X
Kirnin kirnin, kopsin kopsin, routaisia sorkkateitä, kinttuteitä eteenpäin!
Jäätää korvaa, jäätää nenää, palelee sormea ja varvasta. Aatos sentään sulana elää aivoja kihelmöiden.
… Maa mokomakin, jossa jäätyy kaikki, jäässä ihmisetkin! Ukon karilas vasta mokomakin, totta vie kuin jäätynyt puu, tuo rosohonka tuossa tien varrella!
… Tuulta, viimaa hänelle toinen ihminen on! Helye porvaria sentään miessä kohteli, ei uskaltanut ihan katsoa yli olkansa… mutta häntä, vieraan maan kestiä, ei ole näkevinäänkään! Karjottaa kuin kosintatiellä pahin liika olisi sulhanen!
… Puhu hänelle sitten, pökkelölle! Saat tarjoilla kihlojasi, joihin olet pannut matkavarasi miltei viimeiseen witteniin: katsoo kuin pelkäisi niiden polttavan, vaikka tytön tekee mieli… saa puhemies selittää, mikä kunnia hänelle tehdään, mikä onni on tarjolla hänen tyttärelleen: se hänestä on vain "senkin onni ja kunnia"… saat luvata, että hänetkin raahaat tyttärensä mukana kultaiseen Lyypekkiin: "Huutia, junge!" saat vain äkäisen ärähdyksen vastaan… saat sitoutua myymään kaiken kotikaupungissasi, siirtymään tänne kuunnellaksesi susien ulvontaa ja karhujen mörinää talvipakkasessa, tulemaan tänne hiluinesi, kaluinesi: se ei muka häntä liikuta. Eikä liikutakaan… ei taivuta keloa rosohonkaa mikään!
… Tänne sitten kuka muuttaisi, maahan, joka on jäätyneille lumiukoille omiaan! Tällainen tulenpalava pakkanen jo ennen joulua! Saat juosta lämmittelemään jokaiseen talopahaiseen tienpolanteen varressa, jollet ole arvannut varautua kaiken maailman lammasnahkoihin! Ja jollet lämmittelemään… saat juosta jokaiseen hökkeliin, jos ainoatakaan sellaista on peninkulmien taipaleella, kysymään tietä osataksesi kirkolta kirkolle! Sillä kirkolleko täällä olisi viemässä muita kuin kinttupolkuja, kun pelkät sorkkatiet, kaviotiet vievät kaupunkiinkin. Sanovat Maunu liehakkonsa säätäneen, että on laitettava Turusta maantie itään ja käräjätie Satakuntaan, mutta heiltäkö, jäätyneiltä lumiukoilta, siitä tolkkua tulisi! Eivät saa edes siltaa joen yli, vaikka juttua jauhavat, hirsilautalla vain kulkevat… ja kivenheiton päässä kaupungista saat mennä tölliin utelemaan, mitä kinttupolkua sinne pääsee…
… Ja tällainen kirottu tulipalopakkanen! Porottaa viikkokauden yhteen väkeen, jäätää järvet, martaa mannut, ja missä lumipilvetkin viipynevät! Tietysti meren sisäsaaristo on jo sekin jäätynyt ja on pakko jäädä tänne paleltumaan. Mutta palelsi mitä palelsi… hän tahtoi jäädä tänne ja voittaa! Voittaa ukon karilaan… aikanaan varmaankin tilaisuus ilmestyy, ja silloin on tartuttava sitä kaulukseen!
Kirnin kirnin, kopsin kopsin, sorkkatietä yli Aningaisten mäen ja läpi kylän, jäätä poikki joen lauttauspaikan kohdalta. Siinä oikeni edessä pitkä ja kapea Suurturu puotiriveineen, ja turun yläpäässä oli Helye Kuterin talo. Suloista oli astua pakkasesta kotilieden ääreen. —
Helye saksa oli jo ammoin aikoja tuottanut viinit ja oikeat saksanoluet kekkereitään varten, ja nyt oli monet päivät öitään myöten leivottu, paistettu ja keitetty. Lattioille oli jo levitetty upeat matot ja hienot liinat pöydille, ja liinoilla helisi ja hohteli hopea.
Kohta puoleltapäivin alkoivat vieraat saapua. Saapui sellaisia suursaksoja kuin pormestari Hannus Kamen ja pohatta Hannus Kölner, joka rikkauksillaan kerran sovitti miesmurhankin. Saapui vanha Thorstanus Knap ja hänen poikansa, raatimies Hinzechinus Knap nuoren vaimonsa Greta Swarten keralla, saapui myös ukko Volquinus Swarte aumamaisen emäntälyllerönsä ja kahden naimattoman tyttärensä keralla, sitten vielä ovela Nicolaus Zoltzak ja suorasukainen Detmar Ludenscheid perheineen ja koko liuta vähemmän äveriäitä saksoja. Mutta aivan pelkkää rakkautta ja auliutta säteili Helye saksa ja hänen emäntänsä silloin, kun saliin suvaitsi astua itse leveäpää tuomiorovasti Henricus Hartmanni juhlallisen mustissaan ja jyrkeydellään melkein peittäen varjoonsa pienehkömmän hurskausintoisen kanakin Jönis Vestfalin, joka viisikymmenisenäkin toivoi vielä niittävänsä suuria voittoja elämässään. Ja kunnioituksen kohahdus kävi kautta salin silloin, kun astui sisään itse linnanvouti Ernst von Dotzen ritariupeudessaan ja miekka vyöllään ja ritari Didrik Marschalk ja muutamia saksalaisia asemiehiä saattueenaan.
Vaikka oltiinkin heimolaisten kesken, olivat kuitenkin molemmat sielunsäilyttäjät ja esivallan miekankantaja siksi eri ilmakehästä, että porvarien kesken pyrki aluksi mieliala pysyttelemään jäykkänä. Vasta kun päästiin käsiksi rehevään ruokapöytään, jossa viinipikarit kimmelsivät ja oluthaarikat kuohuivat, alkoivat mielet vähitellen liueta ja vilkastua! Ruokien ja juomien ääressä ähertäessä alkoi ilta pimetä ja saliin tuotiin suuri joukko paksuja kynttilöitä.
Kun aterioiminen oli päättynyt ja varsinaiset kaulankastajaiset alkoivat, vetäytyi naisväki vähitellen pitojen emännän johdattamana toisiin huoneihin ja miesten juttelu kävi yhä äänekkäämmäksi. Porvarit vapautuivat yhä enemmän hengen ja miekan miesten painostuksesta ja pohtivat polttavia liikeasioitaan. Ja polttavin oli kysymys kestien kaupasta, sillä hansakaupungit, jotka saksalaishallituksen suosimina lähettelivät tänne entistä tukummalta kauppamatkustajiaan, eivät olleet tyytyväiset niihin rajoituksiin, joita oli heidän kaupallaan. He eivät tahtoneet tyytyä tekemään vain tukkukauppaa kaupunkien porvarien kanssa, vaan tahtoivat saada oikeuden, varsinkin messumarkkinain aikoina, kannattavampaan vaihtokauppaan maalaisten kanssa niin etuoikeutetuissa kaupungeissa kuin maaseudunkin markkinapaikoilla merenlahtien rannoilla.
— Hansaliiton edut ovat meille siksi läheiset, että meidän on saatava nämä rajoitukset poistetuksi, virkkoi Räävelin raatimiehen Bertold Hamerin nuorin poika Herman, joka vasta toista vuotta sitten oli muuttanut vanhempain veljiensä tieltä tänne onneaan etsimään ja jota heimoustunne vielä sokaisi selvästi näkemästä omia etujaan.
— Mitäpä vähittäiskauppa kesteille paljoakaan merkitsee, murahti kokenut ukko Swarte. — Mutta se tekisi suurta hallaa meidän kaupallemme.
— Oikein, yhtyi itse järkevä pormestari Hannus Kamen. — Meille tänne vakinaisesti asuttuneille kauppamiehille ei ainakaan olisi etua kestien suoranaisesta liikeyhteydestä maalaisten kanssa. Ja epäilemättä koko hansaliiton kaupalle tarjoaa varmimmat takeet se, että täällä on vakavarainen saksalainen porvaristo, jonka puoleen hansankestit voivat kääntyä ja joka täällä pystyy pitämään kaupan ohjakset käsissään.
Tämä viisas puhe herätti yleistä hyväksymistä.
— Pitäisi vain saada järjestetyksi niin, että hansakaupungit myisivät tavaroitaan yksistään meille, tuumi ovela Zoltzak. — Silloin luonnollisesti täytyisi maalaisten vaihtaa suolansa ja muut saksantavaransa meiltä turkiksillaan ja muillaan, ja niin joutuisi maalaistuotteiden kauppa ja vienti meidän käsiimme sekin.
— Olisi ankarasti kiellettävä kaikki kauppa muilta paitsi saksalaisilta! huudahti häikäilemätön Detmar Lüdenscheid.
Tämä ehdotus herätti hyväksyvää naurua.
— Elkäähän naurako! myhäili itse isäntä Helye Kuter kaataen uutta viiniä pikareihin. — Tuuma ei ole hulluimpia. Ei sitä nyt tosin saatane suorastaan laiksi, mutta hyvä olisi saada se ainakin osapuilleen käytännössä toteutetuksi.
— Kannatan kunnon isäntäämme, lausui Hannus pormestari. — Sellainen laki, jos se valtaneuvostossa läpäisisikään, nostattaisi varmaan myrskyn saksalaisia vastaan. Mutta hienommalla tavalla on asian järjestäminen ajateltavissa laeillakin. Onhan laissa jo ennestään pykälä, joka rajoittaa sellaisen kaupustelijan kauppaa, kenellä ei ole tavaraa vähintään 20 markan edestä varastossaan [markan nimellisarvo vastasi v. 1365 noin 8 nykyistä markkaa, mutta todellinen arvo oli vieläkin suurempi]; kohotettakoon kynnys niin korkealle, että se suunnilleen vastaa meidän pienimpiä pääomiamme, ja jos joku meikäläisistäkin olisi vaarassa pudota pois laudalta, auttaisimme lainoilla. Siitä hansaliitollekin koituisi todellista etua, jos saisimme kaupan kokonaan käsiimme ja toisheimoiset porvarit supistuisivat mahdollisimman vähiin.
— Mutta heistä jäisivät jälelle varakkaimmat, haitallisimmat, tokaisi Detmar Lüdenscheid.
— Omien etujensa tähden on heidän pian pakko vetää yhtä köyttä kanssamme, viiruili ovela Zoltzak.
— Aina heidät voi asioissa kietoa!
Siitä kiepahti keskustelu pohtimaan, miten saksat saisivat haltuunsa toisheimoisten porvarien tärkeimmän pääoman, maaomaisuuden kaupungin ympäristöllä. Parhaana keinona pidettiin rahanlainaus ottamalla pantiksi tiluksia. Vaikka lainaaminen korkoa vastaan oli laissa kielletty ja vaikka lainanottajat joskus saivatkin tiluksensa lunastetuiksi takaisin, kannatti lainaaminen hyvin, kun panttitiluksista ja -taloista sai lainanantaja kantaa kaikki tulot panttausajalta.
Tämä puhe ei luihua Nicolaus Zoltzakia näyttänyt miellyttävän. Hän pelkäsi kilpailua; sillä hän oli tiluspantteja vastaan lainaamalla jo kauan harjoittanut niin laajaa koronkiskontaa, että hänellä oli hallussaan monet maalaistenkin pellot ja niityt Aningaisten puolella.
Keskustelu alkoi käydä yhä sekavammaksi. Huudeltiin ristiin rastiin, niin ettei ollut helppo eroittaa kuka minkin häikäilemättömän viisauden sanoi, eikä lopulta sitäkään mitä yleensä sanottiin. Ja viini ja olut vuoti virtanaan tehden hälinän yhä suuremmaksi ja tolkuttomammaksi.
Vihdoin lähti linnanvouti seuralaisineen; ainoastaan nuori ritari Didrik Marschalk ei vielä hennonut erota porvarien viinistä. Ernst herran esimerkkiä seurasivat muutamat porvaritkin ja etsivät naisväkensä kotimatkalle. Jotkut huolekkaat perheenemännät vuorostaan ottivat tästä opikseen ja tulivat ukoilleen kuiskuttamaan poislähdöstä, veipä joku rakkaan puolisonsa puoleksi taluttaen, puoleksi laahaten käsikynkässään. Niin harveni seura harvenemistaan, lopulta jäi pitoja jatkamaan etupäässä nuoria ja naimattomia, mutta jäivätpä molemmat iäkkäät hengelliset isätkin, jäi myös itse pormestari Hannus Kamen, jonka emäntä ei ollut mukana.
Nyt kävi elämä entistään vapaammaksi ja tuttavallisemmaksi.
Liikeviisaus unhotettiin ja pidettiin iloa yksistään.
Mutta keskellä ilonpitoa tuli isäntä kiinnittäneeksi huomionsa Lyder kestiin, jonka illan kuluessa oli aivan unhottanut, sillä miekkonen oli istuskellut niin hiljaa, ikäänkuin piillen yksikseen.
— Katsokaas, huusi hän, — siinä on minulla vaivainen syntinen, joka panee kynttilänsä vakan alle! Saanko esittää: jumalanäidin isä Lyder Clippiator!
Nauraen käännyttiin nuoreen kestiin. Mutta rääveliläinen Herman Hamer tiirotti häneen muistellen.
— Isänne taitaa olla rääveliläinen? virkahti hän.
— Lyypekkiläinen! vastasi isäntä majakestinsä puolesta.
Herman saksa näytti tahtovan kysellä enemmän, mutta isäntä hämmensi hänet.
— Noljottaa kuin nolla, vaikka luulin hänen nostavan illan ilon ylimmilleen.
— Hän kai vierastaa, sopersi muuan nuori mies naureskellen.
— Ei tainnut edes katsella täkäläisiä neitosiakaan, naureskeli pormestari.
— Swarten pulskia tyttäriä! lisäsi nuori mies.
— Hän on jo liimassa ennestään, huomautti isäntä.
— Oho! Kuka hänet on pyydystänyt?
— Ammattihenki vetää puoleensa. Konradus Pictorin tytär hänellä on tähtäimessään.
— Oh! kuului pettymyksen huokauksena kautta seuran.
— Hammunduksen madonna! huomautti tuomiorovasti kankein kielin, sillä hänkin oli Anun neitsytkuvista vainunnut nuoren taideniekan sydämensalaisuuden.
— Suomalaisnypykkä!
— Ja typötyhjä!
— Elkäähän soimatko suomalaistyttöjä! pani uskonharras Jönis kaniikki hieman sammaltaen vastalauseensa. — Uskollisempaa sydäntä tuskin lie kenelläkään!
— Niin, veli kyllä tietää… leikitteli tuomiorovasti leveästi.
Ja kaikki myhäilivät ymmärtäväisesti. Sillä koko kaupunki tiesi, miten tyytyväinen Jönis herra oli emännöitsijäänsä, Elenaan, joka häntä oli uskollisesti palvellut nuoruutensa päivistä lähtien. Henricus rovasti tiesi lisäksi, että veli Jönis aikoi nyt, kun hän vielä viisikymmenisenä teki lähtöä johonkin ulkomaan yliopistoon tenttimään maisteriksi, saadakseen paremmat ylenemismahdollisuudet, että hän nyt epäilysten välttämiseksi aikoi loitontaa naisväen luotaan kunnioittavaan etäisyyteen ja tälle vanhalle uskolliselle naissielulle lahjoittaa maatilansa Räntämäellä.
— No tuleeko sitten häät? kysyi pormestari kääntyen Lyder kestiin.
Muidenkin katseet kääntyivät jälleen kestiin. Mutta tämä istui nolona, ja häntä näytti koko keskustelu kiusoittavan.
— Rukkasethan me saimme! nauroi isäntä, hänkin jo koko lailla liehkassa.
Lyder kesti hypähti pystyyn, kun häntä näin julkisesti häväistiin.
Muitakin näytti uutinen hämmästyttävän.
— Elä ole milläsikään, tyynnytteli isäntä. — Ne rukkaset eivät miestä häpäise, ne ovat itse halveksittavat.
— Oikeinko tosiaan tyttö teki tenän? kysyi pormestari.
— Isäukko se turnailee vastaan, selitti isäntä.
— Ja miksi?
— Hitto hänet tiesi, taitaa olla saksalaisvihaa vain.
Tämä näytti koko seuraa kuohuttavan.
— Ryöstä letukka! puuskahti Didrik ritari.
— Ja sitten lähetä aarre vartialleen takaisin! lisäsi myrkyllisesti muuan juopunut saksa.
— Ei sellaiseen pidä ryhtyä, muistutti pormestari.
Tuomiorovastikin näytti tuntevan siveellistä suuttumusta heimolaisensa kärsimän loukkauksen johdosta. Mutta sitä paitsi oli hän saanut leveän päänsä rakoon tuuman, että avioliitto lyypekkiläisen ja turkulaisen taiteilijaperheen kesken edistäisi tavallaan kirkon etuja ja olisi omansa tukemaan saksalaisen kirkkotaiteen levenemistä maahan. Hän katseli tuokion syvämielisesti ja isällisesti Lyder kestiin ja virkkoi sitten itsevarman juhlallisella äänellä.
— Tule huomenna luokseni piispantaloon!
— No, nyt se veteli! huudahti Helye isäntä. Jos itsensä tuomiorovastin saat puhemieheksesi, niin käy kai paremmin kuin meille ensi kerralla.
Tämä oli sopiva loppu sille jutulle. Lyder kesti oli sitä kuunnellut levottomalla jännityksellä ja olisi ilmeisesti tahtonut mieluummin pitää koko asian salassa. Varsinkin Herman Hameriin silmäili hän tuontuostakin arasti, ikäänkuin pelkäisi, että rääveliläinen kenties tietää jotakin vaarallista. Mutta kun pakina päättyi onnellisesti, oli Lyder kesti loppuillan aivan huimapäinen, riehakimman hilpeä koko seurassa.
Seura hajosi vasta puoliyön korvilla. Molemmat hengenmiehet olivat niin päissään, että isännän ja kestin täytyi lähteä heitä taluttamaan kotiin. Lähtiessä pisti isäntä molempien taskuun hieman kalmusjuurta, jota huomisaamuna oli otettava päänparannukseksi.
Oli alkanut sataa lunta, ja valkoisen vaipan verhoamia sokkeloisia katuja veivät Helye saksa ja Lyder kesti molemmat hengenmiehet koteihinsa.
Lyder kesti oli ehättänyt saamaan tuomiorovastin talutettavakseen. Hän jättäytyi saatettavansa kera jälkeen ja johti puheen lemmenjuttuunsa, mairittelevalla tavallaan taivutellen rovastia ottamaan asian oikein omakseen.
— Kyllä, kyllä, jokelsi leveäpää rovasti heltyneenä. — Kyllä puhun, ja silloin tulee sinusta vävy, Konradus mestarin vävy. Enkä minä tahdo edes puhemiespaitaakaan, kunhan laitat kuvani, sitten… piispan… puvussa…
Tällainen sydämellinen tuttavallisuus sai kestinkin niin hämilleen, että hän oli vaiti kotvan. Ja sittenkin alkoi hän niin kaukaisittain kierroksen samaan juttuun, että rovasti unhotti kokonaan viittauksensa omaan sydämensä salaisuuteen.
Kovasti sentähden Henricus herra ihastui ja hämmästyi, kun kesti, lupailtuaan kuun hopeat, päivän kullat, lopuksi virkkoi profeetallisesti:
— Ja kun kerran tulette piispaksi, joka teidän olisi pitänyt olla jo aikoja sitten, laitan kuvanne omin käsin jokaiseen hiippakuntanne kirkkoon! Ja ilmaiseksi, aivan ilmaiseksi!
Tuomiorovasti nauroi armollisesta tyytyväisyydestä aivan ääneensä, niin että edelläkulkijatkin kääntyivät katsomaan, mitä he niin hauskaa juttelivat.