XX. NAISEN RUKOUS.
Ikävä yllätys! Herätessäni odotti minua kirje. Pitkä kapea kirjekuori, yläreuna viidenpennin postimerkkien peitossa. Aukaisin kuoren ja luin:
»Yöllä kello 12.
En minä tiedä, mitä tekisin. Sydämeni pakahtuu tuskiinsa. Ikävöin sinua, ollen tukahtumaisillani. Rakas, sinun täytyy tulla luokseni. Sinä et saa, etkä voi jättää minua yksin. Sinä et saa antaa minun menehtyä ja tulla huonoksi. Kuuletko, minä tulen huonoksi, jollet sinä tule. —
Minä varmasti teen jotain kauheaa, jos sinä minut jätät yksin. Minä rukoilen Jumalaa, mutta hänkin on sinun laillasi hyljännyt minut. Voi, minä en tahtoisi tulla huonoksi, mutta minä en jaksa pysyä hyvänä sinutta. Rakas, ainoa! Tule ja anna minun saada sinulta lapsi. Rakastan sitä ja se rakastaa minua ja niin en ole kadottanut sinua.
Lapseni kanssa pakenen jonnekin soppeen maailmassa, sinua ajatellen. Rakas, rakas! Tiedäthän sinä, että minä en ketään muuta maailmassa rakasta, kuin sinua ja lapsiani, siksi sinä et saa minua armottomuudellasi tappaa.
Sinä tiedät, että minä vain kerran elämässäni olen ollut onnellinen ja se oli silloin. Sinä silmänräpäyksenä kun olin sinun.
Vaatteet, jotka silloin verhosivat ruumistani, ovat minulle pyhät. Katselen niitä joskus, painan pääni niihin ja itken kaivaten sinua ja lastasi. Sinun täytyy antaa minulle lapsi, se on sinun velvollisuutesi, koska sinä minulle kerran rakkauden opetit.
Odotan sinua luokseni tänään! En jaksa ajatella enkä tiedä miten elämäni järjestäisin. Sinä neuvot minua, sillä sinä olet järkevä ja viisas. Ja sinä tiedät etten ole huono, enkä huonosti ajattele lasta ikävöidessäni sinulta. Rakastan vaan sinua ja siksi teen niin ja olen sellainen kuin olen.
Rakas sinä, sinun täytyy ymmärtää minua.»
Allekirjoitus puuttui ja kirjoitus oli sekava, mutta tiesin sen olevan sinulta ja kirosin sekä tallasin ensin kirjeen jalallani, mutta sitten paremmin ajateltuani otin sen ylös ja pistin kirjoituspöytäni laatikkoon. Oli hyvä pitää se tallessa.
Poltin kokonaisen sikarin miettiessäni miten sinusta eroon pääsisin. Olit kuin takkiainen, joka iskit kiinni, tai niinkuin vampyyri, joka imit jokaisen ilopisaran minulta. Oli kerrassaan inhottavaa, että nainen kehtasi rukoilla mieheltä moista.
Olin tottunut pitämään sinua himottomana ja puhtaana, mutta sinä olitkin julkea ja halusi huonot. Minun tyttöni — — — en kuitenkaan voinut tällä kertaa vedota häneen, muistaessani eilistä päivää. Läksin ulos. Päätin tulla luoksesi ja antaa sinulle sellaisen iskun, joka rakkautesi kuolettaisi kerta kaikkiaan.
Sinä otit minut vastaan itkenein silmin ja tuskaisin värisevin huulin.
Et ojentanut kättäsi nähdessäsi muotoni synkkyyden.
— Istu! Komensin minä ja sinä lysähdit häviten melkein kokonaan suureen nahkatuoliin ja purskahdit itkuun.
— Ei kannata itkeä, ei se asiaasi auta. Minä olen mies, joka en myy itseäni, enkä lapsiani jokaiselle sirottele. Jos tarvitset, kadulla on kyllä miehiä, käänny heidän puoleensa.
Ja jos vielä kerrankaan kirjoitat minulle sellaisen kirjeen, annan sen kiertää tuttaviesi käsissä, että hekin saavat nähdä ja mitata siveyttäsi. Sinun julkeutesi on suurempi, kuin katunaisen. Aioin jatkaa vielä, mutta sinä kohosit suoraksi, astuit lähemmäksi sanoen: Vähempi olisi riittänyt, rakas ystävä. Ei niin suuria tiilikiviä olisi tarvinnut heittää syntisen vaimon päälle. Muutoin, miksi käyttäydyt tuolla tavalla ja teet itsesi huonommaksi kuin olet. Et itsekään usko sanojasi, sillä sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, etten ole huono nainen ja että rakkauteni sinuun on ainoalaatuinen. Ja vaikka sinä rakastaisit maailman jalointa ja puhtainta naista et sittenkään voi minua unhoittaa niinkauan kun sinua rakastan ja minä rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni saakka.
Näytä vain kirjeeni, en pelkää, enkä häpeä. En myöskään rakkauttani kiellä ihmisten edessä, koska sen Jumalakin tietää ja näkee tuskani, eikä kuitenkaan ota sitä minulta pois.
Kasvosi kirkastuivat ja silmiisi tuli lapsen katse.
Seisoin äänetönnä. Olit lyönyt minua omilla aseillani.
Kun jo olin eteisessä riensit jälkeeni ja pyysit: Lähetä kirjeeni takaisin. Sehän on arvoton sinulle, mutta minulle se on pyhä. Olen vuodattanut siihen äärimmäisen hätäni ja hirveän tuskani. Rakas, lähetäthän?
— En? vastasin ja sysäsin oven armottomasti kiinni perässäni, rientäen tyttöni luo.
Hänen vieraansa olivat saapuneet. Pelasimme verkkopalloa ja ilonhuumauksessa unohdin sinut kokonaan.