XII
Konradus mestarin tuvassa aivan ällistyttiin, kun Henricus herra kumaraisillaan kömpi matalasta ovesta sisään. Sillä ennen ei tämä nykyinen tuomiorovasti ollut siellä näyttäytynyt.
Anni istui käsityönsä ääressä kiukaan kupeella, mutta hänen kasvonsa näyttivät hieman kalvenneen. Monia mietteitä oli varmaan Anukin hautonut mielessään, sillä hänen kasvoillaan oli synkähkön sureksiva vivahdus ja ne näyttivät ikäänkuin miehistyneen. Hän oli alkanut vuoleksia uuden puupölkkynsä päätä, veisteltyään sen ensin kirveellä, niin että siitä saattoi aavistaa vähänkuin naisvartalon häämötystä.
Ukko itse oli saanut ristiinnaulittunsa valmiiksi ja pahloi aivan kuin uuden nuoruuden innolla koivun tyveä, jonka sisällä piili hänen armonsa tilaama Sigfrid pyhimys. Kuta utakammin hän veisti, sitä lähemmäksi hänen sydäntään tuntuivat tulevan entiset rakkaat pyhimykset, jotka, varsinkin hymyilevä neitsyt-äiti, olivat tuntuneet olevan hänestä niin loitolla, että hän saattoi antaa niille muodon ainoastaan nuoren oppilaansa välityksellä, opettamalla tälle taiteensa tekotavan. Nyt häämöttivät jälleen pyhimykset hänen mielikuvituksessaan pyhässä ylevyydessään ja niiden jumalaista sopusointua katsellessaan tunsi hän sydämensä sulavan muinaiseen tyyneen suopeuteen tavallisia syntisiä ihmisiäkin kohtaan.
Kunnioittavasti, vaikkakin vähän vierastavan jäykästi vastasi hän Henricus herran tervehdykseen ja suhahti tyttärelleen, että tämä toisi olutta hopeahaarikalla.
— Eipä ole, virkkoi ukko sitten, eipä ole ennen rovasti suonut majallemme sitä kunniaa. Elavus rovasti ja Henrik lehtori, pyhä neitsyt heidän sielujaan hoivatkoon, pistivät täällä aikoinaan moneksi pakinaksi olvihaarikan ääressä.
Henricus rovasti myhäili suopeasti.
Anni toi olutta, eikä Henricus herra sitä suinkaan kaatanut suunsa sivuitse.
Mutta ei hän sittenkään alkanut rattoisasti tarinoida, kuten entinen juttelias Elavus rovasti, vaan alotti juhlallisen opetuspuheen. Se alkoi siitä, miten autuasta oli yleensä, että ristiveljet ja sisaret, tekemättä eroa kreikkalaisen ja roomalaisen välillä, sulassa sovinnossa ja rakkaudessa elivät. Ajassa ja iankaikkisuudessa oli siitä siunaus koituva, ajassa, koska silloin saattoi odottaa apua ja tukea niiltä, jotka olivat lähellä, ja niiltä, jotka merien takana olivat…
Siitä rovasti joutui saarnansa varsinaiseen tekstiin ja selitti sanankuulijalleen kaikki ajateltavat siunaukset siitä, että hän saksalaisen kuvamestarin pojalle tyttärensä naittaisi, selitti niin juhlallisella messunuotilla, ettei Konradus ukko saanut lainkaan suunvuoroa. Mutta yrmeänä ja kärsimättömänä hän kuunteli.
Sitten rovasti palasi jälleen voitelemaan ukkoa perinpohjin sanan rieskalla. Ja niissä asioissa mestari uskollisena kirkon poikana oli altis kuuntelemaan ilman penseyttä. Hänen yrmeytensä lauhtui vähitellen, eikä kärsimättömyys palannut ennalleen sittenkään, kun rovasti sananvalossa osoitti hänelle sormellaan, että hänen oli naitettava tyttärensä saksalle. Otsa vetäytyi vain huolekkaihin, ei tuimiin kurttuihin.
— Hengellinen isä, tuumi ukko alakuloisena, vihdoin suunvuoroa saatuaan, — enimmän minua arveluttaa se, etten tunne koko miestä vähintäkään. Olen nähnyt hänet jonkun kerran kekkaloimassa, mutta en tiedä mitään enempää.
— Minä olen kuullut hänestä ja hänen vanhemmistaan syrjäisiltäkin.
— Keneltä?
Rovasti mainitsi hänen armonsa piispan ja kirkkoherra Ernvastuksen ja lisäsi:
— Voitte muuten uskoa, kun vakuutan, että minusta hän on kunnon nuori mies.
— Hohoi, huokasi vanhus. — Elämäni toivo ja valo on ollut siitä päivin, kun hirmusurma vei rakkaan Kerttuni ja ainoan poikani, että näkisin tyttäreni, silmäteräni, onnellisena elävän sen nuorukaisen kanssa, jonka pyhä äiti niin ihmeellisellä tavalla minulle antoi poikani sijaan. Onko minun nyt tästäkin ainoasta lohdutuksestani luovuttava?
— Synnillistä, huomautti rovasti vakavasti, sinun on ajatella ainoastaan itseäsi. Tyttäresi onni sen rinnalla, jota hän rakastaa, on lopulta itsellesikin iloksi ja siunaukseksi koituva.
— Mutta rakastaako hän sitten kestiä? kysäisi ukko topakasti. Ja samalla hänen silmissään näkyi valoisa vilahdus, ikäänkuin niihin olisi viimeinen toivonsäde pilkahtanut.
— Niin, kysykäämme häneltä!
— Kuules, Anni, riensi ukko kysymään kärkkäästi ja hätiköiden, ikäänkuin olisi seissut tulisilla hiilillä. — Tahdotko sinä ottaa kasvintoverisi vai tuon kirotun saksan?
Anni seisoi tuskallisin ilmein lattiaan katsoen.
— Annahan kun minä kysyn, määräsi rovasti. Anni, Konradus mestarin tytär, tahdotko puolisoksesi tämän Hamunduksen, isäsi kasvatin?
Anni vilkaisi arasti Anuun ja loi silmänsä maahan.
— Vai tahdotko Lyder Clippiatorin, lyypekkiläisen kestin?
Anni hypelöi punastellen esiliinaansa.
— Vastaa nyt, tahdotko heistä jommankumman!
— Tahtoisinhan minä, virkkoi Anni ujosti.
— Anunko? ehätti isäukko kysymään.
Anni katsoi häneen katuvasti ja rukoillen.
— Lyderinkö? kysyi rovasti.
— Niin.
Pieni sana tuli vain kuin kuiskaten hänen huuliltaan, ja samalla näyttivät huulet vaalenevan. Mutta heti kohta lehahti heleä puna hänen poskilleen.
Anu oli koko ajan seissut madonnatekeleensä ääressä, väliin ollen ryhtyvinään vuolemaan, mutta taasen unehtuen kuuntelemaan. Mikä hänelle nyt lienee tullut, mutta hän ei näyttänyt voivan kauemmin olla huoneessa. Hän tökkäsi vuolupuukkonsa madonnan kylkeen ja meni pihalle kalpein kasvoin.
Anni nyyhkytti nähdessään hänen menevän niin raskain askelin.
Konradus mestari seisoi tuokion kuin ampujaisen saaneena… tuokion vain. Sitten kääkersi hän tavattoman kiireissään veistoksensa ääreen ja tarttui kirveeseensä. Mutta hän veisti puusta vain yhden ainoan pilkkeen. Sitten heitti hän kirveensä lattialle ja seisoi rovastin edessä allapäin, ikäänkuin odottaen, mitä nyt oli tuleva.
— Konradus mestari, puhui rovasti entistään paljon lauhkeammin, — en muista tavanneeni toista avioparia, josta öisin nähnyt ja kuullut niin pelkkää hyvää ja ilahuttavaa kuin sinusta ja manallemenneestä vaimostasi. Varmaankin se sopu ja rakkaus, joka elämäänne kaunisti, oli teille siunattu sentähden, että sitä hellää kuiskausta, jonka pyhä neitsyt herättää niiden sydämissä, jotka taivahinen isä on toisilleen määrännyt, liittoanne solmitessanne kuulleet ja noudattaneet olitte. Valaiskoon hän sydäntäsi nyt, että lapsellesikin, sallimalla hänen kuulla sydämensä kuiskausta, saman onnellisen elämän soisit ja valmistaisit.
Nyt vasta leveäpää rovasti oli tavannut oikean sävelen. Vanha mestari, itse Konradus ukon häkkyrä, nyyhkytti! Ja silloin hän oli voitettu.
— Ottakoon Anni sitten hänet! puuskahti ukko. — Ota hänet! virkkoi hän viihdyttäen vetistelevälle tyttärelleen.
— Siis ei muuta kuin häitä valmistamaan! sanoi rovasti myhäillen ja lähtevän näköisenä.
Mutta se ajatus sai vielä ukon punomaan päätään.
— Ne kumminkin on lykättävä tältä talvelta, ärähti hän.
— Miksi? Eiköhän asia ole paras järjestää pikimiten, kun nuori mies kerran on tänne talvehtunut. Hänestä epäilemättä olisi teille hyvää apua.
Tämä viimeinen tuuma näytti ukon mielestä tuovan kestin aivan liian lähelle.
— Ainakaan toistaiseksi, sanotaan nyt vaikka tuonne kevään korville, ei asiassa ryhdytä mihinkään sen enempään, sanoi hän niin päättävästi, että rovastista näytti turhalta yrittääkään ukkoa järkyttää.
— Kuten tahdotte, vastasi hän.
— Ja sillävälin saavat he tavata toisiaan korkeintaan kerran viikossa täällä näkyvissäni.
— Ah, virkkoi rovasti — muistin aikaan. Lyder kesti on saanut muutaman tilauksen, ja eikö hän voisi työskennellä täällä teidän työpajassanne?
— Ei, vastasi Konradus ukko tuimasti.
— No, jollei sovi… Herran haltuun sitten!
Anu palasi kohta rovastin mentyä. Anniin heitti hän niin surullisen katseen, että tyttö purskahti uuteen itkun puuskaan. Konradus ukko osoitti Anulle katsein ja elein niin suurta hellyyttä, ettei hän koskaan ennen ollut kasvatilleen sellaista osoittanut. Tyttärensä ukko näytti aivan unhottaneen itkuineen päivineen. —
Lyder kesti oli niin levottomalla jännityksellä odottanut rovastin palaamista vierailultaan, ettei ollut voinut mennä majapaikkaansa, vaan oli palannut Kirkkoturulle kävelemään ja odottelemaan. Henricus herran palattua menivät he yhdessä tämän asuntoon, ja kestin kasvot olivat yhtenä ainoana kysymysmerkkinä.
— Ukko suostui.
— Ah!
— Mutta häitä ei hän suostu viettämään ennen kevättä.
— Ah!
Mitä kaikkea yksi pikkuinen "ah" voikaan ilmaista! Se helähti ensin kuin taivaan hopeakello, sitten kumahti tukehtuneena kuin umpeenluodusta haudasta.
— Kenties jo kevättalvella, lievensi rovasti.
Ei tämäkään näyttänyt Lyder kestiä paljon lohduttavan.
— Ja nyt luulen, että on paras lähteä Taivassaloon kuoriaidaketta laittamaan.
— Oh!
— Työssä parhaiten kuluu talvikin.
— Eikös hänen työpajassaan…
— Ei. Niin, ettei ole muuta keinoa, virkkoi leveäpää rovasti päättävästi.
Lyder kestin lähdettyä tuli Henricus rovasti ajatelleeksi, että hän oli tavallaan mennyt pappissanallaan takaukseen suosikistaan, ja se häntä näin jälkeenpäin alkoi hieman arveluttaa.
… Hänhän oikeastaan tiesi niin vähän koko miehestä, eikä se vähäkään ollut erittäin suosittelevaa. Juttu voi, jos se päättyisi jollakin tavoin hullusti, alentaa piispan silmissä hänen arvoaan, olla haitaksi hänen pappisuralleen… kenties laimentaisi virkaveljien kannatusta piispanvaalissakin. Ukon visapäälle kenties tuli sanotuksi liikoja… mutta eihän se tulle muiden tietoon! Oli kuitenkin hyvä saada selvyyttä itse asiaan.
Hänen mieleensä muistui rääveliläinen Herman Hamer, ja hän lähetti nuorta saksaa noutamaan.
Herman saksa tiesi yhtä ja toista, tiesipä vähän aina isoisästä alkaen. Hän oli ollut kilpiseppä ja suuri noita ja puoskari, usein yökaudet temppuillut pajassaan. Kaamein mielin oli Herman kuullut lapsena tarinoita hänestä, ja mikä virolainen tai lättiläinen hän kuului olleen kansallisuudeltaanko.
Johannes Clippiatorin oli Herman nähnytkin poikasena ollessaan. Saksalaistunut nuori mies oli omin päin opetellut puukuvia ja koristeita vuolemaan. Mutta huonoiksi niitä moitittiin, ja naituaan oli hän suuressa köyhyydessä. Lopulta oli lähtenyt lipettiin, mitä lie pillojaan paennut, ja vaimonsa oli jättänyt kerjäämään pikku poikansa keralla. Muutamien vuosien kuluttua oli muuan Räävelin porvari yhyttänyt miehen Lyypekissä. Siitä tiedon saatuaan lähti vaimo jälkeen… eikä Herman saksa tiennyt sen enempää.
Hämäriksi jäivät Henricus herralle perheen myöhemmät vaiheet. Lyypekkiläisiä kestejäkin saattoi tulla vasta keväällä, ja kotisaksat olivat enimmäkseen Räävelistä ja Danzigista kotoisin. Vihdoin muisti hän perheen, joka taisi olla Lyypekistä, ja hän oli perheen rippi-isäkin. Hän lähti sinne ja kysäisi ohimennen Clippiatoreista.
Kyllä Lyypekissä oli ollut senniminen kuvanvuolija, ja oli hänellä muutamia oppilaita ja sällejäkin työssä. Pojan oli saksa myös nähnyt mieheksi varttumaisillaan, ja oli poika jo silloin liikuskellut pyhimyskuvien kaupoilla. Saksa oli muuttanut tänne jo kymmenisen vuotta sitten eikä tiennyt perheestä enemmän hyvää kuin pahaakaan.
Henricus herra rauhoittui. Nähtävästi olivat nuhteetonta väkeä, koskei heistä tietty sen erikoisempaa.