XIII
… Kirottuja karilaita, rosohonkia molemmat! Toinen ojentaa oksakarahkansa tanaan, ettei pääse lähelle miltään puolelta — toinen tökkää koukkuoksansa takinkaulukseen, ei hellitä helpolla, ei kovalla! Toinen karkoittaa luotaan, toinen kietoo kahleihinsa, — muuten samanlaisia karilaita, rosohonkia molemmat!
… Mielivalta vai mikä meluvalta tämä on jo nimeltäänkin! Otti jo ennen joulua rekeensä Turusta ja vei, tänne toi. Eikä auta mikään, vaikka tahtoisi jo parin päivän perästä lähteä tiehensä. Ei anna kyytiä itse, eivät toisetkaan, liittoutuneet ovat yhteen juoneen! Vaikka sitten tahtoisi vain käydä kaupungissa, eivät ota rekeensä mennessään Heikinmessuunsa, muka pyhimyksensä juhlaan… ei pääse koko talvena paikaltaan pikahtamaan, vaikka siihen pakahtuisi!
… Mutta nyt, nyt on jo työ päätöksessään, veistot ja vuolut. Viimeiset maalivedot vain ja sitten matkalle! Kuuli ukko Mielivalta sen jo tänä aamuna. Mutta silloin alkaa vedellä, että oisi muka laitettava sekkomaalauksia heidän kirkkonsa kattoon — kirkossa, jossa päivisinkin on niin kylmä, ettei sivellin pysyisi kädessä, ja öisin maali aivan jäätyisi! Sai ukon karrikka sentään järkensä kouraansa. Mutta silloin alkaa nauraa vornottaa, että olisi muka vielä vaivaisukko laitettava heidän kirkkonsa ovenpieleen! Totta hän ei sillä tainnut tarkoittaa, mutta törkeää se oli leikiksikin. Kohdella lyypeekkiläistä kestiä kuten mitäkin renkiään! Pian täältä toki pääsee, täytyy päästä!
… Ihmeellinen maa näin keväällä! Valoa, sulaa valoa vain! Lumivalkoinen maa ja sinivalkoinen taivas ui huikaisevassa säteilyssä! Ja se herättää mielessä sellaisen kaihonydön, että aivan pakahtuu, kun ei pääse paikoiltaan…
… Mutta pian täytyy päästä!
Ja levottomin, hätiköivin vedoin siveli Lyder kesti Taivassalon kuoriaidaketta Särkilahden suuressa pirtissä.
Sillä kuoriaidake, melkein talven työ, oli vihdoin valmis. Paikoillaan oli paneloitus: keskimäinen leveä ruutu, jossa oli kaunis läpileikattu ruusuke, minkä kohdalla pappi tulisi seisomaan evankeliumia tulkitessaan, ja sen molemmin puolin kapeammat lehtikoristeiset ruudut, paikoillaan olivat nydepilarit ja listat, joissa kiemurtelivat lehtivanat molemmin puolin kaareutuvine korulehtineen. Maalauskin oli päättymäisillään.
Ja illalla hän vihdoin sai tilinsä ja unettoman yön jälkeen aamulla kyydin kaupunkiin.
Kieriä jäitä ja lumisia maita Turkua kohden, häikäisevässä valotulvassa, johon aivan tunsi häipyvänsä, maaliskuun lumipaisteessa! Turkua kohden veti veren polttava ytö, mieli uneksi huumaavista häistä — ja samalla vihlaisi niin kipeän arasti sydäntä…
Vihdoinkin!
Tuomiorovasti Henricus Hartmanni oli heidät vihkinyt kirkossa,
Konradus mestarin tyttären ja Lyder kestin.
Konradus ukko oli toivonut piispan itsensä toimittavan pyhän sakramentin, mutta hänen armonsa makasi Koroisten piispanhovissa sairaana, vuoteen omana.
Vihinnän jälkeen oli muutamia vieraita kutsuttu yksinkertaiselle aterialle Konradus mestarin tupaan. Saksoja siellä ei ollut muita kuin sulhanen ja Henricus herra, vihkipappi, joka hänkin oli suvainnut tulla hääateriaa ja siihen kuuluvia oluvia läsnäolollaan kunnioittamaan. Olipa läsnä toinenkin hengenmies, tuomiokirkon vanha suntio, "dominus Henzsus", joka, vaikka oli itseään Konradus ukkoa vanhempi, vielä pysyi pystyssä muistomerkkinä vanhoilta hyviltä ajoilta. Ruotsalaissyntyisiä porvareita oli pari, toimitarmoinen Vibrud Kortuma, kuten häntä nimettiin, vaikka hänen nimensä oli oikeastaan Korttumme, ja vanha Lasse Visthus, joka kotikielessä sai nimen Vistikka. Suomalaisista häävieraista oli huomattavin vakaa vanha porvari Tuomas Pilvinen. Läsnä olivat myös veljekset Hennikka ja Juhani, porvaristuneet Luokkinaisten pojat Liedosta; Hennikkaa olivat Turun suomalaiset porvarit koettaneet saada raatimiehekseenkin, mutta eivät vielä onnistuneet. Maalaissyntyä oli myös porvari Mikko Halikkolainen, kuten nimikin kieli. Samoin Leinäpään kolme poikaa, joista vanhin Henrik oli tahtonut komeilla vähemmän nurmentuoksuisella, enemmän porvarillisella nimellä, mutta hänelle ei kelvannut Sarka, vaan "Watmal" oli hienompi; molempain nuorempain sukunimi merkittiin herrojen papereihin "af Lennepe". Arno, nuorin Leinäpään veljeksistä, oli muuten aikeissa muuttaa Lyypekkiin, tuumien, että siellä kenties oli vähemmän saksojen jaloissa kuin täällä kotona. Käsityöläisiä oli räätäli Uolevi Liinaharja, seppä Lari Uskinen ja köydenpunoja Jaakko Kusto. Ainoa maalainen oli Konradus ukon päreenkiskoja, isäntä Antero Mukonen Marian pitäjästä, ja hänellä oli reposa emäntänsä mukanaan. Useimmat porvaritkin olivat perheineen.
Erillään muista häävieraista, ainoastaan heidän katseltavinaan, seisoi kaksi: tuomiokirkon pyhä Sigfrid ja Santtamarian kirkon uusi madonna, jotka molemmat olivat parahiksi häihin saaneet lopullisen asunsa.
Jylisevän synkkänä kuin Herran viha seisoi tuvan perällä Olavi Sylikuninkaan kastaja, Göötinmaan apostoli, riiputtaen käsissään molempien toveriensa vertavuotavia päitä, jotka pakanat olivat katkaisseet. Niin tuiman oli Konradus ukko luonut ilmeen pyhälle Sigfridille, ettei outo saattanut otaksua muuta kuin että hän oli teloittanut pari vainolaistaan ja kantoi niiden päitä voitonmerkkinään.
Vieressä seisoi nuoren Anun viimeisin taideteos. Ei pyhä neitsyt ollut suurin muuttanut muotoaan, helposti sen tunsi saman nuoren mestarin sielunluomaksi kuin edellisenkin, joka oli jo syystalvella viety Perniöön. Oli punervilla huulilla pyhä hymykin, mutta ei se ollut sama kevätsäteinen, utuisen sävelsointuinen hymy kuin ennen. Sen kevätkaiho oli lientynyt syväksi sydänsuruksi, ja tämän elämänsurun teki vieno hymynhäivähdys niin sydäntäsärkeväksi, ettei häävieraista monikaan voinut sitä katsella kostumattomin silmin. Tämä ihmeellinen suruhymy antoi pyhän äidin kasvoille niin suuren inhimillisen pyhyyden, että sitä nähdessään olisi heltynyt hartauteen pakanakin, joka ei hänen taivahisesta pyhyydestään mitään tiennyt.
Tämä sureva pyhä neitsyt oli morsiamen muotokuva, kalpean morsiamen, jonka häitä vietettiin. Sen näki jokainen, ja jokaisen silmissä tuntui kuvasta leviävän ikäänkuin suruhuntu morsiamen ympärille. Ja se painoi niin häävierasten mieltä, että luuli pikemmin hautajaisissa olevansa, eivätkä hääpöydän oluetkaan jaksaneet iloa maasta irroittaa.
Sulhanen itse istui morsiamen rinnalla kaamean kalpeana.
Intohimon hehku oli hänet tuonut tähän hetkeen, ja tähän hehkuvaloon ei ympäröivästä pimeydestä ollut näkynyt muuta kuin hääyön huumat, jotka hänellä nyt olivat edessään. Mutta nyt näki hän keskeltä pimeää salamain valaiseman kuvan: ennen vihityn vaimonsa kaukana kotirannoilla. Ja hänet valtasi kamala onnettomuuden aavistus, joka huimasi hänen päätänsä, niin että hän tuskin pysyi istuallaan. Maailma tuntui kuin pyörivän hänen ympärillään ja hän tunsi ikäänkuin vaipuvansa pohjattomaan kuiluun. Hän tunsi, että oli tuleva, että täytyi tulla jotakin, joka tuhoaa kaiken.
Ja kun pihaan ajoi hevonen helisevin kulkusin, tunsi hän, että se tuli nyt. Ja kun porstuasta kuuluivat kiirehtivät askelet ja ovi aukeni, tunsi hän katsomattakin kaamealla varmuudella, jäätävällä tyyneydellä, mitä oli tuleva.
Hän katsoi ja horjahti. Sillä hän näki edessään miehen isänsä liikkeestä.
Hän ponnahti pystyyn ja oli parilla askeleella miehen edessä.
— Miten sinä tulit?
— Laiva laski Hankoniemeen, kun ei päässyt tänne. Sieltä tulin hevoskyydillä.
— Mitä… mitä varten? kysäisi sulhanen kiihkoissaan, mutta alkoi samassa vaistomaisesti vetää sanantuojaa pihalle.
— Vaimosi oli kuolemaisillaan ja…
Kesti karjaisi ja iski noutajaansa vasten suuta.
Mutta samalla hän ryntäsi pihalle heittäen oven selälleen.
— Tule pian! huusi hän.
Hän juoksi rekeen. Sanantuoja ehti hädintuskin jälestä, kun kuului ruoskan läiskähdys ja reki kiiti pois kilisevin kulkusin.
Hääväki oli niin tyrmistynyt, ettei kukaan tullut kääntäneeksi kättänsäkään ennenkuin kulkuset olivat loitonneet kuulumattomiin.
Useimmat tulivat tänä kohtalokkaana hetkenä ensiksi ajatelleeksi, miten sanantuoja oli tullut. Tietysti oli lyypekkiläinen laiva lähtenyt liian aikaisin, tuntematta, milloin Turun saariston jäät lähtevät. Niin oli tapahtunut väliin ennenkin, ja laivojen oli täytynyt mennä Hankoniemeen lastineen.
Vasta vähitellen alkoi häävieraille oikein selvitä, mikä kauhuntapaus oli tapahtunut, kauheampi kuin mikään immenraiskaus.
Oli jotakin tavallista, että kestit täällä vieraassa maassa pettivät ja raiskasivat neitoja. Monet laulutkin siitä liikkuivat kansan suussa. Mutta tässä oli tapahtunut rikos pyhää henkeä vastaan: sakramentin häväistys.
Ja hääväki istui kuin halvautuneena hääpöydän ympärillä.
Vähitellen kääntyivät yhä useammat silmät tuomiorovastiin, joka istui pöydän päässä tuhkanharmain kasvoin. Katseet kääntyivät häneen kysyen, selitystä vaatien.
… Hän oli vihkinyt. Millä nojalla?
Konradus ukko käänsi häneen tuiman, kiiluvan katseensa.
… Hän oli kestin puolesta pauhannut. Millä nojalla?
Ja ukon edessä pöydällä oli hänen vuolupuukkonsa, jota hän käytti aterioidessaan, kun kaikki muut veitset oli luovutettu häävieraille.
Vihdoin rovasti alkoi liikahdella muumiomaisesta jähmetyksestään. Hän nousi ja teki lähtöä.
— Kukapa, alotti hän tapaillen sanojaan, — kukapa tätä aavisti; ei hänen armonsakaan — sillä hänen ylevyytensä toivomuksesta — —
— Valehtelet! pääsi Konradus ukolta silmittömän vihastuksen karjaus. Ja ennenkun kukaan oli ehtinyt käsittää mitä tapahtui, oli hän siepannut vuolupuukkonsa ja iskenyt vihkipappia kylkeen.
Niinkuin harmaan sumun läpi näki hän, että leveäpää rovasti retkahti takaisin olkatuoliin. Hän ei tuntenut sääliä, ei katumusta, ei pelkoa. Hänen mieleensä välähti yhtäkkiä, että toinen pahantekijä pääsee pakoon, vaikka pääsyyllinen oli saanutkin rangaistuksensa.
Hän nousi, tyynesti, mutta tuiterasti. Hän kääkersi pihalle ja alkoi juosta mutkikkaita katuja sinnepäin, mistä rannikkotie vei Mätäjärven ja Hirsipuumäen ohi Hankoniemeen päin.
Anni oli ylkänsä paettua istunut kuin jäätyneenä. Isänsä teon nähtyään kaatui hän lattialle tainnoksiin. Anu riensi häntä hoivaamaan.
Henricus rovasti oli horjahtanut tuolille painaen kylkeään kädellään. Hän loi Henzsus suntioon puoleksi rukoilevan, puoleksi käskevän katseen.
— Luostarista — yrtintuntija —
Dominus Henzsus, vanha, vapiseva ukko, lähetti nuoren Arno Leinäpään, että apu joutuisi pikemmin.
Samassa tuli hän muistaneeksi, että sulhanen oli lähtenyt pakoon. Hän huusi vavahtelevin leuvoin:
— Kiinni hänet, ottakaa kiinni sakramentin häväisijä!
Henricus herra kuuli sen ja loi suntioon avuttoman kiukun katseen.
— Kiinni… mur… haaja! ähkyi hän.
Mutta sitä tuskin kuuli dominus Henzsuskaan.
Sillä hääväki oli noussut ykskaks jalkeille, ja hälisten alkoivat kaikki juosta Helye Kuterin talolle, missä kestin tiedettiin majaa pitäneen.
Ja kun nuori Arno Leinäpää palasi luostarista vanhan isä Andreaan keralla, näkivät he hääväen pitävän pikku rähäkkää Kuterin talon edustalla, vaatien sieltä kestiä käsiinsä.
Vanha isä Andreas tuskin loi katsettakaan hälisevään väkijoukkoon. Hän oli kiintynyt miettimään ihmeellistä elämänongelmaa. Hän oli kuullut noutajalta, että haavoittunut oli Henricus rovasti, sama mies, joka kolmattakymmentä vuotta sitten oli julistanut seurakuntansa kirkonkiroihin ja rettelöiden ja räiskäen kieltänyt lakon aikana hänetkin harjoittamasta sielunhoitoa alueellaan. Ihmeellisesti kaitselmus kutsui nyt juuri hänet Sääksmäen entisen kirkkoherran henkeä pelastamaan. Ja hän tunsi melkein vahingoniloa rientäessään apuun.
Ehdittyään Konradus mestarin tupaan tutki hän haavan. Se ei ollut vaarallinen, sillä veitsi oli viiltänyt vain kylkiluiden päällitse. Ja kun isä Andreas oli huolellisesti sitonut haavan, ei enää ollut vaaraa verenvuodostakaan.
Henricus herra olisi saattanut kävelläkin, mutta varovaisuuden vuoksi kannettiin hänet asuntoonsa piispantalon ylikertaan. —
Samana iltana astuivat oikeudenpalvelijat Konradus mestarin tupaan.
He olivat tulleet sen asukkaita häätämään.
— Pyhä neitsyt, onko piispa…? pääsi Anulta.
— Hänen armonsa on sairaana ja silloin on tuomiorovasti hänen sijaisenaan. Hän on antanut häätökäskyn.
— Mutta isä —? pääsi Annilta.
— Häntä etsitään.
Anu ja Anni saivat tuskin aikaa heittää päällysvaatteensa ylleen.
Kasvintoveriinsa nojaten laahautui Anni kadulle.
Ilta pimeni ja yö oli kylmä.