XXVI. POHJATTOMALLA SYVYYDELLÄ.
Kuljen kuin pohjattomalla syvyydellä muistellen viisaan miehen sanoja: »Ei ole mitään uutta auringon alla, sillä kaikki on turhuus, ja onni häipyy niinkuin varjo valon kirkkaudessa».
Vasta taannoin olin onnellinen kuin jumala ja rikas kuin suurikansainen kuningas, nyt kuljen pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta, pelastuakseni sen avulla hukkumasta, sillä tuskien aallot vyöryvät ylitseni, etsien hukuttaakseen minut. Mutta oljenkortta en löytänyt ja sisälläni nauroi joku, pilkaten häpeääni.
Onnenseppele, jonka ylpeänä olin otsalleni painanut, muuttui kidutusvanteeksi pääni ympärille. Rakkaus, joka kaikkivaltiaana oli rinnassani vallinnut, muuttui käärmeeksi, sylkien saastaa, myrkyttääkseen ympäristönsä kuolettavalla myrkyllä.
Rakkaus, rakkaus, ruusunhohteinen ja rakkauteni luoja, valkea ja puhdas, jotka vielä muutama tunti sitten hallitsivat minua, missä olivat ne nyt? Tuhkana! Voi, jospa en olisi häntä mielessäni korottanut muita korkeammalle, ei pettymykseni olisi nyt niin suuri eikä, eikä hääyöni salattuine iloineen olisi muuttunut rakkauteni kuolinhuoneeksi.
Oih! Ja tämä tapahtui vain muutamia tuntia takaperin, silloin kun veri tulena palaen avasin morsiuskammioni oven.
Valkeassa yöpuvussaan seisoi ylpeä tyttöni peilin edessä aukoen vaaleaa tukkaansa, joka putoili hartioille kuin suunnaton kultakimppu.
Kädet syleilyyn ojennettuina riensin hänen luokseen, mutta hän pidätti minut sanoen: — Ei vielä! Vasta sitten, kun tunnustukseni olet kuullut.
Hän istahti tuolille, vetäen hiukset olkapäiltä rintansa peitoksi, katsellen minua rohkeasti ylpeillä silmillään ja jatkoi:
— Tutustuessani sinuun olin sellainen, jommoinen tänä iltana soisin olevani: puhdas ja koskematoin.
Mielistyin sinuun ensinäkemältä ja mieltymys seurustellessamme muuttui rakkaudeksi. Lopullisesti rakastin sinua hurjasti ja tulisesti, uneksien hetkestä, jolloin voisin antautua sinulle kokonaan. Vereni polte vei päivieni ilon öitteni unet. Jos joskus nukahdin, heräsin autuaan uneni kuumaan hehkuun, ruumis märkänä hiestä, sielu surullisena unikuvien katoamisesta.
Näin menivät päivät, vierivät viikot toivon ja pelon vaiheella. Silloin kerran oli toivoni toteutumaisillaan. Lepäsin sylissäsi antautumis-riemun huumauksessa, lukien silmistäsi palavan veresi poltteisen janon. Olin autuas, autuas! Silloin muotosi synkistyi. Muistit hänet, jonka kerran olit samallaisin tuntein syliisi sulkenut. Veresi polte sammui. Istuit kylmänä vierelläni, koettaen ottaa käteni. Vedin sen pois. Halveksin sinua, kykenemätöntä, miehuutonta miestä. Vihasin ja kirosin sitä naista, joka varjon tavoin väliini tullen oli riistänyt minulta autuaan hetkeni.
Senjälkeen olin viikkoja omituisessa horrostilassa miettien miten kostaisin sinulle. Olit nähnyt haluni, tunkeutunut pyhättööni, katsonut sieluuni, mutta lukittujen ovien taa ei rangaistuksitta kurkistella ja minä kostin.
Tapasin miehen, jota aikaisemmin olin rakastanut ja antauduin hänelle.
Onnellinen suhteemme kesti kuukausia, sitten tuli seuraus näkyviin, matkustin pois. Lapsen synnyttyä palasin takaisin mennäkseni hänen kanssaan naimisiin, mutta hän oli kyllästynyt minuun ja niin suostuin tulemaan sinulle. Sinä olit herättänyt haluni tyydyttämättä sitä. Sinä olit syypää »lankeemukseeni». Sinä olit kylvänyt siemenen, sinä sait korjata sadon, sillä et ole hitustakaan parempi minua. Sinä makasit toisen sylissä sillä aikaa, kun minun sylini oli sinulle avoinna ja sinä sen kylmästi hylkäsit, vaikka sanoit rakastavasi minua.
Nyt olemme samanarvoiset, nyt voimme joko halveksia toisiamme tai rakastaa toisiamme.
Kumpikaan ei voi viskata ensimäistä kiveä.
Hän lopetti. Istuin kuin salaman iskun lyömänä ja jos aurinko olisi pudonnut taivaalta, en olisi siitä enemmän hämmästynyt kuin hänen puheensa kuullessani.
»Kutsu julkeaksi hänet, jotka sielunsa ovat selkoselälleen avaa, antaen sinun vapaasti katsella sen kaikkiin kammioihin, lukeaksesi sieltä hädän ja avuttomuuden, mutta kruunaa kainoudella hänet, joka päivän valossa itsensä verhoon käärii, ollakseen alastonna edessäsi silloin, kun pimeys kattaa maan!» huusi joku ääni sisässäni ja minä tunsin maan vajoavan jalkojeni alta. Moni hämärä asia selvisi niinä silmänräpäyksinä minulle. Tuskien aallot kuohuivat ylitseni, sillä kuljin pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta, johon pelastuakseni tarttuisin.