XI

Koroisten piispanhovissa istui Hemming herra varhaisena aamuhetkenä pienoisen avatun pergamenttikäärön ääressä. Se sisälsi muutamia pyhän Franciscuksen parhaimpia kirjoitelmia ja rukouksia, jotka viehättivät häntä enemmän kuin tuskin mitkään muut pyhien miesten kirjoista. Näistä yksinkertaisista sanoista huokui lämmittävää valoa kuin kotiliedestä, pulppusi tuoreutta kuin nurmikon lähteestä. Hemming herra ei ajatellutkaan pyrkiä samoihin ajatustuloksiin kuin vähempi veli oli tullut, hänestä vain oli nuorruttavaa vaipua tähän hartaaseen mielialaan, josta tunsi melkein kuulevansa lapsen jokellusta hyvälle isälle ja äidille.

Hänet keskeytti Amos, vanha palvelija, joka tuli kertomaan, että yöllä oli satanut lunta, ja kysymään, tahtoiko hänen armonsa ajaa reellä kaupunkiin.

Tietysti hänen armonsa tahtoi, ja uutisesta oli hän iloinen kuin lapsi. Sillä valkoinen ensi lumi valmisti hänelle aina ihanan juhlahetken, jolloin palautuivat mieleen monet armaat ajatukset nuoruuden päiviltä. Ja istuessaan siinä vahakynttiläinsä valossa hän ikäänkuin tunsi lehahtavan ympärilleen ja poveensa raikkaan lumivalkeuden, johon samalla hengähti suloinen huokaus pyhän neitsyen suusta, hänen, joka oli valkoisempi lunta, nix nive candidior.

Sillä välin oli piispan henkipalvelija vienyt voudille viestin, että hänen armonsa tahtoi ajaa reellä, ja vouti oli nostattanut aika hälinän kartanossa, jossa oli täydellinen taloutensa keittiöstä ja leipomatuvasta aina talliin ja karjanavettaan saakka, vaikka lukemattomat piispantilukset peltoineen, niittyineen olivat arentilaisten hoidossa ja samoin etäisemmät lohivedet ja metsästysmaat. Kartanossa oli väkeä erikseen kaikkia ajateltavia tehtäviä varten, olipa erityiset kotikalastajat, metsämiehet ja seppäkin. Piispalla oli myös oma kotikappalaisensa, niin isännän kuin palvelusväenkin rippi-isä, vanha isä Juhannus; olipa nelisenkymmentä asemiestäkin, jotka asuivat kivisessä tornirakennuksessa piispanlinnan itäpäässä, vaikkei Hemming herraa juuri miellyttänyt liikuskella aseväen ympäröimänä, kuten oli ollut tapana hänen sotaisemmilla edeltäjillään.

Pian oli tallirenki monien muiden palvelijain avustamana täyttänyt armollisen herransa toiveen, pian oli päärakennuksen korkeain porrasten edessä laitareki taljoineen ja turkispeitteineen, pian solakka salkokin aisoissa välkkyvin valjain. Aamuhämärän vaietessa istui kuski ja odotti kuskipukilla jutellen piharenkien kanssa, jotka lakaisivat pihalle soreita käymäteitä. Ja tuskin oli vielä aamuhämy ehtinyt hälvetä tuntumattomiin, kun piispa tuli turkeissaan ja hänet käärittiin turkispeitteihin.

Koroisten piispanhovi linnoituksineen sijaitsi korkealla, jyrkkärantaisella niemekkeellä suuren Auran ja pienen Välijoen haaranteessa. Päärakennus kohosi tämän vanhan Turunkoron lounaisella kärjellä, Aura virtaili eteläpuolella aivan seinän vieritse, jättäen sillä puolen tilaa vain muutamille suurille ritvakoivuille äkkijyrkällä partaalla, jonka alla joenuoma oli uurtautunut monien sylien syvyiseksi, ja jyrkkä penger oli sillä puolen luontaisena vallituksena joeltapäin tulevia vihollisia vastaan. Päärakennuksen pohjoispuolella oli kapeahko piha, jonka ulkorajana oli Välijoki, virtaillen sekin syvällä uomassaan; mutta aivan siinä, missä pieni Välijoki yhtyi suureen Auraan, oli kivikkokynnys, jonka yli pikku joki virtaili matalana helposti ylipäästävänä koskena, ja sen kohdalle oli kaitaa pihaa kaventamaan luotu ihmiskäsin koko korkea vallitus, jonka turvin saattoi puolustautua matalan kosken yli kahlaavia vihollisia vastaan. Kun piispa lähti korskuvan orosen vetämänä liikkeelle päärakennuksen ja mainitun pohjoisvallin välistä, sivuuttivat he ensin linnantornin, ajoivat sitten yli avarahkomman pihan, jonka oikealla puolella Auran rannalla oli pienehkö puutarha ja vasemmalla Vähäjoen pengermällä joitakin ulkorakennuksia. Mutta edessäpäin oli niemen tyvellä korkea maavalli, tornimaiset korokkeet molemmissa päissään, ja sen takana syvä vallihauta, joka aikoinaan oli ollut veden täyttämä ja eroittanut piispanlinnan saareksi. He ajoivat vallihaudan yli sillasta, joka nykyään oli laitettu kiintonaiseksi entisen nostosillan sijaan. Siihen näkyi vasemmalta Santtamarian kirkko ja oikealta Auran takaa pyhän Kaarinan kirkko, joiden kellot sunnuntaisin soivat kilvan piispanlinnan kahden puolen. Loitompaa edestäpäin näkyi jokivarresta Vanhalinna, joka valkenevassa aamussa ylentelihe korkealla kalliokukkulallaan, mihin se aikoinaan oli rakennettu etuvarustukseksi, peloikkeeksi, etteivät pakanalliset hämäläiset uskaltaisi piispanistuinta lähestyäkään. Mutta aivan vallihaudan varressa aukeni avarahko kenttä, muinoinen kauppaturu, jolle suuren Heikinmessun aikaan monet pitkämatkalaiset tahtoivat vieläkin vanhan tavan mukaan tuppautua markkinoita pitämään, vaikka kaupankäynti olikin täällä ankarasti kielletty uuden Turun eduksi.

He ajoivat halki turun ja sitten sillasta yli Marianjoen, joksi Välijokea oli kirkon mukaan alettu nimetä, ja oronen teikaroi hiljaista karkelojuoksua kohden kaupunkia. Iloikseen katseli isä Hemming tienvarsilla vilisevää nuorta lunta, joka oli pehmoista kuin villa ja turkeista katsellen tuntui yhtä lämpimältäkin. Suloista oli siinä, suuren isä Gregoriuksen kanssa, vaipua runollisiin mietteihin.

… Taivaihin, kirkkaihin taivaihin Jumalan luo kohoaa saarnamies hurskaassa mietiskelyssä, ja sieltä hän varistelee valkoiset villavaipat sieluja verhoamaan ja lämmittämään. Synti tosin saattaa kylmentää sydämen, jäähdyttää rakkauden, mutta dat nivem sicut lanam, hyvä isä tekee lumen lämpimäksi kuin villa, jos hänen armonaurinkonsa ajallisen elämän talvessa säteilee sieluun. Sellainen lämmittävä villavaippa, taivaan lammasturkki, on pyhä kirkko sieluille kylmässä pohjolassa… Etelässä ovat taivaan ihmeet toisenlaiset, saattaa keskellä kesähellettä sataa lunta niin ihmeellisellä tavalla, ettei muuta kuin vedä viiva maahan luminietoksen ääripiirteitä myöten, niin saat kauniin kirkon pohjapiirroksen…

Kaunomielisen vanhuksen vertauskuvat olivat pikemmin vaistomaisesti tunnettuja kuin selvästi ja loogillisesti ajateltuja; ne olivat joutohetken mielijohtumia, eivätkä saarnamiehen ajatuksia kaduilla ja turuilla julistettavaksi. Mutta sitä herkemmin niihin hukkui, sitä säälittävämmältä tuntui nousta reestä virkatehtäviin, kun pysähdyttiin kapitulitalon eteen. —

Iltapäivällä, kun virkatoimista alkoi päästä väljemmälle ja piispa jäi tuomiorovastin kanssa kahden, otti Henricus herra noin vain huvittavana juttuna puheeksi, että Lyder kesti oli korviaan myöten rakastunut Konradus mestarin tyttäreen. Tyttö kuulema oli taipuvainen, mutta ukko teki jyrkän pystyn.

— No, minkäpäs sille…

— Sääli kunnon poikaa!

— Näyttäköön sitten kuntonsa Konradus mestarille…

— Niin, jollei ukon ynseys ole vain rajatonta heimovihaa!

— Voihan pohjalla olla sitäkin.

— Mutta onhan päätöntä yksistään sentähden… olisihan laadullaan, jos kaksi taiteilijasukua yhtyisi yli meren. Se voisi suuresti edistää kirkkotaidetta täällä.

— Mitenkäpä se…

— Clippiatorien liike saisi täällä kotoista pohjaa, voisivatpa pian siirtää tänne koko liikkeensäkin, siksi paljon heillä siellä kotirannoillaan taitaa olla kilpailijoita —

— Ja etevämpiä!

— Meillä täällä sitä vastoin…

— On jo saksoja kylliksi ennestään, naurahti Hemming herra.

Henricus herra otti vähän itseensä, mutta ei ollut niinä miehinäänkään.

— Epäilemättä vasta silloin, kun sellainen varakas, suuri liike olisi täällä omassa maassa, alkaisi kirkkojemme taidetarve tulla tyydytetyksi. Mitäs Konradus ukko ehtii ainoan apulaisensa keralla!

Piispa vilkastui kylmäkiskoisuudestaan.

— Ai — varakkuudesta puhuen — johtuupa mieleeni, mitä Kirkkonummen vanha kirkkoherra Ernvastus kertoi, kun muutama päivä sitten kävi täällä pyhissä valmistautuakseen menemään isän luo. Kysyin häneltä, eivätkö ne halua kuvia tai muita puunleikkauksia kirkkoonsa, kun täällä on juuri asiamies. Nimen kuultuaan ukko tokaisi, etteivätkös Clippiatorit tee ylen "puisia" kuvia. "Tunnetteko sitten liikkeen?" kysäisin. Silloin hän kertoi, että Kirkkonummella oli viitisenkolmatta vuotta sitten liikuskellut kuvankauppias Räävelistä, Johannes Clippiator nimeltään. Mies ei ollut saanut kaupaksi kuviaan ja oli joutunut kiipeliin. Oli rukoillut Ernvastus herralta rahoja lainaksi, ja hän oli antanutkin markan, kun kuvasaksa oli jättänyt pantiksi pyhän Olavin kuvan ja itse asettanut sen kirkkoonkin. Mutta annahan olla, kotvan kuluttua tuli mies kivenkovaan vaatimaan kuvaansa takaisin.

— Mutta ei suinkaan nyt markalla pyhimyskuvaa —!

— Riippuu kuvan laadusta! Ja kuvahan oli muuten markan panttina… huomautti piispa terävästi.

— Eihän ole mikään ihme, jollei ota paljon rahoja mukaan, kun lähtee myymään —

— No, eipä ei. Mutta Hannus Clippiator oli vaatinut takaisin panttiaan maksamatta lainaansa. Kun sitä ei annettu, nosti hän sellaisen metakan, että hänet lopulta täytyi ajaa miesvoimin tiehensä. Jotenkuten päästyään takaisin Rääveliin, oli hän siellä nostattanut arvoisan raadin vaatimaan takaisin Olaviaan, mutta raadille kirjoitettiin miehen metelistä ja markanlainasta eikä luvattu kuvaa ilman takaisin. Siihen asia raukesi, Clippiator ei tullut kuunaan kuvaansa lunastamaan.

— Mutta Johannes Clippiator oli Räävelistä, Lyder Clippiator on
Lyypekistä! Clippiator on tietenkin samanlainen ammattinimi kuin
Pictor meidän mestarillamme, ja se saattaa olla useammillakin.

— Sitä minäkin sanoin, mutta vanha Ernvastus herra oli saanut järkkymättömäsi päähänsä, että tämä kuvasaksa on hänen velallisensa poika. Eikä se ole mahdotonta; sillä muutaman vuoden kuluttua selkkauksen jälkeen Kirkkonummella olivat espoolaiset aikoneet tilata samalta kuvasaksalta jonkin pikku tekeleen, mutta mestari olikin jo lähtenyt Räävelistä teille tietymättömille… jostakin hämärästä syystä, mitä Ernvastus herra ei muistanut…

— Ja vaikkapa olisikin tämä hänen poikansa, niin eikös tapauksesta kuulunut olevan viisikolmatta vuotta; siinä ajassa ehtii edistyä ja vaurastua.

— No, niin ehtii, ehtii kyllä, tuumi piispa.

— Eikä tietenkään köyhyydenkään tarvitse häntä välttämättä estää naimasta mestarin tytärtä.

— Ei, jos ukko suostuu! Se on heidän keskeinen asiansa.

— Minusta olisi ukkoa neuvottava kristilliseen rakkauteen niin muukalaisia kuin heimolaisiakin kohtaan.

Miksei, senhän aina voi tehdä, tuumi piispa. Mutta itse asiaan nähden on syytä olla varovainen.

Samassa saapui Lyder kesti liukeasti kumarrellen.

— Olen puhunut asiasta hänen armolleenkin, virkahti rovasti hänelle salavihkaa.

— Ja hän…?

— Kaikki hyvin.

Lyder kestillä oli hänen armolleen muutakin asiaa. Hurskain ja imartelevin sanoin pyysi hän piispalle lahjoittaa madonnan, jonka oli tuonut mukanaan.

Piispa kiitti, toivotti lahjan koituvan antajalleen siunaukseksi ja lupasi toimittaa sen johonkin hiippakuntansa maalaiskirkkoon, mihin seurakunta ei jaksanut sellaista kustantaa.

Mutta sitten Lyder kesti siirtyi toiseen hieman pulmallisempaan asiaan.

— Teidän armonne, alotti hän, — lähtiessäni en luonnollisesti aavistanut, että talvi tapaa näin aikaisin ja salpaa minut tänne kevääseen. Olin varautunut vain lyhyelle matkalle, ja nyt en oikein tiedä… katsoin sopivimmin voivani teidän armollenne mainita pulani…

— Onko rahoista kysymys?

— Niin, pikku lainasta… jos…

— Kuinka suuresta?

— Vaikkapa viitisenkymmentä markkaa…

— Ohoh! virkahti piispa ylen toimessaan.

— Arvattavasti tulee erikoisia menojakin, jos kerran teidän armonne…

Henricus herra iski varoittavasti silmää.

— Tuota… jos teidän armonne suvaitsee olla niin suosiollinen…

— Tuleepa mieleeni, virkahti piispa… onko isänne ennen asunut
Räävelissä?

Kesti oli kuin puusta pudonnut. Mutta hän putosi kuin kissa käpälilleen. Kylmällä keveydellä virkahti hän ikäänkuin ohi mennen:

— Kyllä hän on ollut… mutta muuttanut Lyypekkiin jo alun kolmattakymmentä vuotta sitten, minun vielä pienenä ollessani…

— Sitten hän on aikoinaan sieltäkäsin liikkunut hiippakunnassani kuvien kaupalla. Miksi hän muutti Lyypekkiin?

— Sitä en tiedä niin tarkoin… ensimäinen muistoni elämässäni on,
että äitini voi pahoin merimatkalla… merikipeänä oli tietenkin.
Mutta isä lienee ollut opin teillä Kölnissä ja siltä tieltä jäänyt
Lyypekkiin…

Piispa nyökäytti vain päätänsä ja tuumi sitten:

— Mitä pulaanne tulee, johtuu mieleeni apukeino. Taivassalon kirkonvanhin Mielivalta, Särkilahden isäntä, kysyi minulta taannoin, enkö tietäisi miestä, joka laittaisi heille lehteriaidakkeen. Sikäläisellä kirkkoherralla on tapana sunnuntaisin tulkita evankeliumia seurakuntalaisilleen, ja tätä toimitusta juhlistaakseen hän haluaisi kirkkoon kuorilehterin.

— Ah, samoin kuin kotikaupunkini ihanassa Mariankirkossa! huudahti
Lyder kesti.

— Niin. Kerroin kerran Taivassalon kirkkoherralle, että sellaisia on saksalasten kirkoissa, ja nyt haluavat ne laittaa lehterin, tietenkin samalla tavoin kuorin etuosan poikki. Heillä vain ei ole ketään, joka laittaisi taideleikkauksin koristellun aidakkeen lehterin eteen.

— Onko se kaukana?

— Jäitse lienee kuutisen, seitsemisen peninkulmaa.

— Oh, eikö aidaketta voisi laittaa täällä? kysäisi Lyder kesti kauhuissaan.

— Tulisihan hankalaksi kuletus, ja vaikeaa on ruveta laittamaan työpajaa kaluineen niin vähän tähden; Särkilahdessa lienee melkein kaikki mitä tarvitaan.

Lyder kestin mieli näytti aivan kulkevan kulossa.

— Niin, muuta keinoa en tiedä, virkahti piispa ja teki eleen, joka ilmaisi puhuttelun päättyneen.

Pää painuksissa teki kesti lähtöä, ja tuomiorovasti lähti mukaan. Hän tahtoi heti koettaa, eikö hänkään pystyisi ukon karrikkaa taivuttamaan.

Napaturunkadun päässä he erosivat, sillä rovasti tahtoi suorittaa puhemiestehtävänsä ilman sulhasta.

— Pää pystyyn vaan! sanoi hän rohkaisevasti, nuorelle ystävälleen.
— Toivottavasti tästä pian tulee kihlajaiset ja häät!

— Mutta kuinka voin aivan ilman rahoja… virkahti sulhanen samalla kertaa toivehikkaana ja surkeissaan.

— Voinhan vaikka minäkin auttaa kihlojen hankinnassa, kun kerran niin pitkälle päästään.

— Kihlathan minulla jo olisikin, mutta aina sitä sulhasmies…

— No, tottapahan katsotaan!

— Ja sitten kauas salolle…

— Hehe, pois morsiamensa mailtakin! nauroi leveäpää. Kenties voisitte Konradus mestarin kanssa työskennellä yhdessä. No, näkemiin!

Henricus rovasti poikkesi Napaturunkadulle ja Lyder kesti kiersi kirkkotarhan itäpäitse Helye Kuterin taloa kohden.