V
Kun olin menossa kotia, kello kahden vaiheilla päivällä, tuli Ljudmila Ivanovna minua vastaan kartanon läheisyydessä. Hänen kanssansa olivat hänen kaksoisensa, hän oli ilman hattua, mutta hän oli heittänyt päällensä mustan lämpöisen viitan.
"Oletteko te väsynyt?" kysyi hän minulta. "Me päätimme tulla teitä vastaan. Teidän ystävänne Tanja ei tahtonut tulla mukaan; vaan mieluummin jäädä kotia lapsentytön kanssa; hänen on ikävä, kun hänen isänsä on poissa. Miten ihana on ilma tänä päivänä!"
"Kyllä", sanoin minä ja tunsin, kuinka hänen odottamaton tulonsa hermostutti minua.
"Minä olen ajatellut teitä koko päivän", sanoin minä; nuo sanat pääsivät suustani huomaamattani.
"Vai niin? Ja minä teitä. Se on totta. Tulkaa nyt kotia, niin me syömme päivällistä."
Me kävimme toistemme rinnalla. Hän uhkui verevyyttä ja nuoruutta. Tuoksu hänen ruumiistaan ja haju kuihtuneista koivunlehdistä ja kosteasta maasta yhteisesti myrkyttivät hermojani ja riistivät minun tahdonvoimani viimeisenkin jäännöksen. Kaksoiset juoksivat edellämme, suuret kummikalossit pienissä ohutsäärisissä jaloissaan.
"Tiedättekö, minulla on kerrottavana teille uutinen", sanoi Ljudmila Ivanovna hetkisen oltuamme vaiti, kääntäen päänsä minua kohden ja katsoen minua suoraan silmiin.
"Mikä uutinen?"
"Arvatkaa!"
"Koskeekohan se Aleksander Dmitrijevitshiä?"
"Aivan niin, ja mitä luulette sen tietävän?"
"Eikö hän tule tänään kaupungista kotia?"
"Te olette arvannut oikein. Vaunut palasivat äsken, ja kuski toi minulle kirjeen, mieheni kirjoittaa, että hänellä on tärkeitä asioita kaupungissa toimitettavana ja tulee sentähden kotia vasta huomenna."
"Mahdotonta", huudahdin minä epäillen.
"Totta se on, minä vakuutan…" kuinka minä osasinkaan arvata uutisen jonka hän tahtoi ilmoittaa minulle. Luultavasti hänen keikailemisensa ja sen salaperäisyyden tähden, jolla hän siitä puhui. Olihan sitä paitse itse Aleksander Dmitrijevitsh lähtiessään sanonut tulevansa kotia ehkä vasta seuraavana päivänä.
Tultuamme kotia, söimme päivällistä ja sitten kävelimme lasten kanssa puutarhassa. Kello 5 joimme teetä. Illalla istuin salissa hänen kanssaan kahden. Minä luin sanomalehteä ja hän kirjaili korko-ompelua.
"Ei, minun täytyy matkustaa jo tänä päivänä iltajunassa", päätin minä ja yhä vaan luin, ymmärtämättä mitä luin. "Sehän on kauheata, hänhän antaa minun selvästi ymmärtää… Aleksander Dmitrijevitsh parka… ja minäkin… mutta kauheinta tässä on se, ettei hän näe mitään; senpä tähden kaikki näyttää niin yksinkertaiselta".
"Aikanne kuluu teiltä Moskovassa kai hyvin hauskasti?" kysyi Ljudmila
Ivanovna ja hänen silmistään loisti samalla kummallinen valo.
"Oh niin, tavallansa", vastasin minä.
"Ja minun on täällä niin ikävä", jatkoi hän, nostamatta silmiänsä työstään. "Aleksander Dmitrijevitsh on kaikessa tapauksessa jo vanha… minä kyllä kunnioitan häntä suuresti, mutta kuitenkin… hänhän voisi minulle olla isänä. — —"
"Jo vanha… voisi olla isänä…" toistin minä mielessäni, "en, minä en erehdy."
Samassa hän näytti minusta vastenmieliseltä. Kun hän erityisellä äänenpainolla lausui sanan "vanha" ja useamman kerran toisti saman sanan, oli hän minusta inhottava. Minä ponnistin viimeiset voimani ja nousin seisoalleni.
"Tiedättekö", sanoin hänelle päättäväisenä, "minä matkustan heti; olen vallan unhoittanut, että olen siihen pakoitettu. Minä kyllä lupasin Aleksander Dmitrijevitshille viipyä täällä vielä pari päivää, mutta sitä en kuitenkaan nyt voi."
Hän katseli minua hämmästyneenä.
"Mutta kaikin mokomin, se ei käy päinsä. Mitä Aleksandnr Dmitrijevitsh ajattelisi. Jääkää, minä pyydän."
Hän kävi levottomaksi.
"Ei, minun täytyy lähteä. Minun täytyy pyytää teitä heti käskemään valjastamaan hevoset vaunujen eteen", toistin minä vakavasti.
"Mikä teidän on?" kysyi hän mielitellen ja tarkoittavaisesti, päästyään hämmästyksestään.
Hän nousi sohvasta, lähestyi minua, tuli viereeni ja tarjosi minulle kätensä. Hänen silmänsä tummenivat, ja hän veti silmäluomensa hiukan yhteen.
Lastenkamarista kaikui korvissamme Tanjan heleä ääni.
"Ei, sehän ei käy päinsä", sanoin minä hänelle, tarttuen hänen käteensä ja puristaen sitä, "se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua!"
Huolimatta vastustuksestani halusin tuona hetkenä sulkea hänet syliini; hän tunsi laitani ja kuiskasi:
"Rakkahin ystäväni, se saa tapahtua, se saa…"
Hän laski olkapäilleni kätensä, joka hänellä oli vapaana, ja lähenti kasvonsa puoleksi avonaisine huulineen minun kasvoihini. Jotkut pitkät, pehmeät hiukset, jotka peittivät hänen otsaansa, koskettivat silmiäni.
"Illemmalla", kuiskasi hän, yhdellä hyppäyksellä, kuin kissa, vetäytyen luotani.
Sydäntäni tykytti. Minä en voinut enää hallita itseäni.
"Vartokaa, vartokaa!" huusin minä hänelle korottaen käsiäni häntä kohden, sillä nyt minä tahdoin että hän olisi jäänyt läheisyyteeni.
"Ei nyt on vuoro teidän vartoa", sanoi hän nauraen. "Te kummallinen mies…"
Ja nauraen poistui hän huoneesta.
Me söimme illallista. Tanja oli iloinen, kuin ainakin; kaksoiset istuivat ääneti. Mieltäni kirveli, enkä koko aikana puhunut sanaakaan.
"Lankeenkohan nyt minäkin… olenko jo niin syvälle paatunut?" Tämä ajatus ja toiset samallaiset pyörivät mielessäni. "Enköhän saa itseäni hillityksi? Sitten on kaikki mennyttä."
"Jumalani, ovatko sitten kaikki ihmiset voimattomia näissä tapauksissa!"
Ljudmila Ivanovna kehoitti minua säestämään lauluansa, kunnes lapset nukkuisivat. Tahdotonna tottelin häntä tohuisen aistillisuuden valtaamana. Hänen mielensä oli kovin liikutettu ja alinomaa hän nojasi minuun.
"Hän lauloi joitakuita lauluja, mutta minä olin saanut tarpeeksi hänen laulustaan; äänensä kuului minusta yksitoikkoiselta enkä kuunnellut lauluansa. Olihan vaan niin suloista tuntea hänen ruumiinsa lämmön niin lähellä selkäni takana, ja minä tunsin polttavan halun saada vetää häntä vielä lähemmäksi itseäni.
"Me menimme saliin. Ensin täytyi antaa lasten ja Dundjashkan nukkua… Kuinka Aleksander Dmitrijevitsh sallikaan minun olla hänen kanssaan kahden? Ehkä hän kuitenkin palaa kotia meidän sitä aavistamattamme", päätin minä ja ilmoitin Ljudmilalle epäilykseni.
"Ehkä Aleksander Dmitrijevitsh tulee äkki-arvaamatta kotia nähdäkseen, miten me täällä aikaamme vietämme", sanoin puoleksi leikillisesti.
Hän nauroi.
"Ah ei, sitä hän ei tee koskaan; hän ei koskaan valehtele, ja luulenpa, että hän on jäänyt tänään kaupunkiin minun tähteni, että minä tänä iltana saisin olla teidän kanssanne kahden kesken ja hankkisin itselleni huvituksen. Hän on oikullinen, eikä näe mitään, miesparka."
Hän naurahti taas äänekkäämmin ja teeskennellen.
Aleksander Dmitrijevitshin käytöstapa oli minulle käsittämätön. Uskoin kuitenkin Ljudmilan sanoja enkä sen enempää puhunut siitä.
"Kuka tiesi?", päätin itsekseni, "vaikkapa hänellä olisikin ollut kaupungissa tehtäviä, mutta ehkä Ljudmilakin on oikeassa; mahdoton on tunkeutua ihmissieluun ja sen salaisuuksia tutkia."
Saadakseni aikamme kulumaan, pyysin Ljudmilan pelaamaan kanssani "tammea." Hän suostui, ja me istuimme sohvaan. Hänen valkoinen kätensä kosketteli kättäni, hänen napeloita siirtäessään. Polvemme viistäytyivät. Levotonna hän yhä vääntelihe paikallansa. Hänen poskillansa puna yhä kirkkaammin hohti ja kosteilla silmillään hän minua yhä tarkasteli.
Jo kävi kello yhtätoista. Nyt voi varmuudella otaksua, ettei Aleksander Dmitrijevitsh enää palaisi. Kauhistumistani kauhistuin, kun täytyi siinä hänen kanssaan kahden olla, mutta en voinut myöskään mennä tieheni. Ei ollut enää minulla valtaa itseni yli, vaan kiihoituin vaan kiihoittumistani.
"Mitä te siinä teette?… Pettäjä!.. huudahti Ljudmila, kun leikilläni otin häneltä napelon.
"En minä…"
"Antakaa se heti takaisin!"
Hän tarttui käteeni koettaen avata nyrkkini.
Tuo kosketus vei minulta viimeisenkin malttini. Minä siirryin ihan lähelle häntä, kiivaasti tartuin hänen olkapäihinsä ja vedin häntä luokseni kaikilla voimillani.
"Ei, päästäkää, jääkää paikallenne… tyttö on viereisessä huoneessa", sanoi hän kuiskaten, riistihe irti ja uhkasi minua sormellaan.
Terävästi tuijottaen minuun, osoitti hän sormellaan ruokahuoneen selällään olevaa ovea; siellä oli pöytä vielä katettuna.
Minä päästin hänet, ja huokasin syvään. Hän heittihe loikomaan sohvan selkää vasten hymyillen teeskentelevästi.
Minä nousin divoonilta ja rupesin rauhoittuakseni kävelemään edestakaisin huoneessa.
Ruokahuoneessa näyttäytyi Dunjashka.
"Nukkuvatko lapset?" kysyi Ljudmila Ivanovna niin tyynenä kuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Nukkuvat", vastasi Dunjashka lyhyesti, korjaten ruoat pöydältä.
"Sitten menen minäkin levolle", sanoi Ljudmila, niin että Dunjashkan piti kuuleman, "minä olen väsynyt."
Mutta hän jäi kuitenkin istumaan paikallensa.
"Aleksander Dmitrijevitshia ei vaan kuulu tänä iltana kotia", sanoi hän valitellen.
Dunjashka pian katosi ruokahuoneesta, sammutettuaan Ljudmilan käskystä lamput käytävissä. Minä yhä vaan levottomana kävin edestakaisin, sillä tunsin, etten voinut olla rauhallisena.
Oi kurjuuttani! Kuinka kipeästi koskeakaan ja kuinka surkeata onkaan olla eläimenä, tuntea eläimellisen saavan valtoihinsa kaiken inhimillisen meissä, koko meidän olentomme, tuntea sen tappavan ja huumaavan meissä kaiken järkevän ja inhimillisen. Eikö millään tavoin voi sitä voittaa, karkoittaa, kukistaa? Sehän on surkeata ja masentavaa.
Talossa vallitsi hiljaisuus; levolle oli Dunjashkakin mennyt. Me vaan olimme kahden. Minä kuulin sydämmeni kovin lyövän. En tietänyt mikä olisi tapahtuva ja odotin.
"Tästähän kuitenkin täytyy tulla loppu", lohdutin mieltäni, ihaillen
Ljudmilan rintaa ja kaulaa. "Loppu tästä tulee tavalla tai toisella".
Hetkisen kuluttua Ljudmila Ivanovna nousi seisoallen. Hän oli nähtävästi odottanut juuri tätä hetkeä.
"Me tavataan vielä", kuiskasi hän äkkiä korvaani; "minä tulen; menkää vaan huoneesenne."
Hän kiiruhti pois ruokahuoneesta, ja heti sen jälkeen kuulin lastenhuoneen oven narisevan.
"Jumalani, kuinka syvälle olemme langenneet! Minä tulen…" kaikui vielä minun korvissani. Minä tunsin olevani niin kiihoittunut, kuin olisin valmistautunut hirveimpään rikokseen.
Ymmärtämättäni oikein mitä tein, menin huoneeseni, riisuin siellä kiireesti ja heittäydyin vuoteelleni. Tahallani sammutin kynttilän ja jätin Aleksander Dmitrijevitshin työhuoneen oven selälleen.
Kuun valo tunkeutui ikkunasta huoneesen. Minä makasin silmät auki polttaen paperossin toisensa perään. Olin kuumeessa.
"Nythän kaikki on yhdentekevää, on jo myöhäistä…" tämä ajatus ei jättänyt minua. "Hän tulee kohta, hän tulee kohta! … ah, joudu, joudu."
Viereisessä huoneessa kuun valo muodosti lattialle ja huonekaluille kaksi valkoista pilkkua, joissa leveänä ja mustana akkunapuite kuvastui.
Minä katsahdin tuohon salaperäisesti valaistuun huoneeseen. Aleksander Dmitrijevitshin kirjoituspöytä, sille asetettuine kynttiläjalkoineen ja koirineen pronssista, hänen nahalla peitetty nojatuolinsa ja hänen kirjakaappinsa, kaikki tuo saattoi käsittämättömän pelon minuun. Koko ruumistani värisytti. Päässäni sekaisin vierivät ajatukset toisensa perään.
"Hän tulee kohta… kohta… jouduhan… tule, tule… niin kyllä, olen häijy, irstas, mutta sille nyt en voi enää mitään… joudu, joudu… nyt on jo myöhäistä."
Kului puoli tuntia täynnä tuskallista ja jännittävää odotusta. En luullut ajasta tulevan koskaan loppua. Minä kuuntelin. Talossa oli hiljaa kuin haudassa.
"Heti ovi avataan ja hän tulee. Lapset ja Dunjashka nukkuvat kyllä raskaasti. Ulko-ovi on lukossa, eikä kukaan voi nähdä meitä…"
"Joudu, joudu… mutta tulehan…" kerroin taukoamatta, tuntien tuskallisen pistoksen sydämessäni.
Minä kohotin yläruumistani, nojautuen kyynäspäilleni; silloin kuulin lastenhuoneen oven hyvin hiljaa narisevan.
"Hän on ollut makuuhuoneessaan ja tulee nyt lastenhuoneen kautta, siellä ensin katsottuaan, että kaikki on kunnossa."
Sydämmeni aaltoili. Olin valmis sulkemaan hänet syliin ja kohoutuin vielä enemmän. Hirveä kiihoitus sai veren kiehumaan suonissani.
Mutta silloin tapahtui jotain aavistamatonta. Hiipien tuli joku ruokahuoneen kautta suoraan minua kohden; kuului niinkuin pienet avonaiset jalat olisivat hissutelleet lattialla.
Ensi silmänräpäyksessä en voinut päästä selville siitä, mitä näin; luulin jo tulevani mielipuoleksi.
Aleksander Dmitrijevitshin huoneesen astui avojaloin pieni olento, käsivarret ja kaula paljaina. Kuun valaisemalle paikalle se seisahtui, arasti katsoen ympärillensä huoneessa. Tarkemmin sitä katsottuani, tunsin sen; se oli Tanja. Hänen mustat silmänsä loistivat kuutamossa ja olivat auki selällään; tukkansa oli hajallaan. Vielä kerran katsahti hän hämillään ja peloissaan ympärillensä.
"Isä kulta, kulta isä", kuului hänen äänensä, rauhallisena, mutta selvänä… "Hän on poissa", lisäsi hän sitten surullisesti, hymyillen kauhistuneena.
Tuota hymyä en unhoita koskaan… Vielä hetkisen seisoi hän siinä, sitten hän juosta hissutteli paljailla pikku jaloillaan huoneesta.
Ensin en käsittänyt tuosta mitään; se oli jotain käsittämätöntä.
"Mitä tämä on?" kysyin itseltäni. "Olisikohan tuo ollut pelkkää mielenkuvitusta? … Tanja?… Isä kulta, kulta isä!… Niin, se oli hän. Mutta kuinka olisi hän tullut tänne yksin keskellä yötä?… Kuutamo yössä?… Käyneekö hän unissaan?…"
Muuta selitystä ei ollut.
"Hän on kai noussut vuoteeltaan ja kiiruhtanut tänne. Onhan Aleksander
Dmitrijevitsh kertonut minulle, että Tanjan on niin tapana tehdä…
Mutta Ljudmila Ivanovna?… Hän lienee vielä makuuhuoneessaan. Miksei
hän siellä olisi?… Ah niin, hänhän tahtoi tulla minun luokseni…
Jumala, mitä olen aikeissa tekemään?"
"Mitä olen aikonut tehdä?… Mikä minun oikeastaan oli?… Olenko sairas, vai olenko tullut mielipuoleksi?"
Minua puistatti ja samalla minä selvisin.
Minä en osaa kertoa kaikkea, mikä sinä hetkenä heräsi minussa, mutta minä häpesin siihen määrään ja tunsin sellaisen kauhun siitä, mitä olin aikonut tehdä, kuin en ole koskaan ennen elämässäni tuntenut. Minä juoksin vuoteeltani ja sytytettyäni kynttilän rupesin kiireesti pukeutumaan.
"Minä lähden heti kohta, tuossa tuokiossa", päätin vahvasti ja vakavasti. Äkkiä minä taas tulin kokonaan tunnoilleni.
"Oli kuin olisi ollut ilmestys, joka oli ihan minua varten tarkoitettu", toistin itsekseni.
"Mikä paatunut ilkiö minä olenkaan!" huudahdin itsekseni täydellä vakaumuksella. "Kuinka olenkaan niin langennut ja ilettävä ja heikko!… Ja sinä, tyttöseni, sinä puhdas, rakas lapsi, sinä olet pelastanut minun huudollasi: 'kulta isä, isä kulta'!"
Minä kumarsin ottamaan saappaat vuoteen toisesta päästä.
"Kuinka, oletteko pukeutumaisillanne?" kysyi äkkiä joku vieressäni.
Vavahtaen hyppäsin seisomaan. Ovessa seisoi Ljudmila Ivanovna tuijottaen minuun. Hänen kasvoissaan ilmeni levottomuus ja hämmennys. Hän oli heti minusta huomannut, että jotakin oli tapahtunut.
"Mitä nyt?" kysyi hän epävarmalla äänellä.
En tietänyt, mitä minun piti hänelle vastaaman.
"Menkää täältä, Jumalan tähden", sanoin hänelle äkkiä liikutettuna, niinkuin olisin puhunut vaan itsekseni, "minä lähden heti… Hän tuli työhuoneesen paitasillaan, seisahtui ja huudahti äkkiä 'kulta isä, isä kulta'… hän on poissa… oli kuin ilmestys… hän on pelastanut meidät… ymmärrättekö?… Mutta menkäähän pois täältä, minä pyydän teitä".
Ensin alussa hän ei ymmärtänyt mitään, hämmästyneenä vaan tuijotti minuun. Kuinka kurjalta ja inhoittavalta hän nyt minusta näyttäkään!
"Kuka tuli tänne? Mitä te puhutte?" kysyi hän minulta hiljaisella äänellä ja katsellen minua, niinkuin olisin ollut mielipuolena.
"Tanja, Tanja! Ettekö te vieläkään ymmärrä minua? Hän kävi unissa."
"Tanja?" kertoi hän.
Mutta minä huomasin, että hän vallan hyvin ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi äkkiä ja katosi työhuoneeseen.
"Odottakaa kaikella muotoa, älkää lähtekö", sanoi hän hetken kuluttua piilopaikastaan hiljaisella ja rukoilevalla äänellä. "Jumala tiesi, mitä Aleksander Dmitrijevitsh vielä taitaisi luulla… jättäkää matkanne ainakin huomisaamuksi. Minä rukoilen teitä, älkää nyt matkustako!"
Minä en ottanut huomiooni hänen sanojansa, pikaisesti vaan yhä pukeuduin. Pian hän vaikeni.
"Voiko luulla lankeavansa niin syvälle", ajattelin halveksien itseäni ja mieleni ollessa kauhistuneena, "lankeavansa niin syvälle, että ainoastaan sokea kohtalo voi meitä pelastaa ja avata silmämme."
Olin pukeutunut ja menin työhuoneesen. Nojaten seinää vasten seisoi siellä Ljudmila Ivanovna ääneti ja odottaen minua. Hän rupesi taas rukoilemaan minua, etten lähtisi nyt, vaan viipyisin seuraavaan aamuun. Hän näytti kovin levottomalta ja puhui hiljaa syyllisen äänellä. Hänen tuskansa vaikutti minuun. Minun tuli häntä sääli, vaikka hän yhä vielä olikin minusta sanomattoman vastenmielinen.
"Hän on oikeassa", päätin minä, "minkätähden tekisin hänelle pahaa ja — mikä olisi vielä pahempi — pahoittaisin Aleksander Dmitrijevitsh paran mieltä herättäen hänen epäilyksiään. Saatanhan yhtä hyvin lähteä huomenna… Ylipäänsä se ei paljoakaan vaikuta asiaan."
"Olkoon menneeksi, minä jään vielä huomiseen", sanoin minä.
Ljudmila Ivanovna meni vaieten Aleksander Dmitrijevitshin pöydän luo ja seisoi siinä vartalo eteenpäin nojautuneena. Kirkas kuutamo tunkeusi ikkunasta valaisten hänen tuuheata tukkaansa.
Minä menin takaisin huoneeseni. Kynnyksellä seisahduin ja katsoin vielä kerran taakseni.
"Ihmeellinen nainen", päätin, katsellen Ljudmila Ivanovnan liikkumatonta, syyntunnon painamaa vartaloa, "minä en ymmärrä häntä".
Minun piti juuri vetää ovi lukkoon, kun Ljudmila Ivanovna äkkiä ojensihe ja kuulumattomin kissantapaisin askelin astui eteeni korottaen kätensä minua kohden.
"Rakas ystäväni, tämä kaikkihan on vaan tyhmyyttä", sanoi hän äkkiä ja imarrellen. "Miksi olette niin liikutettu? Älkää ajatelko sitä enää. Saanenhan nyt tulla?"
Hän lähestyi minua, verkallen nostaen oikeata kättänsä, niinkuin olisi tahtonut laskea sen rinnalleni ja mielitellen minua katseellaan. Olin jo vähällä antaa hänelle perää. Silloin tunsin itsessäni varoituksen ja minä peräydyin hänestä niinkuin paatuneen ihmisen edestä samalla torjuen häntä kädelläni luotani. Hän horjahtui tuosta odottamattomasta lyönnistäni, kompastui ja oli jo kaatua. Mutta heti hän taas pääsi tasapainoon ja juoksi pikaa työhuoneesen.
"Houkkio!" suhisi hän katsellen minua salamoitsevilla silmillään ja puristaen minulle nyrkkiä, "minä en luullut teidän olevan sellainen houkkio, niin tuhma, niin sivistymätön ja…"
Minä vedin kiireesti huoneeni oven kiinni ja salpasin sen…
* * * * *
Seuraavana aamuna palasi Aleksander Dmitrijevitsh kaupungista, ja samana päivänä illalla lähdin minä asemalle, huolimatta hänen pyynnöstään, että vielä jäisin hänen luoksensa.
Syyksi sanoin vaan ehdottomasti, täytyi olla seuraavana päivänä läsnä yliopistossa, seikka, jonka muka olin kokonaan unhoittanut.
Aleksander Dmitrijevitsh ei niinmuodoin huomannut mitään, jos kohta häntä ihmetyttikin äkkinäinen poislähtöni.
Siten estelyni kyllä kävi täydestä, mutta minä en voinut enää katsoa häntä suoraan silmiin.
Vähät minä enää Ljudmilan kanssa puhuin, mutta hän oli niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Jättäessäni hänelle hyvästi, huomasin katseessa, jonka hän loi minuun, ainoastaan närkästymistä ja kylmää halveksimista.
Minä palasin Moskovaan, josta olin lähtenyt hakemaan parannusta taudilleni… Mutta millaisena palasinkaan?… Silminnähtävästi ei tämä parannustapa ollut oikea tätä tautia varten. Hoidon täytyi alkaa toiseen tapaan, mutta kuinka?.. Toisentaakko nuorison elämäntavat ja kasvatuksen?… Niin on!
Mutta minä puolestani olen jo kasvatettu, olen täysi mies, eikä minun auta muu kuin taistella kovaa ja tuskallista taistelua itseäni vastaan…
* * * * *
"Tähän päättyy kertomus", sanoi Vasilij Nikolajevitsh, katsellen yhä sinistä päiväkirjaa, joka minusta näytti vapisevan hänen kädessään. Minun ei ole ollut helppo lukea sitä, varsinkin tietäessäni, miten poika paran vastedes kävi.
"Hän kuoli, niinkuin jo kerroin, keuhkotautiin. Pian sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut tämän kertomuksen, heittäytyi hän auttamattomasti heikkoutensa valtaan. Silloin en vielä tuntenut häntä. Kuitenkin kuulin silloin tällöin kerrottavan, että hän eli hyvin irstaisesti, turmellen siten sekä ruumiinsa että sielunsa. Hän vietti koko aikansa kapakoissa ja kaupungin syrjäosissa olevissa taloissa, juoden ja seurustellen siellä kaikemmoisten naisten kanssa. Hän sai hyvin vaarallisen keuhkotaudin. Silloin hän selvisi jälleen. Siihen aikaan minä tutustuin häneen. Muistan vielä kuinka, kuin näin hänet viimeisen kerran vuoteellaan makaavan ja syvästi hengittävän, en voinut katsella häntä, vaan poistuin huoneesta. Viimeisiä sanoja, jotka kuulin hänen lausuvan, en unhoita koskaan. Hänen huulensa olivat kuivat, ja ainoastaan suurella vaivalla hän kuiskasi minulle:
"Näetkö, veliseni, minä en osannut hillitä itseäni, aistillisuuteni on saattanut minut perikatoon; minun olisi pitänyt taistella."
Sen jälkeen hän ei enää lausunut sanaakaan.
Usein olen päätellyt, että hän yhä eläisi ja taistelisi, jos vaan aikoinaan olisi löytänyt tuen. Mutta harva meistä se on joka sellaisen tuen löytää… näemmehän jokainen päivä ympärillämme ihmisten lankeavan… toinen vetää alinomaa mukaansa toisen… Mieltäni liikutti varsinkin tuo heikkouden ja ainaisen innostuksen yhteensovitus hänen luonteessaan sekä ne ankarat vaatimukset, jotka hän vaati itseltään, ja hänen tahtonsa tehdä oikein. Hän tiesi, että se oli hänen elämänsä korkein tehtävä, pyrkien alinomaa voittamaan tuon eläimellisen, joka saattoi hänelle ja meille kaikille saattaa tuskaa. Mutta onneton nääntyi taistelussa.
Vasilij Nikolajevitsh vaikeni. Kohta kävi keskustelu yleiseksi. Kello oli jo 12 yöllä, kun uninen Aljoshka sulki oven jälkeemme.
Parin päivän päästä poikkesin Vasilij Nikolajevitshin luo pyytämään häntä lainaamaan minulle sinisen päiväkirjan, saadakseni jäljennöksen kertomuksesta.