III.
Täällä minä alotin nyt viettää varsin säännöllistä ja terveellistä elämää.
Kohta aamulla teetä juotuani lähdin pyssy olalla ja koira mukana ampumaan kyntölintuja, joita sielläpäin oli runsaasti, myöhäisestä syksystä huolimatta. Kello kolmatta käydessä palasin minä kotia. Koko iltapäivän vietin Aleksander Dmitrijevitshin ja hänen perheensä seurassa.
Me kävimme kartanon laveilla mailla, tarkastimme maanviljelystä ja illoin istuimme kaikin yhdessä ruokahuoneessa. Me puhuimme monista asioista, luimme ääneen tahi pelasimme shakkia, minä ja Aleksander Dmitrijevitsh.
Ljudmila Ivanovna istui sillä aikaa pöydän ääressä, usein hän myöskin soitti piaanoa ja säestäen lauloi puoliääneen romansseja. Silloin tällöin säestin minäkin hänen lauluansa. Illan tultua menivät lapset, tavallisesti Dunjashkan kanssa lastenkamariin. Vasta kahdeksan tienoissa tulivat he ruokasaliin ehtoollista syömään. Vanhimmat — kaksoiset, tyttö ja poika, jotka olivat laihat ja kalpeat — olivat äitinsä näköiset ja saamattomia sekä harvapuheiset, jota vastoin nuorin tytär, kolmivuotias Tanja, oli vallan toista ja sai kaikki ihmettelemään vilkkauttaan ja hilpeyttään. Aleksander Dmitrijevitsh rakasti häntä kiihkeästi. Hän otti hänet syliinsä ja leikki ja jutteli hänen kanssaan, vaikka hän hyvin vähän välitti toisista lapsistaan. Näytti siltä kuin Tanjakin olisi rakastanut isäänsä enemmän kuin toisia ja hyväili häntä erityisellä lempeydellä.
"No, Tanja kulta, juokse kilpaa minun kanssani", sanoi Aleksander
Dmitrijevitsh, kehoittaen tytärtänsä leikkimään.
"Kohta, kohta", vastasi Tanja sukkelaan, mutta sensijaan että hän olisi juossut kilpaa isänsä kanssa, juoksi hän liverrellen pois hänen luotaan.
"Sinähän juokset pois luotani".
"Sinä et saa minua kiinni, sinä et saa", huusi Tanja, juoksi pöydän taakse, taputti käsiään ja hyppäsi iloisena samalla paikalla.
"Ah, sinä rakas tyttöni", sanoi Aleksander Dmitrijevitsh lempeästi, kiiruhti hänen luoksensa, nosti hänet käsivarrelleen ja rupesi suutelemaan häntä.
"Isä, isä kulta". Lapsi toisti lukemattomia kertoja nämä hyväilynimet, kääntäen pois päätänsä, "isä kulta, kulta isä!"
Tämä pikku Tanja oli todellakin hurmaava, iloinen ja rakastettava olento. Hänen sointuva äänensä, hänen aina hymyilevät kasvonsa pienine, mustine silmineen, hänen kiehkurapäänsä ja tuo pieni vireä ja solakka vartalonsa viehättivät myöskin minut kokonaan. Ei voinut olla ilolla katselematta tuota lasta.
Hän tottui pian myöskin minuun, ja minä sain, niinkuin toisetkin, ottaa häntä syliini ja leikkiä hänen kanssansa. Varsinkin kuuntelin minä suureksi mielihyväkseni, kuinka hän kutsui isäänsä. Kun isä oli huoneessa, puhui Tanja ainoastaan hänen kanssansa ja toisti yhtä mittaa tuota hyväilevää "isä, isä kulta, kulta isä!"
Tuo "isä kulta" kuului erittäin ihanalta ja kujeelliselta. Ellei Tanjan ääntä kuulunut talossa, voi olla varma, että hän nukkui.
Aleksander Dmitrijevitsh näytti hyvin onnelliselta. Sittenkuin hänen oli täytynyt elää niin monta vuotta sairaan, lapsettoman vaimonsa kanssa, oli hän nyt saanut täyden perheen, johon hän oli kiintynyt sydämensä pohjasta. Hän sai nauttia iloja, joista hän ennen ei ollut uneksinutkaan.
Hän rakasti hellästi myöskin kaksoisiaan. Teetä juodessa meni hän usein heidän luoksensa, kumartui heidän yli, syleili heitä molempia samalla kertaa — he istuivat aina vieritysten — puhui heille helliä sanoja ja suuteli heitä.
Mutta hän virkkoi tavallisesti: "no, no, älkää olko noin synkän näköisiä, kyllä kaikki vielä hyvin käy" — ja silloin hänen äänessään kuului surumielisyyden vivahdus, sillä häntä suretti, etteivät hänen vanhimmat lapsensa olleet oikein niinkuin toiset lapset.
Silloin kaksoiset hymyilivät arasti ja kävivät iloisemmiksi.
Aleksander Dmitrijevitsh rakasti vaimoansa yli kaiken. Hän jumaloitsi häntä sokeasti, eikä siinä ollut tarpeeksi, että hän olisi huomannut vaimonsa virheitä, mutta hän ei uskaltanut ajatellakaan sitä mahdollisuutta, että niitä olisi voinut olla hänessäkin.
Minä muistan selvästi kuinka se minua ihmetytti.
Minä en olisi koskaan uskonut, että rakkaus voisi ulottua niin pitkälle. Hän seurasi vaimonsa joka askeletta ja jokainen pikkuseikka, joka koski Ljudmila Ivanovnaa, huoletti häntä.
"Mene kävelemään, kultani, sää on niin kaunis, muuten sinä nukut taas levottomasti", toisti hän joka aamu, kun oli juotu teetä.
"Ole kaikin muodoin syömättä kaalia, aarteeni, minä pelkään… sinähän valitit eilen", sanoi Aleksander hänelle päivällistä syödessämme.
"Sinä näytät niin kalpealta tänään, iapsukaiseni, tee minulle se palvelus, että menet levolle, sinä olet väsynyt", sanoi hän vaimollensa illalla.
Ja Ljndmila Ivanovna rypisti joka hänen sanallensa otsaansa, vaikk'ei hän vastannut mitään. Minä huomasin sen, mutta Aleksander Dmitrijevitsh ei ajatellut lainkaan sitä, että hänen rakkautensa kävisi hänen vaimollensa joskus vastukselliseksi. Joka kerta, kun Ljudmila Ivanovna soitti pianoa ja lauloi, innostui Aleksander Dmitrijevits sanomattomasti. Hän huomautti erittäin äänen puhtaasta soinnusta ja esittämisen sydämellisyydestä, ja tästä minunkin täytyi häntä kehua. Muutoin hän ei suinkaan laulanut huonosti.
"Laula tuo laulu, sinä tiedät, aarteeni", oli Aleksander Dmitrijevitshillä tapana sanoa joka ilta, "Oi armas enkelini, halaa minua. Se on minun lempiromanssini".
Ja Ljudmila lauloi miehensä lempiromanssin.
"Kuule", sanoi hän sitten, kääntyen minun puoleeni, "eikö se ole hurmaava?"
"Oi armas enkelini, halaa minua", lauloi hän tunteellisesta
"Jos sinä vaan tietäisit, kuinka hurmaavan kiltti ja lahjakas minun vaimoni on; ja hän on todellinen kaunotar — minun Ljudmilani — eikö totta?"
Mutta kaikkea tuota minä en voinut tietää. Minä en havainnut Ljudmilassa kaikkia näitä ominaisuuksia. Hän oli kyllä jokseenkin kaunis, mutta että hän olisi ollut viisas, hyvä ja lahjakas, sitä minä en voinut parhaimmallakaan tahdollani tunnustaa. Ljudmila Ivanovna muistutti minulle käytöksellään aina kissaa.
Lyhytkasvuinen, ryhti eteenpäin kallistunut, enemmän lihava kuin laiha, viheriäiset, viekkaat silmät, joissa aina piili jotakin kaksimielistä ja ilkeätä, oli Ljudmila. Hänellä oli punainen tiheä taaksepäin kammattu tukka. Hän liikkui hiljaa ja kuulumattomin askelin väljällänsä olevassa mustassa puvussaan. Jos hän puhui jonkun kanssa ystävällisesti, ei tietänyt, oliko hänen sanoillansa vilpitön tarkoitus, vai oliko ystävyyden osoitus pelkkää teeskentelyä. Jos hän oli sitten kenen kanssa tahansa yhdessä… lastensa tahi miehensä kanssa, niin ei olisi voinut päättää, oliko hän hyvä äiti ja vaimo, vai oliko hän ylipäänsä hyvä nainen vai ei. Minä en tullut sen viisaammaksi siinä suhteessa, rakastiko hän miestänsä ja lapsiansa.
Hän oli 24 vuoden vanha eikä ollut nauttinut erityistä sivistystä, lukuunottamatta sitä, että hän oli viettänyt kuukauden kasvatuskoulussa. Kotona vanhan, hyvin niukan sivistyksen saaneen tilanomistajattaren luona, joka eli yksinäisyydessä, oli vallan mahdoton täyttää hänen laiminlyötyä kasvatustansa; hän ei oppinut muuta kuin suolaamaan sieniä ja ruokkimaan kalkkunoita.
Mutta omasta mielestään oli Ljudmila hyvin sivistynyt ja maailmanviisas. Hän oli tietävinänsä Pietari Suuresta; hän näytti, että hänellä oli jotakin käsitystä nihilisteistä ja intelligenssistä ja että hän vielä tiesi sanoa, missä Ruotsi ja Norja ovat; hän osasi lausua nopeasti "charmant", hän lauloi ja soitti pianota. Huolimatta näistä kaikista ominaisuuksistaan, minun on suoraan tunnustaminen, että sydäntäni oikein kirveli ajatellessani, että Aleksander Dmitrijevitsh oli vaimokseen sattunut saamaan sellaisen naisen, joka ei lainkaan sopinut hänelle hienotunteiselle miehelle. Minusta hän olisi voinut valita itselleen sopivamman vaimon, mutta nähdessäni taas kuinka onnelliselta hän näytti kodissaan, luulottelin minä päättäneeni väärin.
"Miks'ei Ljudmila olisi sopiva vaimo Aleksander Dmitrijevitshille? Senkötähden ett'ei hän osaa puhua niin kauniisti ja että hän hymyilee niin kummallisesti? Siinä minä tuomitsen väärin."