IV. KATINKULTAA,
Kokosin voimani, voitin velttouteni ja menin ulos. Vaelsin katuja talvipäivän hämäryydessä selvitellen kipeää päätäni. Kadut vilisivät täynnä ihmisiä, sillä oli joulunaluspäivät. Kaikilla oli kiire. He riensivät myymälöihin ja sysivät toisiaan syrjään saadakseen ostettavansa ensin.
Eräällä kadulla tapasin eilen kohtaamani nuoren tytön. Tarjouduin kantamaan hänen pakettejaan. Kävelimme yhdessä, mutta tänään hän ei ollut sama kuin eilen. Viattomien silmien katseessa luin pyyteen ja liikkeiden sirous oli pelkkää kiemailua.
Ajattelin: yössäkö oli lapsen viattomuus kadonnut ja sialle tullut naamiota kantava nainen. Oikeat helmet vaihdettu väärennettyihin. Puhdas kulta katinkultaan.
Erotessamme rapun hämäryydessä puristin hänet syliini ja suutelin häntä suulle. Hänen huulensa imeytyivät omiini ja ruumis värisi nautinnosta. Kadulle tultua inhotti minua. Muistin äkkiä oman sisareni. Hänkin oli nainen. Mahtoiko hänelläkin olla samat pyyteet. — Halusin asettaa hänet erikoisasemaan ja muistelin häntä pienenä kirkassilmäisenä olentona, jonka heleä nauru ja suloinen ääni täyttivät huoneet. Nauroiko hän nytkin yhtä heleästi kuin silloin, jolloin yhdessä leikimme? —
Ei, hän ei nauranut niin. Eikä ääni ollut yhtä suloinen. Silmien kirkkauskin oli himmentynyt. Niissä ei enään kuvastunut taivas, niissä asui usein tuska.
Se oli ilmaantunut niihin silloin, sen kevään jälkeen, jolloin hän usein oli heleästi nauraen samoillut ystävänsä kanssa kukkivilla kedoilla ja istunut kirsikkapuun alla. Sitten oli ystävä mennyt ja hänkö oli jättänyt tuskan?
Sain kovan ikävän. Minun täytyi rientää sisareni luo.
Saavuttuani hänen asuntoonsa otin hänen kasvonsa käsieni väliin, katsoen häntä syvälle silmiin. Hän hymyili minulle valoisaa hymyänsä. Suutelin häntä otsalle, sillä tiesin, etteivät ne silmät koskaan olleet kenellekään pyyteitä julki tuoneet. Hän oli rakastanut, mutta hänen rakkautensa oli kirkas kuin kristalli, kuin erään toisenkin rakkaus, hänen, jonka avuttomiin lapsen silmiin hitaasti kohosivat suuret kyyneleet.