V. ILTAHAAVEILUJA.
Vietin joulua lapsuuteni kodissa, maan sydämessä. Ympärillämme oli hiljaista. Suuret puut seisoivat talomme vieressä juhlallisen vakavina. Loitompana hohtivat laajat hanget kuin valkeat hurstit ja vielä kauampana, siellä, missä taivas ja maa sulautuivat yhteen, häämöittivät sinimetsäiset kukkulat, joiden taa aurinko lyhyen talvipäiväisen vierailun jälkeen painui levolleen.
Katselin ikkunastani joka ilta sen verkkaista alenemista. Toisinaan hohtivat silloin kukkulat kullassa ja purppurassa, toisinaan ne olivat kuin verellä valeltuina. Ajattelin: noin menivät vuodetkin, noin kului ihmiselämä. Toisten kimaltelevana ja kauniina, toisten verisiä jälkiä jättäen. Kaikki vaelsivat verkalleen kohti samaa päämäärää — hautaa ja elämä oli monelle lyhyt kuin talvipäivä ja hämärä kuin sekin usein. — Mitä oli auringon laskun takana? Mitä oli ihmisen elämän loputtua? Pimeyttä, tyhjyyttäkö, vaiko kauniita, hohtavia maailmoita ja puhtaita, jaloja olentoja, jotka kultaisin siivin lennellen tiellemme onnen kukkia heittelevät? — —
Mietteeni keskeytyivät kevyen käden olalleni laskeuduttua. Käännähdin ympäri. Vierelläni seisoi äitini, kauniina ja solakkana. Hänen kasvonsa olivat tyynet, silmät kirkkaat ja vanhuuden-valkea tukka ympäröi kiharaisena hänen korkeaa otsaansa.
— Mitä mietit poikani? hän kysyi.
— Elämän arvoitusta, vastasin.
— Ei se miettien selviä. Se käsitetään eläen — ja silloinkin puolittain.
— Entäs onni, äiti, mistä se on löydettävissä?
— Omasta itsestämme. Se asuu meissä. Muualta hakien emme sitä koskaan tavota. Joskus tuntuu siltä, että voisimme sen sieltä tai siinä saavuttaa, mutta liki tultuamme haihtuu se utupilven tavoin pois ja häviää. Toisinaan kimmaltelee se siellä tai täällä, mutta jos lähdet sitä takaa ajamaan, huomaatkin sen olleen virvatulen, joka lähetessäsi pakenee saavuttamattomana ja silloin kutsut itseäsi onnettomaksi. —
— Tee työsi, täytä velvollisuutesi, lapsi ja silloin huomaat, että onni ei tule ulkoapäin, vaan sisältä, omasta itsestäsi.
Otin äitini käden ja suutelin sitä. Hän silitti kevyesti päätäni ja poistui. Hänen mentyään seisoin ikkunassani kauan, katsellen kuinka hämärä vaihtui pimeydeksi ja kuinka tähti toisensa jälkeen syttyi tummalle taivaanlaelle.
Lapsena olin tähtiä kutsunut Jumalan ja enkelten silmiksi tai taivaan akkunoiksi, joista autuaiden juhlatulet vilkkuivat maan viheliäisille asukkaille tienviittoina. Nyt tiesin tähtien olevan taivaan kappaleita, mutta en tahtonut sitä totuutta uskoa, vaan kutsuin niitä ajatuksissani Jumalan silmiksi.