XXV. YHTEINEN TIE.
Kuljimme ympäri huoneissamme, tyttöni ja minä, katsellen kaikkea, joka nyt oli meidän, — yhteistä omaisuuttamme.
Huonekalut, taulut ja jokainen esine oli kukin paikoillaan, hivellen silmäämme kokonaisvaikutuksellaan.
Tyttöni rakkaat kädet olivat tässä kaikessa olleet mukana ja minusta tuntui kuin ilman häntä ei mitään maailmassa voitaisi oikein tehdä, eikä kauniiksi laittaa.
Kuljimme. Tässä oli sali, tuossa vierashuone, täällä tyttöni ja tässä minun työhuoneeni. Ja tuolla sinisin seinäverhoin ja valkoisin huonekaluin kaunistettu yhteinen pyhättömme, salaisuutemme kammio, makuuhuoneemme.
Sen ovella puristin tyttöni kättä. Hän säpsähti hiukan, mutta sitten loi hän minuun armaat ylpeät silmänsä ja minä kumarruin suudellen niitä.
Senjälkeen riensimme ulos. Aurinko paistoi kirkkaasti. Lumi hohti valkeana ja sen pinnalla loistivat tuhannet kiteet. Se oli kuin onnemme symbooli: valkoinen ja kirkas. Katselin tyttöäni, hänen poskensa punoittivat ja hän käveli korkeana ja ryhdikkäänä kuin kuningatar ja minä olin hänet omistaessani ylpeä kuin Jumala ja onnellinen kuin suurikansainen kuningas.
Puhelimme häävalmistuksistamme, tilasimme kutsukortteja, teimme pieniä ostoksia ja tulimme viimein tyttöni kotiin kädet täynnä tavaraa.
Sitten tyttöni lähetti minut pois. Hänellä oli töitä, pieniä valmistuksia tulevaa matkaamme varten.
Mennessäni kuiskasin hänelle:
— Vielä muutama päivä, armas, ja sitten et minua lähetä luotasi pois.
— Niin, sanoi tyttöni naurahtaen, mutta jospa menet itse.
— Rakas, kuinka voit sanoa noin? sanoin hänelle, tuntien samalla sydämessäni kumman piston.
Tyttöni nauroi ja suuteli minua. Samassa soi puhelin.
— Mene, mene nyt! sanoi tyttöni, rientäen vastaamaan.
Ovessa ehdin nähdä, kuinka hänen kasvonsa punehtuivat vastatessaan.
Matkalla kotiini tunsin mieleni masentuneeksi ja sisälle tultuani tarvitsin polttaa koko sikarin, ennenkuin hyvä tuuleni palasi.
Hääpäiväni aamu vaikeni. Katsahdin ulos, taivas oli tuhkanharmaa ja pilvet riippuivat alhaalla. Tuuli lennätti lunta pitkin katuja. Minua puistatti ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Minun onnenpäiväni alkoi näin synkkänä ja pahanenteisenä. Olen jonkunverran taikauskoinen säiden suhteen. Harmaat, myrskyiset päivät tiesivät epäonnistumista, jolleivät aivan suoranaista onnettomuutta toimissani ja siksi kävelin synkkänä huoneessani edestakaisin, koettaen vapautua painostavasta tunteesta, mutta se piti minua kahlittuna.
Monta kertaa tein itselleni kysymyksen: rakastanko häntä, jonka kanssa tänään aloitan yhteisen tien tuntematonta päämäärää kohti? Ja joka kerta sain vastauksen: rakastan. Mutta olin kuitenkin kuin jotain vailla ja vilu puistatti ruumistani samoin kuin pikku poikana kylmään veteen astuminen. Ja jos silloin tarvittiin rohkeutta voidakseen sinne hypätä, kuinka paljon enemmän sitä tarvittiin nyt, jolloin elämän suurin ja tärkein askel oli otettava: liitettävä kohtalonsa toisen ihmisen kohtaloon, kulkeakseen hänen kanssaan elämän monivaiheisella tiellä.
Koetin muistella vanhempieni elämää. Niin pitkälle, kun muistini kantoi, olin aina nähnyt heidät tyytyväisinä, hiljaisina, vakavina ja avuliaana toisiaan kohtaan. Aina sovinnollisesti ja lempeästi keskenään puhellen.
Tulisiko meidän elämämme yhtä onnelliseksi ja sopusointuiseksi, Tulisimmeko me läpi elämän avuliaina ojentamaan toisillemme auttavan käden ja olisimmeko me valmiit kantamaan toistemme kuormaa?
Tulisimme, tulisimme varmasti, sillä rakastetun kuorma on samalla omamme. Rakastetun tuska on meidän ja rakastetun onni on onnemme. Rakastetun ilo ilomme ja hän itse on sielumme autuus, on kaikki kaikkemme täyttäen olentomme, luomalla meidät uusiksi, sillä rakkaus on luova voima, joka tekee rakastetusta luojan ja rakastavasta uudesti syntyvän, joka hakee ja saa ravintonsa rakkaudesta, elää ja iloitsee rakkaudessa, ja jonka hedelmä on uhri ja täydellinen, sieluineen, ruumiineen toiselle antautuminen ja toistensa seuraaminen elämän vaiheissa ja sitten siellä kaukana tuntemattomassa, johon ajanraja päättyy ja johon katseemme ei kanna…
Aamuinen tuuli oli yhtynyt myrskyksi piesten lumikuuroilla akkunaruutuja. Kuljin huoneessani edestakaisin syvästi masennetuin mielin, vaikka minun olisi pitänyt iloita, sillä tänään olisi tyttöni puhdas ja valkoinen eriämättömästi minun, läpi ajan, halki ijäisyyden, mutta iloita en voinut, sillä ulkona raivosi myrsky ja minä olin jonkunverran taikauskoinen säiden suhteen.
Määrätty hetki koitti. Pukeuduin kiireesti ja riensin ottamaan vastaan kauan kaihotun onneni, Myrsky raivosi ja ulvoi, mutta se ei minua liikuttanut, sillä tuolla vilkkuivat valot, siellä kulki puhdas, valkea tyttöni minua odottaen onnentäysin rinnoin ja ylpeissä silmissään hellä katse.
Minuutit tuntuivat ijäisyydeltä, mutta vihdoin laskeutui kaunis, kapea käsi omaani ja me seisoimme alttarin ääressä vannoen toisillemme ikuista uskollisuutta.
Riemuitsin ja sydän nöyrtyneenä kuiskasin: Mikä olen minä, että tällainen onni on osakseni tullut.
Jalo, puhdas tyttöni kulki vierelläni, omanani, ikuisesti omanani.
Rakkaus leijaili hiljaa, levitetyin siivin kirkon korkeissa holveissa ja sydämemme soittivat onnen- ja elämänriemun kiitoshymniä.
Myrskyinen, ahdistusenteinen hääpäiväni kului iloiten loppuun.