VII.
Muutamia viikkoja Martinpäivän jälkeen istuin iltahämärässä Annan luona hänen pienessä kamarissaan. Hän piti kädestäni kiinni ja kertoi minulle milloin iloisella, milloin surullisella äänellä isänsä viimeisen kirjeen sisältöä.
"Minun mieleni on kyllä sanomattoman hyvä siitä, että vanhempani ottavat minut pois tästä piinapaikasta; mutta surulla ajattelen sitä, että pitää sinusta, Liina, erota. Tee sentähden minulle edes se ilo, että tulet jouluksi meidän luoksemme. Niin todella, vanhempani ja minä koetamme kohdella sinua niin, ettei sinun ole siellä paha olla."
"Voi, Anna, tiedänhän, että minun teillä olisi hyvä olla, ja suuresti haluan lähteä yhdessä sinne sinun kanssasi, mutta minun täytyy pyytää lupaa vanhemmiltani, ennenkun voin tulla."
"Pyydä sitte pian, että saan vanhemmilleni ajoissa antaa tietoja sinun tulostasi."
Sen teinkin ja viikkoa ennen suuria pyhiä, kun tutkinnon ilot ja surut olivat ohitse, lopetettiin koulu ja Anna heitti opettajat ja oppilaat hyvästi. Sitte nousimme lämpimillä peitteillä ja tyynyillä varustettuun rekeen. Kaksi rotevaa, punaista hevosta, joita ohjasi tuttava ajaja, Veivät meitä melkein tuulen nopeudella pois kaupungin kivimuurien ja vallein sisäpuolelta.
"Oi, kuinka raikas on täällä tuuli, kuinka keveästi nousee rintani, kuinka säteilee valkea lumivaippa tuossa!" lausui Anna ensimmäisellä lakeudella ja vielä suuremmaksi kävi meidän molempain ilo, kun metsä hopean härmäisessä puvussa otti meitä vastaan. Tuossa muodosti kaksi tien poikki kaareutuvaa puuta meille kunniaportin, jossa auringon valaisemana säteili monen värisiä jäähelmiä. Tuossa jälleen iso kuusi, kuin joku kalevanpoika, levitti tukevia oksiaan ikäänkuin suojellakseen pienempiä puita, tuossa puunkanto, joka pisti sammaltunutta päätään lumivaipan alta ja tuossa pieniä jäniksen tai linnun jälkiä tien vieressä. Oi, kuinka kaunista, kuinka rakasta kaikki on, huusimme usein sydämen pohjasta ja kyyneleet nousivat väkisten silmiin. Mutta aikaa myöten kävi ihastuksemme tyynemmäksi, että saimme aikaa puhelemiseen. Kuinka iloisesti kertoi Anna kaikesta hauskuudesta, jota hän toivoi saavansa nauttia joulunpyhinä, ja kuinka kauniisti kukoistivat ruusut hänen poskillaan, vaikka ne usein kaupungissa olivat hyvin vaaleat.
Neljän tunnin perästä tulimme puolenpäivän aikana Annan kotiin, jossa hänen vanhempansa ottivat meitä vastaan hyvin iloisesti ja ystävällisesti. Nämä vanhemmat olivat terveen-, hyvännäköisiä ihmisiä, joista saattoi nähdä, että puute oli heille tuntematon asia. Myöskin heidän huoneensa, jotka olivat saksalaiseen tapaan rakennetut ja sisustetut sekä puhtaina pidetyt, todistivat, että rikkaus ja sopu vallitsivat tämän katon alla.
"Sano, Anna", lausui isä heti tervehtimisen jälkeen, "mikä sinulta puuttuu meidän luonamme? Enkö voi antaa sinulle kaikkea, mitä sydämesi haluaa? Minkätähden pitäisi minun sitten sallia, että ainoata lastani kiusataan kaupungissa ja että hänen parhaimpia sydämensä tunteita halveksitaan? Hyi, häpeä heille, kun voivat ylenkatsoa kunniallisen ihmisen lasta hänen säätynsä tähden! Niinkuin itse olisivat kasvaneet toisesta kansasta ja suvusta. Mutta sehän se on häpeä, että noilla kaikkein ylpeimmillä porvareilla on sukulaisia meidän talonpoikain joukossa. Sinun ylpeä räätälimestarisikin, sentähden, että hän solkkaa saksankieltä, pitää omia lapsiaan paljoa korkeampiarvoisena kuin sinua. Tämän mestarin tädinpoika kävi vielä eilispäivänä pyytämässä, että ottaisin hänet mylläripojaksi, mutta hänen ylpeän enonsa tähden en huolinut hänestä."
"Hyvä isä", rauhoitti häntä Anna, "minä olen siellä saanut hyvän hoidon, meidän pitää sentähden olla heille kiitollisia."
"Mitä kiitollisia! Se heidän tuli tehdä minun rahani tähden!" ärjäsi hän vastaan.
"He olivat muuten aina hyviä minua kohtaan; silloin vaan, kun heille tuli vieraita, nauroivat he salaa minun talonpoikaista käytöstäni. Mutta sen olen heille kaikki antanut anteeksi ja tee sinä, isä, samoin, ettei katkera mieli häiritse meidän iloamme."
"Lapsi hyvä", sanoi isä, tyttärensä päätä silittäen, "sinun tähtesi tahdon panna lukon suuni eteen, etteivät ajatukseni pääse siitä pihalle." Ja nyt vallitsi jälleen rauha ja ilo meidän keskellämme ja toivo tulevista, paremmista päivistä väikkyi henkemme silmäin edessä.
Niin, hyvät päivät oli meillä! Huoneet, kellarit, aitat ja myllyn nurkat kävimme ensin katsomassa, sillä Anna tahtoi kaikkea tervehtää. Kaikki kaapit ja astiat, joissa jotakin hyvää löytyi, avasi Annan äiti meille. Kun läksimme ulos, valjastutti isä meille hevosen ja ajoimme metsätietä myöten Annan tuttavia tervehtimään, taikka läksimme muuten jaloittelemaan. Ilmat olivat kauniit ja parahiksi kylmät.
Vihdoin oli minun lupa-aikani loppunut ja minun piti jälleen lähteä kaupunkiin. Ikävällä erosivat Anna ja hänen vanhempansa minusta, jota olivat, niinkuin itse vakuuttivat, ruvenneet rakastamaan kuin omaa lastansa, ilmakaan ei ollut enää niin kaunis, taivas oli pilvessä ja tuuli tuiskutti lunta, ettei matkasta nyt ollut iloa. Illalla saavuin kaupunkiin, jossa asuintoverini, jotka jo ennen olivat vanhempainsa luota sinne ehtineet, jo olivat minua odottaneet.