XXI. MURUJA.
Heräsin yöllä sateeseen. Pisarat putosivat ikkunalaudalle, kuin kaihon synnyttämät suuret kyyneleet. Mieleni tuli niin apeaksi. En saanut unta. Heittelehdin vuoteessani edestakaisin, kuunnellen yönääniä.
Alhaalta kadulta kuului jalankulkijan kiireiset askeleet, sitten hetken perästä hevosen kavioiden kapse.
Tein johtopäätöksiä: Jalankulkija oli myöhästynyt ja ajuri ajoi kotiinsa, istuen rattaittensa takaistuimella, märkänä kuin uitettu. Oli kastunut yöllisessä sateessa.
Portaista kuuluivat kevyet askeleet, sitten oven paukahdus alhaalla. Yöllinen vieras. Onneton kadunkävijä, joka hetken maattuaan lämpimässä vuoteessa sai lähteä sateeseen, ajattelin.
Poliisin pillin kimeä vihellys halkaisi ilmaa ja sitten taas hevosen kavioiden kapsetta, muutamia hätäisiä ääniä ja hiljaisuutta.
Jonkun naapurin kello löi harvakseen kolme. Sälekaihtimien raoista alkoi häämöittää päivän valo.
Viruin vuoteellani vatvoen ajatuksissani elämän ongelmia, miettien kohtalon leikkiä, jossa ihminen sai olla leikkikaluna kykenemättä itse määräämään tekojaan. — — —
Ystävät kutsuivat minua päättäväiseksi mieheksi ja olinkin olevinani sellainen, mutta usein kuitenkin tein sitä, mitä en olisi saanut tehdä ja menettelin päinvastoin kun olin päättänyt.
Leikkipallo, leikkipallo lennä sinne, kunne Kohtalonkäsi sinut viskaa!
Ivasi jokin ääni sisimmässäni.
Vahva mies, joustava ja kaunis, hyvän toimen omaava ja monessa suhteessa toisten yläpuolella. Näytä voimasi ja rusenna heikkoja, ne muuttuvat pian tomuksi ja lentävät hiukkasina tiehensä, häviten näköpiiristäsi.
Kosta lempeys armottomuudella ja hyvät työt kiittämättömyydellä. Palkitse rakkaus tylyydellä ja palvele koiran uskollisuudella sitä, joka sinua orjanaan pitää. Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja nosta itsekkyys glooriaksi pääsi yläpuolelle. Rakenna talosi kukkulalle ja katsele ylpeillen niihin, jotka laakson pohjaan majansa tekevät ja pesänsä perustavat. Kulje pää pystyssä sen ohitse, joka rakkaudesta tomua askeltesi jälissä suutelee. Hymyile ivallisesti hänelle, joka alttarin sinulle rakensi ja sydämensä siinä antoi uhriksesi palaa. Katsele sitä siksi, kunnes hiilet hiipuvat tuhkaksi tummuen. Hajoita sitten tuhka tuuleen tai anna virran viedä, ettei houkkien jäljet näkyisi, sillä houkkio hän on, joka sydämensä toiseen kiinnittää ja toisesta itselleen jumalan tekee.
Naura hänelle, joka silmät kyynelissä jälkeesi katselee, niin et sääliä tunne.
Katsele mielihyvin häneen, joka heikkoutensa voiman naamarilla verhoaa ja irstaisuuden hyveellä peittää. Kutsu julkeaksi hänet, joka sielunsa ovet selkoselälleen avaa, antaen sinun vapaasti katsella sen kaikkiin kammioihin ja lukea sieltä hädän ja avuttomuuden. Mutta kruunaa kainoudella hänet, joka päivän valossa itsensä verhoon käärii, ollakseen alastonna edessäsi silloin, kun pimeys maan kattaa.
Sillä niin tekevät viisaiksi kutsutut. Opi heitä ja omista käärmeen kavaluus, voidaksesi käyttää kaksikärkistä kieltä.
Näyttele, sillä elämä on suurin ja paras näytelmä, mutta älä anna naamarin kasvoiltasi luiskahtaa, ettet paljastetuksi tulisi. Sillä suurin viisaus on kätkeä itsensä ja hymyillä silloin kun kyyneleet silmänurkissa polttavat ja tanssia riemunpolkkaa, kun sydän on murheesta pakahtumaisillaan. Sillä autuas on hän, joka elämän yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee, voidaksensa muruja pudotella niille, jotka silmät kyynelissä kynnyksillänne kerjäten viruvat ja saatuaan murusen, jalomielisiksi meitä nimittävät. Kas siinä se onkin elämän viisaus ja omistaessaan sen voi houkkiona ollen kehua löytäneensä »viisauden kiven», jota vuossatojen kuluessa viisaat ovat turhaan etsineet pinnistetyin aivoin ja unettomin öin. — — — Houkkio, houkkio, nauroi ääni sisässäni, kohota »viisauden kivi» korkealle, pystytä rakennus ja naura silloin, kun se sortuu omaan heikkouteensa, kuin korttitalo.
Veisaa autuudesta, kun veresi kaipaa rakkauden nautintoja ja itse kerjäten rakkauden muruja anelet, kyllästyneenä ostorakkauteen. Kun sydämesi markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaa, kun vaimon hyväilyjä halajat ja lasten lepertelyä korvasi kuulla isoavat. Naura ja puhu elämän yltäkylläisyydestä ja vaateta itsesi itserakkauden veripunaisella purppuramanttelilla. Tee niin, tee!
Hyi, sanoin itselleni, hypähdin ylös vuoteeltani pudistaen mielestäni yölliset hourehaaveet, joilla olin sieluani kiduttanut.
Vedin kaihtimet ylös, sysäten ikkunat auki. Sade oli tauonnut. Tuuli kiidätti repaleisia pilviä. Ne pakenivat toisiaan kuin pahantekijät takaa-ajajiaan.
Kadut olivat märkänä sateesta. Kyyhkyset kylpivät katuojissa siipiään räpytellen. Sanomalehtipojat juoksivat lehtipinkat kainaloissa ja potkivat paljailla säärillään vesilammikoihin, räiskyttäen kuraa ympärilleen. Joku piika sipsutteli maitokannuja kantaen kadun yli. Kyllästyneenä katselemiseen menin kylpyyn ja pukeuduttuani kiirehdin työhön.
Toimistossa oli paljon työtä, enkä joutanut muistelemaan yöllisiä haaveitani.
Päivällisen syötyä riensin tyttöni luo. Monta kertaa ovikelloa soitettuani tuli hän vihdoin avaamaan. Hän oli puettu aamupukuun, pitkä kullankeltainen tukka hartioille valuen. Poskensa olivat punaiset, silmissä outo verhottu katse.
Eteiseen mentyäni pidätti hän minut astumasta sisälle.
— Oletko sairas? kysyin.
— En! Vastasi hän epäröiden.
— Olet, olet! Hätäilin minä, sulkien hänen kauniit kätensä omiini.
— En ole, mutta mene nyt. En voi laskea sinua sisälle. Minulla, näes, on kampaaja luonani.
— Enkö saa odottaa toisessa huoneessa?
— Et, mene nyt!
— Näinkö?
— Mitä sitten tahdot?
— Elä ole tyly, rakkahin! Pyytelin.
Hän naurahti vähän, ojensi huulensa suudeltavikseni, silloin painoin hänet rajusti rintaani. Hän irtautui otteestani ja työnsi minut ovelle päin, hokien:
— Mene, mene! Enhän voi antaa hänen odottaa itseäni.
— Saanko tulla myöhemmin?
— Et tänään. Huomenna — — — tai minä soitan silloin, kun sopii.
Menin pois ja kuulin kuinka avain kiertyi lukossa, sitten ovikello nytkähti, sekin kierrettiin irralleen.
Koko päivä oli ollut pilvinen, ulos tullessani paistoi aurinko häikäisevän kirkkaasti ja vieno tuulenhenki puhalsi. Kävelin nopeasti koettaen arvailla syytä tyttöni omituiseen käytökseen ja mieleeni tulivat sanat: Veisaa autuudesta, kun kerjäten rakkauden muruja anelet ja markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaat. —
Huomasin taas tulleeni samaan ja siksi suuntasin kulkuni Bulevardeille häivyttääkseni ajatuksiani ihmisvilinässä, mutta hetken käveltyäni tunsin hermoni kiihtyneiksi ja poikkesin sivukaduille, huomaten hetkistä myöhemmin käveleväni tuttuja teitä. Poikkesin taloasi kohti. Puutarhasi veräjä oli avoinna. Astuin sisään. Vastaani tuoksahti ruusun, neilikan ja helitropin haju. Seisoin hetken ja hengitin kukkien tuoksua katsellen niitä. Ruusut seisoivat pitkissä varsissaan päät kumarassa sateen painosta. Vesipisaroita välkkyi niiden ihanilla terälehdillä. Taitoin yhden ruusun, vieden sen ensin huulilleni ja pistin sitten rintaani aikoen palata takaisin, kun samassa kuulin laulua. Se tuli hiljaa, vienosti ja väräjävin äänin.
Laulaja olit sinä. Lauloit »Toscan rukousta». Seisoin avatun akkunasi alla kuunnellen. Jokainen säe vihlasi rintaani. Tiesin miksi lauloit, ketä rukoillessasi muistelit. En jaksanut kuulla loppuun. Maa poltti jalkojeni alla ja minä pakenin, kuin pahantekijä, kulkien katuja edestakaisin, kuullen aina hätäisen rukouksen soinnut korvissani.
»Autuas on hän, joka elämän yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee, voidakseen muruja pudotella niille, jotka silmät kyynelissä kynnyksillämme kerjäten viruvat…» ivaili yöllinen ääni sisässäni ja päästäkseni siitä päätin tulla luoksesi muruja viskellen.
Pimeys kattoi kaupungin, kun ohjasin askeleeni talollesi. Portti oli jo suljettu. Kolkutin siihen hiljaa. Valo ilmestyi akkunaasi ja hetkistä myöhemmin istuin luonasi suuressa valoisassa salissa.
Sinä seisoit nojaten uunin reunaan. Katselin sinua. Olit puettu mustaan pukuun ja päätäsi verhosi pitkä valkea liina.
Sinä näit katseeni, punastuit ja sanoit nauraen:
— Katsot pukuani, mutta minä leikin nunnaa. Olen leikkinyt novissia kauan ja tänä iltana päätin tehdä nunnanlupaukseni.
Silmäsi olivat kyynelissä, mutta sinä hymyilit.
— Mutta ennenkuin kokonaan »jätät maailman», niin soittaisit vielä muutaman sävelmän, ilveilin minä.
— Minkä sinä tahtoisit minun soittavan?
— Saat arvata mitä toivon.
— Kuinka minä sen tietäisin?
— Telepatiian avulla. Sehän on sielujemme välinen silta, pitkitin minä leikkien, vaikka näin kuinka kärsit ja kyynel toisensa perään tippui silmistäsi.
— En voi arvata, mutta jos vähän autat, ymmärrän lopun.
— En sano, mutta tule likemmäksi ja katso silmiini.
Sinä tottelit ja menit senjälkeen soittokoneen luo, valitsit hetken nuotteja, sitten sanoit: »nyt löysin».
Sormesi näppäsivät pianon kieliä ja pian kaikuivat Massenet'in
»Elegian» kyyneltäydet säveleet.
Elegia, elegia olit sinä itse, — se vertaus tuli taas mieleeni, kuten kerran ennen — elegia: niin hento, kyynelherkkä ja kaukainen. Jokapäiväisen ihmisen saavuttamattomissa. — Vestan-neitsyt pyhän tulen vartija, kalpea lilja luostarin puutarhassa.
— Muruja, viskaa nyt muruja ja ota kiitos jalomielisyydestäsi, ivasi yöääni sisässäni.
— Minä arvasin! Riemuitsit sinä saapuen luokseni. Ojensin käteni ja vedin sinut viereeni sohvalle. Istuimme siinä myöhään yöhön. Pitelin sinun viileää kättäsi omassani, tunnustellen valtimoa, jonka lyönneistä arvasin, mikä tunne kulloinkin sielussasi liikkui.
— Sinä olet niin hyvä, — sanoin sinulle — aivan toisenlainen kuin muut.
Jos vaan voisin rakastaa sinua.
— Kyllä ne muut ovat minua paremmat, — mutta niillä olet sinä ja niitä sinä rakastat.
Mimmoisia mahtaisivat olla minun asemassani? Kuitenkin olen iloinen ja onnellinen, jos tulet joskus, vaikka näinkin harvoin luokseni. Kun olet ollut luonani, jaksan olla hyvä jokaiselle. Ikävöin sinua aina ja ikävissäni tulen ärttyiseksi, eikä kukaan voi tehdä mielikseni. Koko ympäristöni saa kärsiä ja ikävöidä kanssani.
Kun nousin lähteäkseni, kysyit sinä:
— Oletko tyytymätön itseesi siksi, kun iltasi kulutit täällä?
— En, minun iltani kului hauskasti.
— Koska tulet taas? Älä ole kauan poissa.
— En mitään lupaa, tulen niin pian kun sinua ikävöin.
— Sitten se kestää kauan, kunnes tulet, sanoit sinä hyvin alakuloisesti hymyillen.
— Päivä sarastaa, meidän on molempien jonkun verran nukuttava tänä yönä. Hyvää yötä noviisisanoin, ja sinä vastasit:
— Nunnanvalani teen kai myöhemmin! Hyvää yötä, rakas, ainoa.