyivät hoivaamaan Annia, joka kyyrötti nyyhkyttäen maassa saman kivilohkareen vieressä, jolla he alkuaan olivat kestin kera istuneet.
Kesti ei ollut kauaksi paennut, ja intohimojensa hehkussa älysi hän vaistomaisesti heti ainoan tien, joka saattoi viedä kohden maalia. Hän läheni liukeana ja koetti ystävällisesti hymyillä.
— Kas, mestariko se… valitan… tässä on varmaan onneton väärinkäsitys!
— Joudu ja tule! tiuskaisi ukko temmaten käsipuolesta tytärtään.
Kesti toimitti jälessä:
— Koska nyt kerran salaisuutemme, Annin ja minun, on tullut ilmi, niin tahdon heti, lykkäämättä huomiseen —
Konradus ukko tyrkkäili maasta lisävauhtia kohennuskepillä, joka oli hänen vasemmassa kädessään, ja veti oikealla Annia mukaansa. Kesti juoksi jälestä ja läähätti hengästyksissään.
— Tahdon heti pyytää tyttärenne kättä… pyydän tyttärenne kättä! huusi hän kovemmin, arvellen, ettei ukko kuullut, kun yökylmässä routautunut loka kopisi jaloissa.
Mutta sellaista huutamista ei ukko sietänyt. Hän jätti tyttärensä ja kimmahti kestiä vastaan kuin ammuttu nuoli.
— Pidätkös kitasi, ryökäle! puuskahti hän. — Tuosta saat, tuosta…
— Elä lyö! Minähän pyydän…
— Tuosta saat…
Ukon kohennuskeppi liikkui niin navakasti, ettei sulhasen auttanut muuta kuin ottaa pakopötkä uudestaan.
— Koko kaupungin herättää, ärisi ukko, tätä häpeää näkemään ja kuulemaan… luostarissa ovat kenties jo kuulleetkin.
Hän riensi taasen tyttärensä ja kisällinsä kera jatkamaan matkaa
Katinhännästä Luostarijokikatua pitkin.
— Jollei olisi niinkuin on… niin kyllä minä näyttäisin, kirskui kesti hammasta purren.
Mutta nähdessään lemmittynsä loittonevan, tunsi hän yhtäkkiä voittamatonta tarvetta tehdä uuden lähestymisen mahdolliseksi.
— Tulen huomenna, huusi hän, tulen huomenna luoksenne, kun tyynnytte!
Hän jäi katsomaan menijäin jälkeen, ja sappi nousi kihisten hänen päähänsä. Ei häntä selkäsauna sapettanut… hän ei edes itsekseenkään tunnustanut mitään sellaista saaneensa… vaan se, että kehtasivat noin paeta muka voittosaaliinsa keralla… ja mikäs oli pelko paetessa… kun tiesivät olevansa ylivoimaiset!
… Mutta ukko, ärrinpurri… äh, hänellä varmaankin oli vielä ilkeyttä pitää häntä jonakin viettelijänä… ei tietenkään uskonut hänen kosintansakaan vilpittömyyteen… Oh, moinen rajaton hävyttömyys ja typeryys pani ihan pakahtumaan! Kohdella kunniallista hansankestiä kuin mitäkin juoksukoiraa! Luuli kai nolaavansa, mutta huomenna, heti huomenna saa hävetä epäilyksiään! Niin, huomenna on kosittava kaikkien muotojen mukaan! Se on loistava ensi askel… hurmaava askel — kostoon!
Se ajatus aivan lämmitti sydäntä… siten täytyi haihtua kaikkien epäilysten. Vaikka koko kaupunki olisi luullut hänellä olevan vaimon ja liudan lapsia kotonaan, täytyi kosinnan haihduttaa sekin epäilys! Ja kun lisäksi ajatteli sitä lemmenhurmaa, joka oli seuraava, kenenkään estelemättä, uskoi hän itsekin tulleensa tänne melkein vain sulhasiksi. Olihan hän intohimonsa palossa vilpittömällä välittömyydellä ladellut Annillekin vakuutuksiaan. Lemmenhurmaa ajatellessa lopullinen päämääräkin, kosto, häipyi näkymättömiin, häipyi pimentoon kaikki, mikä oli edessä ja takana… Hän mietti vain intohimoisella kireydellä, miten saisi ukon varmimmin vakuutetuksi vilpittömyydestään. Ja kuta kireämmin hän mietti, sitä lämpimämpänä tunsi hän itsekin poskillaan totuudensankarin hehkun, ja sitä lujemmaksi kiteytyi hänen päätöksensä kosia pikimittäin.
Tulisen päättävin askelin alkoi hän astua luostaritarhan aito vartta ja sen päähän päästyään huippaili oikoisinta Luostarivälikatua kauppaturun yläpäähän, Helye Kuterin taloon.
Suoraa päätä meni hän majaisäntänsä puheille.
— Pyydän teitä, toimitti hän hengästyksissään, — että tulette huomenna kanssani…
— No, mihin nyt?
— Sulhasiksi!
— Oh! puuskahti rehevä porvari aivan ällistyksissään. — Mihin sitten?
— Konradus mestarille…
Hyvinvoipa porvari näytti ensin nolostuvan, mutta sitten pääsi häneltä leveä nauru.
— Hehe, joko tyttö pani pään pyörälle?
— Olin juuri hänen kanssaan puheikkain, kaikki on selvää siltä puolen. Lupasin huomenna mennä isän puheille.
— Oh, virkahti saksa jälleen ällistyneenä, kun kuuli jo niin pitkälle totta tehdyn. — Että ihanko…?
— Asia on ehdottomasti päätetty!
— Mutta maltahan nyt mieltäsi! Pian voi tulla joku lyypekkiläinen laiva ja pääset kotikaupunkisi tyttöjä kosimaan.
Lyder kesti vavahti, ja hänen mieleensä näkyi ykskaks muistuneen jotakin, joka vääristytti suupielet alaspäin ja sai posket tuokioksi kalpenemaan. Mutta, aivan kuin tätä toista ahdistavaa ajatusta karkoittaakseen, kiirehti hän selittämään:
— En minä… en voi vielä lähteä mitenkään! Sillä olenhan antanut sanani Konradus mestarille… mestarin tyttärelle, tarkoitan, ja kunnian miehenä…
— Pyh! virkahti vilpitön saksa.
Lyderin ajatukset pyörähtivät heti vakuuttavampaan selitykseen.
— Sitä paitsi on tilausten keräyskin maaseurakunnista vielä kesken. Ja se työ on satoisaa… kun vain näytän piispan suosituksen, tarttuvat heti onkeen, jos suinkin tilaisuutta…
— Niin, Hemming herra on koko piispanläänissään herättänyt suurta auliutta kirkkojen kaunistukseen, tuumi kotisaksa.
— Siltä näyttää, yhtyi kesti, ja heti kosimassa käytyämme lähden tilausten keruuta jatkamaan.
— Ah, siitäpä muistan asian! Ensi torstaina, siis viikkokauden perästä, kun taloni vihdoin alkaa olla oikein valmis, on aikomukseni pitää pienet ripiäiset, joihin tulee useita varakkaimpia meikäläisiä porvareita perheineen. Elä mene ennen maille, pyydän mukaan pitoihini. Pidä silloin silmäsi auki ja esiinny eduksesi… kyllähän osaat! Silloin näet upeampiakin neitoja kuin tuo suomalaisnypykkä.
— Ei, hän on verraton!
— — Typötyhjää väkeä vielä, pahainen hökkeli vain ja sekin piispan tiluksilla.
— Vaikkei olisi rihmankiertämää, niin huomenna menen, ja tahdottehan tulla mukaan?
— Tuumi nyt edes muutamia päiviä!
— Ei, huomenna!
Samassa kuului kova rusahdus Helye Kuterin uuden talon puisesta yläkerrasta.
— Mikä se oli? kysäisi kesti.
— Mitä kummaa tosiaan! ihmetteli isäntäkin. Rusahti aivan kuin talvipakkasella! Onko siellä niin kylmä? kysäisi hän ulkoa tulleelta.
— Kylmä on, maa jäässä, näytti rantamilta olevan jäänriitteessä jokikin.
— Sittenhän voi pian jäätyä saaristomerikin!
— Meri?
— Niin, eivätkä lyypekkiläiset laivat enää Turkuun pääsekään.
Lyder kesti vaipui tuokioksi mietteihin.
— Jäätyykö täällä meri tosiaankin, niin etteivät laivat pääse? kysyi hän melkein ilohelähtävällä äänellä.
— Saaristo jäätyy joka talvi, väliin aikaisinkin.
— No, sitten täytyy tänne talvehtua, virkahti Lyder kesti kevyesti huoahtaen.
Näki selvään, että se oli hänelle mieleinen vahinko. Mutta mitä avarammat tanhut täten aukenivat hänen valoisille toiveilleen, niin yhä sitäkin polttavammaksi kävi tarve kohottaa arvoaan ja saavuttaa Konradus ukon luottamus.
Ja kun oikein kovalle pani, niin suostuihan Helye saksa huomenna lähtemään majakestinsä puhemieheksi, vaikkakin hän yhä hymähteli tämän lemmenpuuskalle.
Koko illan ja puolen yötäkin kuunteli Lyder kesti toivehikkaalla jännityksellä pakkasen rusahtelemista talon yläkerrassa ja mietiskeli, että vaikkei meri jäätyisikään ja hänen kotikaupunkinsa aluksia leirailisi Aurajoen suulla, niinkuin hopeaseppiä parveilee kauniilla säällä veden pinnalla, niin oli hänen kaikin mokomin varottava heihin yhtymästä. Kohta kosintaretken jälkeen päätti hän huomenna lähteä saloseurakuntia kiertämään, tulla ensi viikon torstaina vaanimaan, etteihän vain lyypekkiläisiä laivoja ollut mailla, ja vasta sitten näyttäytyä Helye Kuterin talonlämmittäjäisissä.