XXIII. »MIKSI SINUA RAKASTIN?»
— Kuinka kauan vielä kestää tätä onnenaikaa? Katsoin kysyvästi sinuun ja sinä jatkoit:
— Niin, epäilen, tokko se kestää kauan. Olenhan ollut onnellinen monta kuukautta peräkkäin. Joka aamu herätessäni olen itseltäni kysynyt, vieläköhän tämä päivä on yhtä kaunis kuin eilinen, vieläköhän ilta yhtä armas?
Sitten olen päiväni viettänyt hiljaisessa levottomuudessa: jos en näkisikään sinua tänään, jos et illalla luokseni saapuisikaan. Mutta sinä olet tullut yhtä hyvänä kuin ennenkin ja sitten olemme istuneet yhdessä, kertoillen toisillemme kaikenlaista ja silloin tällöin olemme syleilleet toisiamme lempeästi ja hellävaroen, ettemme kuumenisi, eikä veremme pettäisi meitä ja veisi erheeseen, jottemme joutuisi kantamaan katumuksen kuormaa.
Näin minä olen aina tahtonutkin: olla ystäväsi, uskollinen orjasi.
Olla kuin Maria, istuen Kristuksensa jalkojen juuressa kuunnellen tai
Magdaleenan tavoin kyynelin jalkasi kostuttaa ja kuivata ne sitten
pääni hiuksilla.
Hivelin hiljaa hiuksiasi ja sinä jatkoit:
— En minä tiedä miksi sinua niin rakastan. Ethän sinä ole kauniimpi monia muita joita tunnen, et sinä minua rakasta ja usein olet tylystikin minua kohdellut, mutta en niitä muista, minä vaan rakastan. Voidakseni lakata rakastamasta istun usein etsien vikojasi, suurennan virheitäsi, joita kuitenkin seuraavassa silmänräpäyksessä jumaloin. Katsos, virheitäsikin rakastan.
Puhuessasi näin, istuit lattialla käsivarret polvieni ympäri kierrettyinä. Kyyristyin ja nostin sinut syliini, katsoen syvälle lapsensilmiisi. Oli pimeä ja sain kumartua hyvin, hyvin lähelle nähdäkseni ne. Niissä välkkyi kyynelhelmiä. Sydämeni heltyi. Vedin sinut lähelleni ja painoin rintaani vasten niin rajusti, että itsekin pelästyin.
Kuiskasit nimeäni, mutta samalla irtauduit otteestani, vedit huntusi tiukemmalle kuiskaten:
— Irroitin itseni hehkusta. Pyhitin elämäni. Tahdoin olla
Vestan-neitsyt rakkauden pyhän tulen vartija.
— Paitsi minulle! Minun sinä olet silloin kun tahdon! sanoin sulkien sinut syliini ja nostin korkealle.
Et vastannut, kiersit kätesi kaulaani ja suutelit otsaani. Suudelmasi oli hellä ja viileä kuin äidin. Se asetti kiihkoni, viilensi vereni rajuuden.
Istahdin, pidellen sinua sylissäni kuin lasta.
Luulen rakastaneeni sinua silloin. Oli vaikea erota, jättää sinut ja mennä pois.
Aamu jo sarasti, mutta yhä seisoimme pidellen toistemme käsiä, katsellen toisiamme. Sanat kuolivat huulille, mutta sydämemme puhuivat sitä enemmän.