VI.
Lokakuun pimeät illat, sateet ja myrskyt ikävystyttävät jälleen ihmisten mieliä. Sentähden he koettavat olla toistensa läheisyydessä joko sisällä istuen tai tiellä käyden, ikäänkuin siten olisi enemmän rohkeutta ja voimia pimeyttä ja myrskyä vastaan. Myöskin meidän huoneiden nurkissa vinkui tuuli armottomasti eräänä iltana, jolloin meidän Fredrikan kanssa piti lähteä ranskalaiselle puhetunnille. Me olisimme sentähden mieluisammin jääneet rakkaan rouva G:n luo, joka istui sohvassa meidän keskellämme.
"Lapset, lapset, elkää olko noin velttoja", sanoi vanhus, "mennähän teidän kuitenkin täytyy, mitä siis auttaa teidän estelemisenne, aikaa vaan siinä menetätte. Eikä minullakaan ole enää aikaa teidän luonanne istua, pitää mennä kyökkiin ja katsoa, että ruoka valmistuu siksi, kun tulette nälkäisinä tunniltanne."
"Jos te, Fredrika ja Liina, ette uskalla mennä yksin, niin me tulemme teitä saattamaan", sanoivat Julia ja Anette, jotka lukivat sohvapöydän ääressä, suuren lampun valossa.
"Kiitämme suuresti teidän hyvästä tahdostanne, mutta emmehän me niin jänismäisiä ole, ettemme uskalla mennä kahden kesken tuota vähäistä matkaa neiti B:n luo."
Näin sanoen nousimme äkkiä ylös, kääriydyimme vaatteisiimme, liinat päähän ja hyvästi sanoen, menimme ovesta pihalle.
"Hiljaa, hiljaa, ettette lankea nenällenne!" huusi rouva G, vielä eteisen ovelta meidän jälkeemme, kun me jo kadulla olimme.
"Kuule, Liina, torninkello lyö jo seitsemän, ei meillä ole enää liikoja aikoja."
"Katso, Fredrika, kuka tuolla tulee lyhty kädessä?"
"Ai, Fredrik, tulitko sinä, hyvä poika, jälleen meitä vastaan?" huusi
Fredrika iloisella äänellä.
"No, kuinkas, mutta nyt myöhästyin, sillä tärkeä luku esti minua. Mutta takaisin ette saa mennä ilman minutta; voitte vielä pimeässä märillä kivillä kompastua ja langeta."
"Kiitoksia paljo, Fredrik, hyvällä mielellä otamme sinut seuraamme", sanoi Fredrika.
"Mutta miksi ei neiti Liina sano sanaakaan?" kysyi Fredrik.
"Minä luulin, että Fredrikan puhe olisi kylläksi. Mutta nyt, Fredrika, ei meillä enää ole aikaa, sentähden kiirehtikäämme." Nyt nousimme ylös mataloita portaita myöten ja ovesta, jonka Fredrik meille aukasi, sisään.
Tunnin perästä seisoimme jälleen kolmen kesken, portailla. Fredrikillä oli lyhty kädessä ja me kuljimme käsi kädessä hänen kummallakin puolellaan. Hiljaa eteenpäin astuessamme, tunsin minä hänen sydämensä sykkivän kättäni vasten ja — puna nousi minun poskiini. Koetin huomaamatta vetää kättäni pois, mutta turhaan, hän piti yhä lujemmin siitä kiinni..
"Minä puhun ja puhun ja te ette kumpainenkaan vastaa, mitä se on?
Oletteko suuttuneet minuun tai toisiinne", nurisi Fredrika.
"Niin", vastasi veli, "Liina neidin ylpeys on minua jälleen pahoittanut."
"Sen minä heti arvasin, kun Liina sinun ensimmäiseen kysymykseesi vastasi niin kylmästi. Mutta, Liina, kuinka sinä voit olla minun hyvää veljeäni kohtaan noin jäykkä, vaikka sinä kaikille muille olet hyvä ja lempeä?"
"Ai, suokaa anteeksi, minä en ole tahtonut olla paha", sain lausuneeksi ja olimme jo omassa eteisessä, josta heti astuimme sisään. — Rakas huone, et sinä sisustuksen puolesta ollut rikas ja komea. Sinisen harmaalla värillä oli sinun neljä seinääsi maalatut. Vastapäätä ovea oli vanhuuttaan tutiseva sohva, jonka yläpuolella riippui pari jalkaa korkea peili tummanruskeiden puitteiden sisässä. Sohvan edessä seisoi neliskulmainen pöytä, jonka väriä ei vieras saanut nähdä, sillä se oli peitetty joko keltaisella tai punaisella liinalla. Kaksi ainoata akkunata oven oikean puoleisessa seinässä valaisi sinua ja laski päivän säteet sisään. Akkunain väliin oli asetettu huoneen kunniakalu, piano, mikä meitä joka päivä kiusasi jonkun tunnin, vaan myöskin joskus ilahdutti tanssinsävelillä. — Niin armas huone, vaikk'et tosin ollut rikkaasti sisustettu, olit sinä kuitenkin meille kaikille rakas sen hupaisen elämän tähden, jota siinä vietimme. Ja joskus tuntui, kuin olisi huonekin meitä rakastanut, sillä siitä huokui vastaan suloisempi ilma kuin muista huoneista. Vanhan rakkaan rouva G:n lempeästi valvova henki sen synnytti ja lepytti meitä vieraita lintuja vankeuteemme tyytymään. Mutta oli huoneella kuitenkin se vika, että se tanssimiseen oli liian ahdas, ja mielellään olisivat meidän tanssijamme tahtoneet sitä laajentaa, kun heillä vaan olisi ollut voimia siihen.
Tänäkin lokakuun iltana, kun kolmenkesken huoneesen astuimme, tuntui kuin olisi minun pitänyt syleillä siellä kaikkia esineitä ja sanoa, kuinka rakkaat ne olivat, mutta siihen ei ollut aikaa. Rouva G. tervehti meitä viereisen ruokahuoneen kynnyksellä ja kutsui ystävällisesti meitä illallispöytään, joka tuoleineen täytti melkein koko huoneen. Porsaspaisti höyrysi jo pöydällä ja rouva G. sanoi Fredrikille: "Tiedänhän, että te mielellänne syötte porsaspaistia, ja iloitsen, että satuitte juuri tänä iltana tulemaan meille."
Fredrik ei enää vastustanut ja istui meidän kanssamme pöytään. Mutta — minkätähden istui tuo veitikka väkisten sille tuolille, joka oli minun istuimeni vieressä? Panihan rouva G. toisen istuimen itsensä luo hänen varalleen. Voi, nythän katosi minulta ruokahalu, sillä en tiennyt, kuinka paljo panisin lautaselleni, kuinka pitäisin kättäni ja minne katsoisin, kun hän niin likellä yhä silmäili minua. Kuinka ihmeelliset tunteet hänen läheisyytensä herättivät minun sydämessäni, milloin olin surullinen, milloin ylpeä ja iloinen siitä, että hän juuri minun vieressäni istui; milloin taas kainostelin toisia, jotka joka kerran katsoivat minua veitikkamaisilla silmäyksillä ja nauroivat niin salaperäisesti. Oi, olisin halukkaasti jättänyt kaiken tuon, mikä minua pöydässä kiusasi, ja mennyt kotiin omaisteni luo, mutta kuitenkin värisi sydämeni, kun pelkäsin, että Fredrik heti syömisen jälkeen lähtisi pois, eikä istuisi isossa huoneessa meidän seurassamme, ja toivoin sentähden salaa, että ruoka-aika edes kestäisi hyvin kauan. Tänä iltana oli vielä Fredrik niin puhelijaalla tuulella, että pelkäsin häntä jälleen ylpeydelläni loukkaavani, josta hän äsken oli syyttänyt minua. Tästäkään en ollut oikein rauhallisella mielellä, vaikk'en sitä millään muotoa tahtonut näyttää. Onneksi johtivat Elise ja Olga, meidän nuorimmat toverimme, puheen Martin päivään ja koskettelivat asiaa, joka jo kauan oli ollut minun sydämelläni.
"Ai niin", kysyi Fredrik toisten puhujain joukossa, "sitähän minun piti kysyä rouva G:ltä — lasketteko tänäkin vuonna pyhät Martit sisään?"
"Eipä minulla juuri ole halua siihen", vastasi rouva G. ja me kuuntelimme kaikki korvat pystyssä.
"Mutta, miksi niin?" kysyi jälleen Fredrik; "pahoittivatko sitten viimevuotiset Martit teidän mieltänne?"
"Eivät suinkaan", vastasi rouva G., "mutta minun tyttöni tanssivat taas liian paljo ja voivat siitä sairastua."
"Voi, rakas, kulta rouva G.!" rupesimme me kaikki kuin yhdestä suusta pyytämään, "me emme tanssi yhtään enempää kuin mitä te sallitte. Antakaa vaan Marttien tulla sisään!"
"No, no", koetti hän meitä rauhoittaa, "onhan sinne vielä aikaa ja minä saan sitä asiaa vielä ajatella."
"Mutta, rouva G.", sanoi jälleen Fredrik, "voitteko niin kauan kiusata lapsianne epätiedossa? Olettehan te aina niin lempeä ja kuuntelette rukouksia; ilahduttakaa meitä nytkin lupauksellanne."
"Niin, niin, rakas rouva G., tehkää se", lisäämme Fredrikin puheesen.
"No, kuka teitä saattaa vastustaa, te tulette lopuksi aina voitolle, käyköön siis minunkin puolestani teidän toivonne mukaan."
"Kiitoksia, kiitoksia, kiitoksia!" kaikui yhdeksästä raikkaasta suusta, ja koska iltanen oli lopetettu, siirrettiin tuolit jyristen syrjään ja kahdeksan paria kättä tavoitti vanhuksen käsiä, joita tahtoivat suudella.
"Nyt riittää, te vallattomat, mitä elämää pidätte! Tämä meteli kuuluu varmaankin kauaksi kadulle", huusi hän hengästyneenä. — Sen jälkeen kävimme hiljaisemmiksi; Fredrik kiitti rouva G:tä vielä kerran kaikesta, lausui hyvästi ja lähti pois.
Tuossa meidän pienessä ruokahuoneessamme oli yksi ainoa akkuna, mutta kolme ovea, joista yksi vei isoon huoneesen, toinen kyökkiin ja kolmas makuukamariin, joka oli hyvin täysi, kun sinne tehtiin kuudelle lapselle ja rouvalle itselleen vuoteet. Kahden lapsen täytyi vuorotellen maata suuressa huoneessa, jonne joka ilta kannettiin vuoteet sisään ja aamulla jälleen pois. Päivällä olivat kaikki vuoteet makuukamarissa, kahdessa suuressa sängyssä ja kahdella lapsella oli siellä tilaa tehdä koulutyötään akkunan ääressä. Toiset jakaantuivat suureen huoneesen ja ruokakamariin, ja siten ei jäänyt rouvalle itselleen yhtään levollista paikkaa, mutta ei hän sittekään osoittanut, että olimme hänelle vaivaksi.
"Voi, jos Martin päivät oikein pian tulisivat", näin huokasimme joka päivä. Mutta koulua käydessä kului aika niin pian, ett'emme huomanneetkaan, ennenkun Martin päivä oli käsissä.
Aurinko oli jo laskeutunut, hämärä peitti kaikki esineet ulkona ja huoneessa; ihmisten silmät eivät voineet enää eroittaa mitään ympärillään ja ajatus kääntyi siten sydämen asioita aprikoimaan. Vanhassa, tutisevassa sohvassa istui viisi meistä toinen toistemme ympäriltä pitäen kiinni ja kolme heidän jalkainsa juuressa lattialla, painoivat päänsä meidän syliimme. Rouva G. hääräili vielä kyökissä.
"Ai, Anette, sanoppas todella, etkö olisi iloinen, jos Georg Z. myöskin tulisi Marttina ja tanssisi oikein paljo sinun kanssasi niinkuin viimein rouva G:n syntymäpäivänä?" alkoi Julia veitikka, kun juuri olimme puhuneet viime Martinpäivistä.
"Ei tiedä, iloitsisinko minä siitä enemmän kuin sinä Frans H:n tulemisesta. Frans ei ole mikään ylenkatsottava nuorukainen, eikä varsinkaan silloin, kun hän tulisilla silmäyksillä tähystää sinun punaisia poskiasi", vastasi Anette, ja heleä nauru kaikui huoneessa.
"Naurakaa vaan", sanoi jälleen Julia, "kyllä minäkin pidän silmällä, kuinka Brenner Fredrikan kanssa liehuu pitkin lattiaa, niinkuin kantaisivat nuo tukevat käsivarret häntä tuulen siivillä. Ja huomaan senkin, ettei Fredrik tanssi muiden kuin Liinan kanssa."
"Voi, minua olette te liian paljo pilkanneet", vastasin minä äreästi, "sentähden en aio tanssia tänä iltana askeltakaan, vaan soitan kaiken aikaa."
Ja ennenkuin minulle kukaan ehti vastata, astui rouva G. huoneesen, käski meidän sytyttää kynttilät, sillä Tiina, meidän palvelijamme, oli mennyt sulkemaan akkunanluukut.
Heti nousimme ylös, ja pian olivat kynttilät palamassa, kaksi pöydällä ja kaksi pianolla valaisi tänä iltana huonetta. Nyt kutsui Matilda, meidän "omenamme", niinkuin häntä punasten poskiensa tähden nimitimme, Alicea, pitkää, hoikkaa, seitsemäntoista vuotista neitoa, kanssaan tanssimaan. "Tule, opimme pian vielä hiukan masurkkaa, ettei meidän tarvitse hävetä huonoa tanssiamme!" Ja he tarttuivat toisiinsa kiinni ja hyppäsivät niin iloisesti pitkin lattiaa, että toiset, sen nähtyään, eivät voineet jäädä seisomaan, vaan lähtivät parittain heidän jälkeensä. Pöly nousi helmojen liehuessa joka puolella ylös ja nauru ja sanatulva oli kohta niin suuri, että rouva G:n täytyi jälleen rientää kyökistä sisään. "Voi, te vallattomat lapset", torui hän, "minkälaista pölyä ja epäjärjestystä taas teette täällä! Ottakaa käsityönne ja istukaa hiljaa ja odottakaa kauniisti Martteja; saattehan sitte kyllin tanssia ja hypätä!"
"Voi, kulta, rakas rouva G.!" pyydämme me, "me olemme kyllä hiljaa, mutta työtä emme voi tehdä; me särkisimme kaikki neulat ja sormistimet ja huomenna pitäisi hankkia uusia."
"No, tulkaa sitte ja kattakaa pöytä, että me pian syömme ja ajoissa, ennen Marttien tuloa, saamme kaikki paikoilleen."
Tämä kaikki tuli tehdyksi ja vielä pöly joka paikasta pyyhityksi, ennenkun rupesimme kuulemaan askeleita pihasta ja eteisestä, yskimistä ja supinaa. Sykkivin sydämin silmäilimme kaikki oveen päin, josta vihdoin tuli sisään suuri jono monen värisissä omituisissa vaatteissa olevia ihmisiä. Minä tuskin ehdin joka Marttia katsoakaan, ennenkun asetuin pianon ääreen ja annoin nyt iloisen polkan kaikua huoneen täydeltä. Ja uhkeiden turkkilaisten, komeasti vaatetettujen mustalaisten, sini- ja punaviittaisten ritarien kainaloissa lensivät ja hyppivät minun iloiset toverini ympäri huonetta. Polkan perästä soitin valssia, sitten masurkkaa, huomaamatta, että rosvopäälliköksi puettu Martti jo monta kertaa oli kumartunut minun puoleeni ja että Fredrika ja moni muu oli kuiskuttanut minun korvaani, ett'en tekisi kiusaa, vaan laskisin heitä soittamaan. Vihdoin tuli rouva G. ja kysyi, mihin minun tanssihaluni nyt oli jäänyt, koska yhä pysyttelin soittajana. Ja hänen luonaan oli heti Fredrika, työnsi minut väkisten tuolilta, istui minun sijaani ja alkoi soittaa. Samassa seisoi jälleen tuo suuri, solakka rosvopäällikkö tulisine silmineen minun edessäni ja pyysi tanssimaan. Hänen tanssimistapansa, hänen kädestä kiinni ottamisensa, vieläpä äänensäkin osoittivat minulle heti, kenen kanssa tanssin. Kun hän oli heittänyt minut, seisoi Julia heti vieressäni ja kuiskasi, kuinka hän paikalla tiesi, kuka tuo uhkea rosvopäällikkö oli, että hän oli nähnyt, kuinka hän vähän väliä oli käynyt minulle kumartamassa, eikä ollut ennen ruvennut tanssimaan, kuin sai minut. Mutta minulla ei ollut aikaa vastata hänelle, sillä tuossa seisoi sininen ritari edessäni ja pyysi minua tanssimaan. Hänen jälkeensä tuli jälleen Fredrik, sitte joku toinen, sitte taas hän j.n.e., jotta viimein olin niin väsynyt, että täytyi mennä hiukan lepäämään toiseen huoneesen. Painaen polttavia poskiani kylmää akkunaruutua vastaan, pidin molempia käsiäni sykkivän sydämeni kohdalla. ”Oi miksi”, ajattelin, "miksi Fredrik, josta kaikki tytöt sanovat, että hän on sanomattoman ylpeä, niin ettei hän aina kadulla heitä tervehdäkään, alati minun kanssani seurustelee, niinkuin ei olisi toisia huoneessa ensinkään? Olenhan rouva G:n lapsista, näiden ihmisten mielestä, kaikkein halvin, tyhmä talonpojantyttö. Kuinka voin nyt hänen mielestään olla kaikista paras? Tahtoisimpa elää hänen kanssansa kuolemaan asti! Mutta voisiko hän olla onnellinen minun kanssani? Surua en tahtoisi hänelle tuottaa — mitä sitten teen? Minä rakastan, minä rakastan häntä suuresti! Mutta eihän se ole mikään synti. Olenhan vielä lapsi ja rakastan jo miestä. Jumala, anna minulle anteeksi. Minä tahdon ruveta hallitsemaan sydäntäni enkä päästä sinne tyhmiä ajatuksia. Ei ihmisten eikä Fredrikinkään pidä saada tietää, minkälainen huikentelevainen tyttö olen." Näin ajatellen lähdin jälleen huoneesen, jossa me vielä hetken aikaa tanssimme.
Kun Martit olivat menneet, kiitimme rouva G:tä tästä iloisesta illasta, istuimme hänen kanssaan vielä tunnin ylhäällä ja puhuimme äskeisestä huvista, mikä minkin mieleistä oli ollut, ja sitten lähdimme levolle.
Toiset nukkuivat heti, mutta minun korvissani kaikui Fredrikin: "hyvää yötä, rakas Liina!" niin selvään, että uni katosi pitkäksi aikaa silmistäni.
Rouva G. ei kieltänyt lastensa veljiä ja heidän ystäviään käymästä meidän luonamme vieraina. Sen kyllä nuorukaiset muistivatkin ja kävivät sangen usein meillä. Fredrik tuli melkein joka päivä tervehtimään sisartaan, jonka kanssa hänellä alati oli jotain puhumista. Rouva kutsui heitä joskus myöskin kaikkia yht'aikaa vieraiksi ja antoi meidän tanssia ja leikkiä, pitäen itse meitä silmällä. Kaikesta tästä me häntä rakastimme ja koitimme halukkaasti seurata hänen neuvojaan ja opetuksiaan.