XXII. KUOLINLAULU.
Tämän tarinan luin kauan, kauan sitten, silloin kun pienenä tyttönä opettelin lukemaan. Ensikerran luettuani en ymmärtänyt sitä, mutta sitten kun tulin isommaksi, luin sen uudestaan ja käsitin.
Se kuuluu näinikään:
»Kaukana suuren meren keskellä oli pieni saari, jossa kasvoi mitä ihmeellisempiä puita ja jonka kukkaset olivat kauniimpia kuin minkään muun maan kukkaset. Niiden erivärisyyttä ei jaksanut laskea ja niiden tuoksu oli suloinen. Eläimet siinä saaressa olivat kauniit ja lintujen laulu kaikui vuoden kaikkina päivinä.
Mikään ei häirinnyt saaren rauhaa, sillä kenenkään ihmisen jalka ei ollut astunut vielä sen maalla, ainoastaan eläimet siellä asuntoaan pitivät, eläen onnellisena vapaudessaan.
Mutta sitten eräänä päivänä ankkuroi valkoinen laiva saaren lähelle ja pian souti vene saarta kohti.
Astuttuaan maalle huudahtivat tulijat ihastuksesta, sillä he tiesivät löytäneensä rikkaudet. Kasvullisuus ja eläinkunta! Moista ei oltu ennen nähty. Tämähän oli kuin paratiisi, kuin jumalten asuinpaikka.
Ja ihmiset jäivät moniksi päiviksi tänne, tehden laskelmia ja laatien suunnitelmia ja riemuitsivat.
Saaren eläimet eivät osanneet pelätä, sillä kukaan ei ollut heille vielä koskaan väkivaltaa tehnyt, siksi ihmiset saivat niitä ottaa kiinni mielin määrin ja viedä laivaansa. Vasta sitten vankeudessa ne rupesivat pelkäämään ja pyrkivät vapauteen, sekä koettivat omalla tavallaan ilmoittaa vaarasta saareen jääneille. Ne ymmärsivät ja alkoivat paeta, mutta niille viskattiin ansa ja otettiin kiinni. Ainoastaan linnut välttivät vainoojain ansat lentämällä korkeuteen. Mutta linnut olivat ihmisten mielestä niin kauniit ja niiden laulu niin suloinen, siksi ei voinut antaa niiden jäädä. Täytyi pyydystää. Ansat eivät yltäneet, täytyi houkutella. Mutta linnut olivat viisaat, eivät tulleet liki.
Rantakivellä istui mies ja sirotteli muruja ja pieni emoton lintu tuli varoen niitä syömään. Mies istui rauhallisena ja antoi syödä. Seuraavana päivänä tuli lintu yhä rohkeammin ja viimein tuli se pelotta nokkimaan miehen kädestä. Silloin miehen suuri käsi sulkeutui ja pieni lintu jäi vankilaansa. Se värisi ja sen sydän oli pelosta haljeta. Mutta mies ei päästänyt, vaan vei sen mukanaan. Pisti sen kultahäkkiin ja kuletti kauas pois.
Pieni lintu istui häkissänsä ja suri. Se kaipasi vapauttaan ja pyrki pois, mutta ovi oli ja pysyi suljettuna. Mutta linnun sydämessä asui vapauden kaipaus. Lintu kykötti kultahäkkinsä orrella ja odotti päivää, jolloin ovi aukenisi, jotta se pääsisi lentämään tiehensä, voidakseen kohota siniseen avaruuteen.
Mutta vuosi toisensa jälkeen kului ja häkin ovi pysyi suljettuna. Pieni lintu eli ja kasvoi kärsivin sydämin ja loistottomin silmin. Joskus se painoi päänsä syvälle siipiensä suojaan ja uneksi vapaan lapsuutensa ihanista metsistä ja hehkuvan lämpöisistä päivistä, jolloin se oksalta oksalle hyppien lauleli onnellisena rintansa täydeltä. Nyt ei se enää laulanut, sillä vankeudessa oli siltä kadonnut kyky laulaa.
Vihdoin eräänä aamuna herätessään se kuuli ihmeellistä ääntä, joka hiveli suloisesti korvaa ja lämmitti sydäntä. Lintu hypähti ylös ja katseli ihmetellen ympärilleen, luullen uneksivansa, mutta se ei uneksinut. Se näki toisella ikkunalla häkin ja siinä istui toinen lintu, sirona ja kauniina laulaen venytetyin kauloin, pää korkealla. Pieni lintu tuskin uskalsi hengittää, niin suuri oli hänen ihastuksensa ja rinnan täytti kummallinen tunne, tuntui melkein kuin sydän olisi sulanut ja hän itse muuttunut toiseksi. Silmät alkoivat loistaa ja tuntui kuin olisi noussut korkeuksiin, saaden lennellä vapaana, onnellisena ja ajatuksissaan hän liiteli sen kauniin laulajan luo, sillä hän rakasti sitä.
Laulajalintu huomasi pienen linnun, silmäsi häneen ja lauloi lämpimästi.
Pienen linnun sydän sykki niin oudosti, se levitti siipiään, lennellen edestakaisin, mutta muistaen kyvyttömyytensä kykähti orrelleen ja ihaili sieltä sitä toista. — Kun olisi voinut laulaa, laulaa. Silloin ehkä tulisi rakastetuksi. Ja pieni lintu istui häkissään katsellen sitä toista, joka osasi laulaa niin kauniisti. Ja vankeuttakaan ei enää muistanut, ei ajatellut, katseli vaan toista ja iloitsi.
Mutta eräänä aamuna oli hän suorastaan huumaantunut, sillä häkin ovi aukeni ja pieni lintu muutettiin sen toisen kauniin linnun häkkiin.
— Se oppii ehkä laulamaan ollessaan toisen kanssa, sanoivat ihmiset ja pieni lintu oli heille niin kiitollinen, koetti opetella, vaan ei osannut. Suuri lintu oli sille niin hyvä ja hellä, istui sen vieressä, hyväili sitä ja lauloi sille aamusta iltaan ja he olivat niin onnelliset.
Yhtenä aamuna tuotiin taas siihen häkkiin uusi lintu. Se oli kaunis ja sen laulu helkkyi vielä ihmeellisempänä kuin suuren linnun. Suuri lintu istui sen viereen ja yhdessä he sitten lauloivat rakkautensa ylistystä, lauloivat onnesta keväisen lemmen. Kumpikaan ei huomannut pientä lintua, joka suru sydämessä istui katsellen heitä. Mutta pienen linnun sydän oli hyvä, eikä se kadehtinut rakastettunsa onnea, vaikka oli tullut hyljätyksi. Se iloitsi saadessaan nähdä rakastettunsa ja kuullessaan sen äänen.
— Se on mitätön. Se ei koskaan opi laulamaan. Se raukka on mykkä. — Täytyisi puhkaista sen silmät, ehkä se auttaisi. Sokea lintu parhain laulaa, puhelivat ihmiset.
Kuullessaan heidän sanojaan, kouristi kuin rautakäsi pienen linnun sydäntä. Mitä hänellä sitten olisi, jos silmät vietäisiin. Hän ei koskaan enää saisi nähdä armastaan. Oi, oi, häntä katsellenhan jaksoi elää. Vankeuskaan ei vankeudelle silloin tuntuisi. Kului päiviä ja joka aamu herätessään katseli hän onnellista rakastettuaan ja hänen kumppaniaan, kuuli heidän lempeän kuhertelunsa ja uskotteli itseään, että rakastetun sanat tulivat hänelle ja iloitsi valheonnestaan.
Mutta sitten, sitten yhtenä päivänä tapahtui se kauhea. Pieni lintu otettiin toisten häkistä pois, työnnettiin tulinen rautapuikko silmiin ja sitten, sitten ei se enää nähnyt mitään. Se oli sokea. Pisto teki niin kipeätä silmissä, mutta vielä enemmän sydämessä. Kaikki, kaikki oli mennyt. Armas oli hyljännyt se rakasti toista. Mutta kun olisi saanut nähdä, saanut katsella häntä ja iloita hänen kauneudestaan, olisi jaksanut elää.
Pieni lintu oli niin onneton, sen suru niin äärettömän suuri ja se suuri suru opetti hänet laulamaan.
Kerran aamun sarastaessa se tunsi oudon tunteen puristavan rintaansa ja samalla helähti kurkusta ääni, niin sointuva, niin kaunis, tuskainen ja kyyneltäysi ja hänen laulaessaan unohti rakastunut lintupari kuhertelunsa. Suuri lintu vetäytyi vähän edemmäksi ja muisti kerran vähäsen rakastaneensa pientä lintua, silloin, jolloin ei se osannut laulaa.
Mutta pieni lintu lauloi ja lauloi. Sitten kun laulu helisi kaikkein kauniimmin pakahtui pienen linnun sydän surusta. Se halkesi. Ääni särähti särkyneesti. Pää vaipui rinnoille. Lintu horjahti pudoten kuolleena maahan.
Suuren linnun toveri kuiskasi armaalleen:
— Nyt se raukka on kuollut,
— Niin, sanoi suuri lintu, koroitti äänensä ja lauloi pienen linnun muistolle. Mutta sitten se unohti pienen linnun rakastettunsa vierellä.
Ihmiset ottivat pienen linnun, katselivat sitä ja sanoivat:
— Kaunein laulu on lyhkäsin.
Senjälkeen viskattiin pieni lintu roskasäiliöön, eikä kukaan sitä enää muistanut.
Tämä satu oli minulle lapsena outo, mutta elämä opetti minut sitä ymmärtämään.
Näin lopetit sinä satusi. Painoit pääsi olkaani vasten, huoaten syvään.
Laskin käteni vyötäisillesi puristaen sinua itseeni ilmoittaakseni ymmärtäneeni sadun minäkin.