IV.
Neljä päivää oli jo kulunut minun tulostani Aleksander Dmitrijevitsh oli erittäin hyvä ja hellä minua kohtaan. Hän arvasi kaikki minun toivomukseni, ennenkuin minä ehdin niitä ilmoittaakkaan. Hän otti selvän minun lempiruoistani ja piti huolen siitä, että minulle niitä tarjottiin.
Minä olin hänelle rakkaana vieraana, sillä hän oli tuntenut minun vanhempani niin kauan ja rakasti meidän kotiamme niinkuin omaansa. Sitä enemmän tahtoi hän olla minulle hyödyksi. Myöskin Ljudmila Ivanovna oli kohtelias ja hyvä minulle, vaikka hänen ystävyytensä näytti minusta teeskenneltyltä ja teki sentähden luonnollisesti minuun ikävän vaikutuksen.
Kun me eräänä iltana istuimme teepöydän ääressä, kysyi häneltä Aleksander Dmitrijevitsh, joka tapansa mukaan huolehti hänestä, minkätähden hän oli niin surullinen.
"En minä ole surullinen", vastasi Ljudmila Ivanovna äreästi.
"Älä nyt suutu, armaani, en minä tarkoittanut loukata sinua", sanoi
Aleksander Dmitrijevitsh, kummastuen ja murheellisena.
"Ethän sinä loukkaa minua, mutta minä olen todellakin väsynyt sinun ijankaikkisiin kysymyksiisi; milloin minä olen kalpea, milloin surullinen, väliin yhtä, väliin toista…"
"Mutta kultani, kuinka sinä voit sanoa niin", sanoi Aleksander
Dmitrijevitsh nuhdellen.
Häntä näytti Ljudmilan tuo hänelle vallan odottamaton käytös suuresti hämmästyttävän. Surun ja kärsimyksen ilme painui hänen kasvoillensa. He olivat kumpikin vaiti. Minä katsahdin Ljudmila Ivanovnaan.
"Nyt vasta näkee mikä ihminen hän on", ajattelin minä. Äkkiä lähetti hän minulle tuskin näkyvän hymyn ja katsoi minuun viheriäisillä silmillänsä. Minä huomasin niissä pahan hohteen. Vaitiolo kävi tuskalliseksi.
Silloin juosta karkasivat lapset meluten huoneestansa ja tauvottivat hiljaisuuden.
"Isä, isä kulta, me rakennamme huoneita, pieniä kivihuoneita", huusi
Tanja.
Aleksander Dmitrijevitsh otti hänet syliinsä ja käveli hänen kanssaan hiljaa edes takaisin. Ljudmila Ivanovna seurasi heitä katseillaan.
"Se on todellakin sietämätöntä", rupesi hän valittamaan, kun Aleksander Tanja selässänsä oli poistunut huoneesta. "Aleksander Dmitrijevitsh (hän kutsui miestänsä aina niin, aivan kuin tunnustaen hänen henkistä etevämmyyttänsä) on toimissaan kaiket päivät, ja minä olen aina yksin, alinomaa yksin, ilman seuraa, ilman huvituksia. Minä iloitsen suuresti teidän käynnistänne luonamme. Ei kukaan ole tähän asti tullut tänne; rauhantuomari vaan silloin tällöin poikkeaa meille, mutta hänkin on jo vanha. Sitä paitsi Aleksander Dmitrijevitsh saattaa itsellensä liian paljon vaivaa minun tähteni, väliin minä väsyn kauheasti häneen…"
"Hänkin jo vanha…" minä toistin mielessäni Ljudmilan sanat — ne olivat törkeitä eikä suinkaan kauniita.
Hän istui teekeittiön luona ja tarjosi teetä.
"Aina minun täytyy jäädä kotia", jatkoi hän, "ainoastaan kerran olen minä ollut tanssiaisissa klubissa, siellä oli niin hauskaa… Ah, kuinka minun oli hauskaa! Siellä oli niin paljon upseeria… Pidättekö te tanssista?"
"Kyllä, joskus", vastasin minä vastahakoisesti.
Minä yhä vielä näin silmissäni Aleksander Dmitrijevitshin hyvänsuovat, surulliset kasvot.
Mutta eriskummallista kyllä, vaikka Ljudmila Ivanovnan valitukset ja hänen käytöksensä olivat minulle vastenmielisiä ja hänen raaka puheensa pahasti loukkasi minua, oli hänessä tällä hetkellä jotakin puoleensa vetävää, vieläpä viehättävääkin. Hän keskusteli nyt niin avosydämmisesti ja vilpittömästi minun kanssani, että minä oikein otin osaa hänen suruunsa ja minun tuli häntä sääli, hänen miehensä kun tarjosi hänelle niin vähän huvituksia.
"Miksi te ette pyydä Aleksander Dmitrijevitshiä käymään kanssanne paikassa ja toisessa; sitä hän ei varmaankaan kieltäisi teiltä", sanoin minä yhä enemmän osaa-ottavaisesti.
Minä rupesin ihailemaan hänen pientä ja pehmeätä kättänsä, jonka suonet näkyivät hyvin pirteästi ja jossa hän piti hopealusikkaa.
"Ah, en, minä en tahdo pyytää häntä siihen, minä tiedän, ettei hän
mielellänsä käy minun kanssani vieraissa, ja mitä se hyödyttäisikään…
Nythän te olette tullut tänne meidän luoksemme, ja minua ilahuttaa…"
Hän veti suunsa vinoon ja hymyili ainoastaan yhdellä suunkulmalla.
Minä katselin häntä. Meidän katseemme kohtasivat toisensa, ja nämät jokseenkin pitkälliset ja tutkivaiset katseet merkitsivät sekä hänellä että minulla jotakin epärehellistä. Minä tunsin, että minun sydämmeni kuohui. Täytymys, joka tähän asti oli leimannut seurusteluamme, oli tällä hetkellä täydelleen haihtunut ja antoi arvaamatonta sijaa molemminpuoliseen lähestymiseen.
Myöhemmin illalla, kun lapset olivat menneet, levolle, istuimme minä ja Aleksander shakkipöydän ääressä: mutta hän ei ollut iloinen eikä laskenut leikkiä niinkuin ennen. Ljudmila Ivanovna oli taas päinvastoin niin vilkas ettei koskaan ennen, hän lauloi paljon ja soitti valssin "Mennyt aika". Hänen poskiansa punotti ja hän puhui taukoamatta. Minä vastasin hänen yksinkertaisiin kokkapuheisiinsa, mutta minä huomasin, että vaikka Aleksander Dmitrijevitsh nauroi, häntä ei kuitenkaan miellyttänyt, että hänen vaimonsa laski leikkiä minun kanssani. Hän luotti kuitenkin minuun ja vaimoonsa, niin että ainoastaan nuo Ljudmilan edellisellä hetkellä lausutut sanat pahoittivat hänen mieltänsä ja ne, ne nyt turmelivat koko hänen iltansa. Sitä paitsi oli Aleksander Dmitrijevitsh sekä hengellisesti että ruumiillisesti likinäköinen eikä hän sentähden huomannut sitä, minkä minä äkkiä keksin ja minkä jokainen tulokas olisi heti huomannut, Niissä katseissa, joilla Ljudmila tarkasteli miestänsä, oli jotakin halveksivaa ja pahaa.
Kun me illalla erosimme toisistamme, piti Ljudmila minun kättäni omassa kädessään kauvemmin kuin muutoin ja hän puristi sitä kovemmin kuin ennen. Taas hän katsoi minuun niin kummallisesti, niinkuin ensin teepöydän ääressä, ja tuo katse sai minut rauhattomaksi. Aleksander Dmitrijevits sanoi surumielisenä minulle hyvää yötä, ja minä lähdin huoneeseeni.
Maata pantuani tunsin minä itseni rikolliseksi. Minun omatuntoni ei ollut puhdas ja rauhallinen. Minä olin näkevinäni edessäni tänä iltana kiihoittuneen Ljudmilan hänen viheriäisine, vetistyneine silmineen ja hänen rinnallaan Aleksander Dmitrijevitshin suuren hyväntahtoisen muodon ja murheelliset kasvot.
"Mutta millä ja ketä vastaan olen minä rikkonut?" ajattelin. "Hän vaan keikailee minun edessäni — siinä kaikki."
Mitään muuta ei voinutkaan tulla kysymykseen, ja minä koetin rauhoittaa itseäni sillä ajatuksella.
Mutta tietämättäni olin taas tuntevinani hänen valkoisen ja pehmeän kätensä minun kädessäni ja näkevinäni hänen kostean katseensa tähystävän minua.
"Niin, hänen käytöksensä minua kohtaan on todellakin muuttunut", ajattelin minä. "Ensi päivinä oli hän maltillinen, enkä minä käsittänyt häntä; nyt on vallan toista. Hän ei rakasta miestänsä, joka päinvastoin on hänelle vastenmielinen. Mutta kuinka hän on kaunis!… Mitä tyhmyyksiä tämä on?" ajattelin jälleen, "vai olenko minä tullut hulluksi? Hänhän on Aleksander Dmitrijevitshin vaimo!…"
Kun minä seuraavana aamuna astuin ruokahuoneeseen, olivat jo kaikki siellä koossa, ja kaikki näyttivät olevan parhaimmalla tuulella. Puolisot olivat rakentaneet rauhan. Aleksander Dmitrijevitsh oli jälleen iloisella ja hyvällä mielellään. Ljudmila Ivanovna taas oli kainona ja maltillisena. Hyväillen hän puhui miehensä kanssa ja oli minulle tyly. Mutta minä näin kyllä, että hän teeskenteli. Hän oli vaan näön vuoksi hellä miehellensä, mutta antoi minulle niinkuin edellisenäkin päivänä, salaisia silmäyksiä. Aleksander Dmitrijevitsh ei huomannut mitään.
Sinä päivänä piti hänen matkustaman kaupunkiin virkatoimissaan. Kun me olimme juoneet teetä, jätti hän meidät. Ljudmila Ivanovna painoi suutelon hänen sileäksi ajetulle poskelle.
"Ehkä minun täytyy jäädä kaupunkiin yöksi", sanoi Aleksander Dmitrijevitsh istuen vaunuissa, "minä kyllä en sitä luule, mutta pidä huoli, armaani, siitä ettei meidän ystävämme ole ikävä. No, minä palaan kotia jo illalla."
Rauhallisena ja tyytyväisenä jätti hän meidät.
Heti kun hän oli lähtenyt, menin minäkin kotoa niinkuin minulla oli joka päivä tapana tehdä, metsään ampumaan lintuja. Tänä päivänä se oli minusta erittäin mieleistä, melkeimpä välttämätöntä. Minä tahdoin päästä selville siitä, mikä minua kiusasi. Minä kuljin kauan pensastossa ja tiheän metsän rinteellä ja ammuin joitakuita kyntölintuja.
Mutta minä en voinut pitää ajatuksiani koossa, oliko siihen sitten syynä se, että minä olin väsynyt vaiko jotain muuta. Minä tunsin taas tuota entistä tahdonheikkoutta ja minä antauduin hiomisille ajatuksille, niille ajatuksille, joista jo olin kärsinyt Moskovassa. Minä ymmärsin, ett'ei itseänsä voi minnekään paeta.
Minä olin täydelleen Ljudmila Ivanovnan ja hänen viheliäisten silmiensä ja polttavien käsiensä vallassa.
Voi tuntua kummalliselta, mutta hänen kuvansa oli painunut niin syvälle minun mielikuvitukseeni, että minä en voinut ainoastaan vapautua siitä, vaan minä myös en nähnyt enkä ajatellutkaan mitään muuta. Minä koetin vakuuttaa itselleni, että Aleksander Dmitrijevitsh oli minun vanha ystäväni, ett'ei minulla ollut oikeutta ajatella hänen vaimoansa sillä tavoin, että minä olin paatunut ja turmeltunut olento, jos voisin antautua moisten ajatusten valtaan… mutta mikään ei auttanut. Minä tiesin, mitä naisia hän oli. Minä käsitin nyt hänen käytöksensä minua kohtaan, mutta minulta jo puuttui voimia ajatella hänestä toisella tavoin.
"Mutta hänhän on Aleksander Dmitrijevitshin vaimo, tuon hyvän ja rakastettavan miehen, joka on kantanut minua ja minun veljiäni käsillänsä", toistin minä rauhoittuakseni.
"Sehän on halpamaista ja inhoittavaa", sanoin minä itsekseni, ja sitä seuraa omantunnon vaivat ja tuskat".
"Tietenkin… niinkin… mutta… hän on niin hurmaava! …"
Ja jälleen jouduin riettaiden ajatusten ja himojen valtaan.
Sillä tapaa minä kiusaamistani kiusasin itseäni kuleskellen ympäri metsässä. Eläin oli minussa herännyt ja se kärsi hirveästi. Minä tahdoin ajaa pois itsestäni sen, mikä minua kiusasi, mutta voimat puuttuivat minulta. Ljudmilan ja minun välilläni oli solmittu näkymätön sähkövirta, enkä minä enää jaksanut sitä katkaista.