XXVII. VIA DOLOROSA.
Avaaja oli tuntematon mustiin puettu nainen. Hän katseli minua oudoksuen.
Kävelin tuttuja teitä. Outo ikävä veti minua sinne. Saavuin talollesi. Puutarhasi veräjä oli raollaan. Työnsin sen auki ja astuin sisään. Oli aikainen kevät. Puutarhasi veräjä oli raollaan. Puutarhasi puut tekivät lehtisilmuja ja niistä tuoksahti vastaan kevään lemu. Krookuskukat olivat nupulla ja vuokko aukoi sinisilmiään.
Astuin pitkin aurinkoista käytävää ja saavuin talollesi. Ovi oli suljettu. Soitin ovikelloa, mutta kesti kotvan, ennenkuin ovi avattiin.
Kysyin talon emäntää. Hän kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta kulkien hitain askelin ja palasi tuoden muassaan pitkän tytön. Sinun tyttösi. Hän käveli katse maahan luotuna, mutta nähdessään minut kirkastuivat hänen kasvonsa ja ojennetuin käsin juoksi hän vastaani. Tartuin hänen käsiinsä, Ne olivat kylmät ja vapisivat.
— Lapsi! kuiskasin minä, vetäen häntä lähemmäksi itseäni, Sano minulle missä on äitisi.
Sanatonna veti hän minut mukaansa. Kuljimme vaieten huoneiden läpi, tullen sinun pyhättöösi. Siellä oli kaikki samassa järjestyksessä, kuin vuosia sitten. Nurkassa alttari Ristiinnaulitun kuvineen, rukousjakkara rukousnauhoineen ja itse makasit sinä valkealla vuoteella hiljaa kuin nukkuva. Muotosi oli tyyni. Otsalla asui tyyni rauha. Sinun silmäsi, avuttomine lapsikatseineen, jota en enää koskaan saisi nähdä. Huulesi olivat avoinna ja niillä näytti asuvan kysymys elämän arvoituksesta, johon et varmaankaan ollut saanut vastausta täällä, mutta joka jo kenties oli sinulle selvinnyt.
Lankesin polvilleni vuoteesi ääreen, painoin pääni kylmää poveasi vasten. Tuska raateli rintaani ja sydän pakahtumaisillaan toistin nimeäsi ikäänkuin sinä olisit sen kuullut.
Oi, sinä ennen niin lämmin ja tunneherkkä olit kylmä ja tunteeton. Hirveä oli kohtalon leikki! Silloin kun sinä tulit luokseni sydän rakkautta tulvillaan, työnsin sinut tylysti pois. Nyt olisin antanut kaikki voidakseni kuulla äänesi kaiun ja saadakseni yhden ainoan katseen silmistäsi.
Oi, kuinka paljon sinua rakastin, kuinka paljon sinua olin rakastanut aina, vaikka silloin olin sokea, enkä sydäntäni tuntenut.
Ohdakkeita olin tiellesi kylvänyt, ilonruusujen asemasta. Piikeillä olin pääsi kruunannut, vaikka olisin voinut onnenseppeleen otsallesi laskea. —
Kaikki hetket, ensi kohtaamisestamme asti vaelsivat sieluni silmien ohi. Muistin tarkalleen jokaisen liikkeen, jokaisen keskenämme vaihdetun sanan ja jokaisen oman ajatukseni. Kaikkina näinä hetkinä olit sinä esiintynyt lempeänä, hellänä, kaikki uhraava sydämesi rakkaudesta ylitse vuotavana. Minä kylmänä, tylynä ja armottomana usein julmanakin kohtaasi. —
Joskus olin armopaloina tiputellut sinulle säälin muruja elämänilon yltäkylläisyydestä, mutta sinä olit ne saanut maksaa moninkerroin takaisin, sieluntuskien väärentämättömällä rahalla. Ja lopuksi olit saanut yksin kulkea »huokaustensillan» yli ja kamppailla viimeisen kamppailusi, sulkea viimeisen kerran lapsikatseiset silmäsi, hengähtää viimeisen henkäyksesi ja senjälkeen kylmenit ja kangistuit, tulit minulle saavuttamattomaksi!
Jumala, Jumala, miksi avasit silmäni liian myöhään? Miksi? Kyyneletön tuska puistatti ruumistani. Olin menehtymäisilläni, silloin laskeutui kevyt käsi olalleni ja vieno ääni kuiskasi: — Älä sure! Hänellä on nyt rauha. Hänen väsynyt ruumiinsa lepää ja sielunsa kahleet ovat murtuneet. Hän voi mennä kuhun tahtoo ja levätä kenen läheisyydessä haluaa.
Minä kaipaan sanoin kuvaamattomasti armasta äitiäni, mutta minä kuitenkin iloitsen, että hänen kaipauksensa on täyttynyt, uni muuttunut todeksi, aavistus näkemiseksi ja polttava kaiho häipynyt pois.
Tule! sanoi hän minulle, tarttuen käteeni, niin kerron sinulle jotain.
Hän vei minut sinun työhuoneesesi ja alkoi istuuduttuamme:
— Kun sinä olit mennyt pois, etkä enää palannut, kulki äitini kuumeisin silmin ja avoimin, sanattomin huulin, näkemättä mitään, kuulematta ketään. Unilääkkeillä saimme hänet nukkumaan, mutta silloin hän unissaan huusi nimeäsi. Rukoili sinun palaamaan luoksensa edes kerran, kerran saadakseen sinua nähdä ja sitten kuolla.
Sydämeni oli särkyä kuullessani äitini tuskallista valitusta, kirjoitin sinulle, ja kertoen kaikki pyysin sinun tulemaan.
Et tullut. Kirjoitin vielä useammin, en saanut edes vastausta kirjeisiini. Silloin päätin tulla itse. Tulin, mutta sinä olit matkustanut pois vaimosi kanssa vieraalle maalle. —
Olin onneton, mutta tiesin tavottelusi turhaksi, sillä olit hyljännyt äitini rakkauden ja jättänyt hänet toisen naisen tähden. Soimasin sinua ääneen. Soimaukseni kuuli äitini ja se herätti hänet todellisuuteen, Hän kutsui minut luoksensa; painoi pääni rintaansa sanoen:
— Älä soimaa lapsi. Rakkaus ei ole meidän vallassamme, rakkaus vallitsee meitä, heikkoja ihmisiä. — Minä rakastan häntä, sentähden sieluni häntä kaipaa. Hän ei minua rakasta, siksi hän on minut jättänyt ja unohtanut, mennyt hänen luokseen, joka on sielullensa kallis. Mutta minä siunaan häntä, minä koetan iloita hänen onnestansa. Mutta minä tiedän hänen kerran palaavan luokseni, sillä hän tietää rakkauteni suuruuden, hän tuntee sieluni lohduttoman ikävän.
Ja jos en enää hänen saapuessaan ole elävien joukossa, niin sano tämä hänelle. Sano, että ymmärsin hänet. Sano että tiesin nuoruuden etsivän nuoruutta, voidakseen nauttia elämänpuun hedelmistä. Sano hänelle, etten häntä himoinnut, kaipasin vain, sillä hän on silmieni valkeus, on kynttilä tieni pimeydessä.
Sano tämä kaikki, lapseni, hänelle jos omat huuleni ovat hänen tullessaan käyneet sanattomiksi.
Purista lämpimästi hänen käsiänsä, jos omat käteni ovat kylmiksi kangistuneet.
— »Sain ensinnä anteeksi sulta, joka enimmän kärseit multa!» Nämä sanat tulivat mieleeni kuullessani tyttösi viime lauseen, tuntien samalla kuin huultesi hellän kosketuksen otsallani ja sieluni huusi rakasta nimeäsi yhä enemmän ja enemmän.
Tyttäresi jatkoi; — Sen illan jälestä muuttui äitini toisenlaiseksi. Hän ei itkenyt enää niin paljon kuin ennen, hän ei valittanut, eikä puhunut sinusta niin paljon unissaan, mutta hän rupesi huomattavasti kuihtumaan. Sulavien liikkeiden siaan tuli jäykkyys, silmien lempeä katse muuttui tuikeaksi ja entisen ahkeruuden siaan tuli sairaloinen työkiihko. Melkein läpi vuorokauden teki hän työtä, levähtämättä, Päivät puutarhassa, yöt sisällä huoneissa. Käsityö toisensa perästä valmistui hänen ahkerissa käsissään ja mitä mutkallisempi ja vaikeampi joku työ oli sen enemmän hän siitä piti.
Hätäisenä seurasin hänen toimiaan, sillä näin suuren sisäisen tuskan pelottavassa määrässä jouduttavan hänen pois menoaan.
En koskaan voinut hänelle siitä puhua, mutta ymmärsin hänen tietävän ajatukseni, sillä joka ilta hyvää yötä toivottaessaan hyväili hän minua kuin viimeistä kertaa.
Rakas pieni äiti, surujen uuvuttama, tuskien näännyttämä, kaikkien rakkaittensa hylkäämä ja monen ylönkatsoma virheittensä vuoksi, jotka kuitenkin olivat minulle rakkaat, sillä ilman virheitänsä ei hän koskaan olisi ollut niin hellä, eikä toisille anteeksi antava. En milloinkaan olisi tahtonut häntä toisenlaiseksi. En milloinkaan olisi toivonut häntä täydelliseksi, niinkuin toiset lapset toivovat äitiensä olevan.
Nuori pää painui käsien varaan, hennot hartiat värähtelivät. Hän itki. Nousin ylös, kävellen ympäri huonetta. Työpöydällä oli viimeinen työsi: oviverhot. Olit ommellut siihen suuria valkoisia liljoja. Ensi silmäyksellä näytti se valmiilta, mutta tarkemmin katsottuani näin siitä puuttuvan yhden kukkasen, viimeisen. Et ollut ehtinyt saada sitä valmiiksi. Kuolema oli herpauttanut ahkerat kätesi. Kaksi päivää sitten olit istunut sen yli kumartuneena ja ommellut. Tuntui kuin henkäyksesi olisi levännyt vielä sen yllä. Vein keskeneräisen työn huulilleni ja sieluni tuskainen ikävä suli haikeaan itkuun.