VIII.
Ensimmäinen asia, jonka Fredrika minulle kertoi, oli se, että hänen veljensä oli tullut ylioppilaaksi. Tätä sanomaa olin odottanut, sillä tiesin, että hänen piti mennä Tarttoon tutkintoa suorittamaan. Hän oli meille toisinaan puhunut siitä ja pyytänyt minua, että toivottaisin sydämestäni onnea hänen työllensä, sillä jota nopeammin hän pääsisi Tarttoon, sitä pikemmin voisi hän perustaa oman kodin. Tätä sanoessaan katsoi hän minuun niin rukoilevaisesti, että se tunkeutui sydämeni pohjaan. Kaikki tämä muistui taas mieleeni ja ilo, mutta myös ihmeellinen pelko värisytti sydäntäni. — Oi, etten tuosta pelosta milloinkaan pääse, ajattelin. Mutta — Jansun näkö ei pitkään, pitkään aikaan ollut niin selvänä kuvastunut mieleeni kuin nyt. Näin hänen haamunsa meidän erotessamme ja muistin, kuinka suuresti häntä sen jälkeen olin ikävöinnyt. Kävin yhä rauhattomammaksi ja surullisemmaksi.
"No, Liina, oliko sinulla vieraissa niin paha olla, vai etkö tahtonut enää tulla meidän joukkoomme, koska olet noin totinen?" kysyivät toverit.
"Ei suinkaan, mutta olen matkasta ja tuiskusta väsynyt. Kun saan levätä, olen jälleen teidän vallaton Liinanne", vastasin heille. Päätin jälleen varjella sydäntäni kaikellaisilta turhanpäiväisiltä tunteilta. Sillä koulutyöthän vaan piti olla ripille pääsemättömän lapsen mielessä.
Seuraavana päivänä alkoi koulu ja uusilla voimilla, uudella innolla ryhdyin työhöni ja koitin vangita ajatukseni kirjoihin kiinni, enkä päästänyt niitä muihin asioihin eksymään, en eteen enkä taaksepäin. — Mutta hämärissä, jolloin Fredrik tavallisesti oli tullut sisarensa luona käymään ja kun me läksimme ranskan kielen tuntiin, en voinut olla muistelematta häntä ja hänen sanojansa, jotka olivat soineet niin suloisesti korvissani.
Päälle päätteeksi kirjoitti hän pian sisarelleen ja lähetti minulle tuhansia terveisiä ja pyysi, että edelleenkin toivottaisin hänelle onnea, sillä tähänkin asti oli onnentoivotukseni auttaneet häntä tutkintonsa suorittamisessa. Kaksi kaunista tytön kuvaa, Liinan ja Fredrikan, ovat alati hänen silmäinsä edessä, oli hän kirjoittanut lopuksi.
"Liina, lähetä tuolle raukalle, jonka pitää olla meistä niin kaukana, oikein sydämellisiä terveisiä", pyysi Fredrika, kun kirjoitti hänelle vastaan. — Ja minä lähetin paljo terveisiä. — Mutta ensimmäisen kirjeen jälkeen tuli pian toinen, toisen jälkeen kolmas, ja Fredrika sai minun itse kirjoittamaan terveiseni hänelle. Seuraava kirje sisälsi tulisia kiitoksia, kirjoitettuna erityiselle paperille minua varten, ja niin edistyi asia, että viimein kirjoitimme, Fredrikan kirjeiden sisässä, pitkät kirjeet toisillemme, jotka Fredrikin puolelta toivat yhä useampia lemmenvakuutuksia.
Kaikki minun vahvat päätökseni raukesivat tyhjään ja sydämeni oli kohta täynnä onnea ja suloista tunnetta, kuin olisi kevät siinä koittanut. Loistihan luontokin nyi kevätpuvussaan ja nosti sydämeni keväimen vielä suurempaan eloon. Leivo, joka sinisen taivaan korkeudessa liverteli lauluaan, kukat, jotka hymyillen katselivat kuvaisiaan kastepisaroissa, perhoset, kuin elävät kukkaset liitelivät ilmassa toinen toistaan takaa ajaen, kaikki tämä kauneus enensi sydämessäni rakkauden tulta Fredrikiä kohtaan. En tuntenut itseäni enää, niin toisenlaiseksi olin muuttunut. Oppiminen ei ollut enää niin halukasta kuin ennen, tovereina seura ei enää niin rakas. Mieluisimmin olisin istunut yöt päivät ruohoisella vallilla, puun alla yksin ja — häntä ajatellut.
Heti joulun jälkeen oli äitini käynyt minua katsomassa ja nyt oli isä tullut kaupunkiin. Siten olivat he ennenkin aina väliin käyneet minua tervehtimässä. Ensimmäisinä vuosina oli iloni suuri heidän tulostaan, mutta — aikaa myöten tunkeutui vieras tunne puhtaaseen ilooni ja minun puheeni heidän kanssaan ei tahtonut enää toisten kuullen sujua, niinkuin se ennen oli sydämestä suuhun vierinyt. "Pitäähän minun puhua heidän kanssaan tuota halpaa maan kieltä, jota kaikki kaupunkilaiset ylenkatsovat. Puhuvathan kaikkein muiden lasten vanhemmat kunnioitettua saksaa ja minä olen sentähden varmaankin heidän silmissään halvempi kuin muut." Näin ajattelin itsekseni ja se teki minut yhä rauhattomammaksi. "Voih, paha lapsi, minkälainen olen; häpeän rakkaita vanhempiani, jotka ovat aina olleet minulle niin hyviä." Näin soimasi omatuntoni yhä kovemmin, mutta kuitenkaan ei iloni ollut niin suuri, kun Fredrikan kanssa palasin vallilta ja tervehdin isääni, joka oli rouva G:n luona minua odottamassa.
"No, Liina, kuinka on, vieläkö tahdot tulla kotoseutuasi katsomaan, vai etkö sitä enää muistakaan? Ethän ole niin pitkään aikaan käynyt kotona, että pian unhotat meidät kokonaan", sanoi hän, hiukan nuhdellen.
"Ai, pappa, oletko tullut minua hakemaan?"
"No, kuinkas?"
"Sitten lähdemme heti, heti!" kiiruhdin minä.
"Mutta, Liina", sanoi Fredrika saksaksi, "pyydä nyt isältäsi, että saat tulla juhannuksen aikaan pariksi viikoksi minun luokseni, sittehän tiedämme jo ajoissa, kuinka tuumamme toteutuu."
"Sen saan vasta kotona tietää, sillä mammalla on pääsana tässä asiassa", vastasin hänelle, mutta silloin en puhunut totta, sillä oikeastaan en tahtonut Fredrikan kuullen puhua paljoa isäni kanssa.
Kotiin tultuani en voinut pieniä siskojani kyllikseni hyväillä ja suudella. Kuinka suuriksi he olivat kasvaneet. Ja kuinka hupaista oli minusta, kun he jo niin sievästi puhuvat saksaa. Heillä oli jo vuoden ajan ollut saksalainen neiti opettajana, joka myöskin auttoi äitiä ompelu- ja taloustöissä. Äidin talous olikin käynyt suuremmaksi, kun isä rouvan poislähdön jälkeen oli ottanut koko talonhoidon huostaansa.
Vanhin sisar minun jälkeeni oli yhdeksän vuotias. Neljä lasta oli hänen ja minun väliltäni kuollut. Toinen sisar oli kahdeksan vanha, kaksi veljeä, kuuden ja viiden vuotiset. Vanhemmat toivoivat, että minusta tulisi näiden neljän opettaja, sentähden antoivat he minun niin kauan käydä kaupunginkoulua.
Rouva ja opettajaneiti olivat myöskin jo viime syksystä asti kotona. Hilda oli jäänyt Saksaan kouluun. Minun piti mennä heitä tervehtimään, jonka teinkin suurella ilolla. — Sepänkin väkeä kävin katsomassa. Mutta minun sydämeni ei voinut siellä olla levollinen. Seppä antoi vielä mulle kirjeen Jansulta, jonka tämä oli isänsä kautta lähettänyt, jotta se tulisi oikein perille. Sillä hän pelkäsi, etten olisi saanut hänen kahta viimeistä kirjettään, koska en ollut niihin mitään vastannut.
"Oi, olenhan minä saanut kirjeet, mutta ei ole ollut aikaa niihin vastata", sopersin punaisena. "Nyt on minulla paljon enemmän työtä koulussa kuin ennen." Mutta isä ei näyttänyt siihen vastaukseen tyytyvän, sillä hän ei sanallakaan puoltanut lauseitani, vaan huokasi hiljaan, katsoen minuun: "Liina", lausui hän vihdoin, "sinä olet käynyt oikein isoksi ja kauniiksi. Jos Jansu, joka nyt myöskin on mies, näkisi arvaamatta sinut jossakin, hän tuskin sinua enää tuntisi. Vai mitä sinä arvelet?"
"Voi, isä, kuinka taidat noin puhua! Jansu ja minä tunnemme aina toisemme, vaikka kuinka olisimme muuttuneet", sanoin minä.
"Luuletko niin, no, sehän on hyvä", vastasi hän pitkäveteisesti.
Minulla ei ollut enää aikaa, heitin hyvästi ja lähdin jälleen kotiin.
Siellä avasin Jansun kirjeen ja luin:
"Rakas Liina!
Nyt olet sinä varmaankin kokonaan muuttunut saksalaiseksi, koska et enää tahdo mitään tietää virolaisista. Isä on kirjoittanut, ettet ole kotonasi käynyt pian kymmeneen kuukauteen, ja minut olet kaiketi kokonaan unohtanut. Vai etkö ole saanut minun kahta kirjettäni, joista toisen lähetin jo ennen joulua, toisen maaliskuussa? Mutta ovathan kirjeeni aina ennen perille tulleet. Vai oletko viime aikoina saanut postikonttoorissa jonkun hyvän ystävän, joka kadehtii sinun ystävääsi Pietarissa ja pistää taskuunsa hänen kirjeensä, ennenkuin tuo ne sinulle? — Mutta leikki pois, voihan niinkin olla, että Liina tahtoo unhoittaa lapsuuden ystävänsä, ja silloin ei tee mieleni leikkiä laskea, vaan tuottaa se minulle suurta surua. Jospa vaan enoni laskisi minut muutamaksi viikoksi luotaan pois, niin olisin jo aikoja tullut sinua tervehtimään, nähdäkseni ystäväni silmistä, loistaako niistä vielä vastaani sama sydämellinen uskollisuus kuin ennen. — Mutta nyt pitää minun, raukan, odottaa ja odottaa, niin että sydämeni on pakahtua, kunnes ystäväni vihdoin sattuu sille tuulelle, että hän minua tahtoo ihastuttaa rakkaalla kirjeellään. Oi, Liina, elä vaivaa itseäsi kaikellaisilla pahoilla ajatuksilla, vaan selitä pian, mikä sinun vaitiolemiseesi on syynä.
Sinun aina uskollinen Jansusi."
Rakas, hyvä Jansuni! lausuin itsekseni kirjeen luettuani, suudellen hänen nimeänsä. Minä rakastan sinua kuin olisit todellinen veljeni, ja sydämeni kävisi varmaankin kevyemmäksi, jos voisin niinkuin lapsena uskoa sinulle kaikki, kaikki, mikä sen täyttää! — Enkö siis enää ole lapsi? Sitä en usko, sillä vaikk'en ole vielä ripillä käynyt, tuntuu kuitenkin, kuin olisin viime aikoina tullut täysikasvaneeksi.
Minulla ei ollut kotona paljo aikaa vaipua ajatuksiini, pistin kirjeen taskuuni ja läksin pienten veljeini ja sisarteni kanssa heidän leikkipaikkojaan katsomaan.
Nopeaan kuin ajatus, joka lentää aivojen läpi, olivat ne pari päivää kotona kuluneet. Viimeisenä pyhänä vei poika minut jälleen kaupunkiin ja minä sain vanhemmiltani luvan mennä Fredrikan vieraaksi.
Ne kolme viikkoa, jotka vielä olivat jäljellä juhannukseen, kuluivat sanomattoman pian. Olihan näinä viimeisinä aikoina, jolloin puolen vuoden luvut olivat kerrottavat, niin paljo koulutöitä, etteivät päivän tunnit tahtoneet riittää. Kuinka olisi minulla ollut aikaa vielä kirjoittaa Jansulle? — "Mutta kun tulen Fredrikan luota lakaisin, kirjoitan hänelle pitkän kirjeen, joka hänet jälleen sovittaa minun kanssani", lohdutin tuntoani, joka yhä enemmän rupesi minua soimaamaan. Sitte läksin Fredrikan kanssa matkalle.
Minulla ei ollut ensin ollenkaan halua sinne, mutta hän oli kertonut minulle kaikki hauskuudet, joita saisimme hänen vanhempainsa luona nauttia, niin että vihdoin hyvin iloisesti suostuin hänen pyyntöönsä. Fredrikin tähden, joka myös nyt oli tullut kotiin, olisin ennen jäänyt pois, vaikka tosin oli mielestäni sangen hupaista tavata häntä niin pitkän ajan perästä. Eikä minulla nytkään ollut voimia vastustaa tätä tunnetta.
Ihmeellistä! Ennen olin aina selvään tiennyt, mitä tahdoin ja mitä piti tekemän, mutta siitä asti, kun Fredrik oli lempeni herättänyt, tuntui alati, kuin olisin ollut kahden vastaisesti lainehtivan veden välillä. Mutta ne laineet, jotka tulivat Fredrikin puolelta, olivat hyvien päätöksieni vihollisia, sillä ne aina surmasivat nämä viimeksimainitut.
Ei milloinkaan tarvitse tyttö äitinsä ystävyyttä niinkuin silloin, kun hän rupeaa miestä rakastamaan. Ilman äidin ystävyyttä on rakastava tyttö kuin heikko kukkanen, joka ei tukeetta voi vastustaa tuulta, vaan murtuu väkisten. Sentähden on äidin välttämätön velvollisuus, että hän koettaa saavuttaa lastensa ystävyyden, jotta he äidilleen voivat peittelemättä uskoa sydämensä salaisuudet. Meidän hyvällä, rakkaalla äidillämme ei ollut suuren talouden tähden aikaa pitää ystävyyttä lastensa kanssa ja kuulla heidän juttujaan.
Fredrikan kotiin oli pitkä matka. Meidän täytyi olla yötä eräässä ravintolassa tien vieressä ja olimme vasta seuraavana iltana perillä. Jota lähemmäksi me jouduimme, sitä kovemmin alkoi sydämeni sykkiä. Monta kertaa toivoin itsekseni, että olisin jäänyt kotiin, ja ihmeen raskaalta tuntui sydämeni. Se varmaan aavisti, mitkä nuolet sen läpi piti käymän.
Meillä oli vielä matkaa seitsemän kahdeksan virstaa, niin äkkiä huusi Fredrika iloisesti: "Katso kuitenkin, Liina, kuka tuolla tulee! Arvasinhan minä, että hän tulee vastaamme, mutta näin kauaksi en voinut toivoa. Hyvää iltaa, Fredrik, hyvää iltaa! Kuinka olet, hassu poika, tullut vastaan ja vielä jalkaisin?" "Hyvää iltaa", huusi muutaman askeleen päässä ääni, joka kävi kuin salama läpi sydämeni. Ja Fredrik T. oli pian meidän luonamme, kun kuski seisautti hevoset. — "Hyvää iltaa, Liina, sinä olet enkeli! En olisi koskaan voinut toivoa semmoista iloa, että sinä tulisit meidän luoksemme, ja nyt olet täällä!" lausui hän puristaen kättäni ja suudellen sitä. — "Mutta, Fredrik, onko Liina jo luvannut, että saat häntä kutsua sinuksi?" kysyi Fredrika. — "Ai, Liina — olimmehan toisiamme jo kirjeissä nimeltä kutsuneet — suokaa anteeksi! Suuri iloni ei antanut minulle aikaa ajatella pikkuasioita", pyysi hän sydämellisesti. Minä en voinut hänelle vastata, en saanut sanaa suustani.
"Tule kuitenkin ja suutele myöskin minua, niinkuin oikean veljen velvollisuus on!" käski Fredrika ja Fredrik meni toiselle puolen kärryjä, suuteli häntä, astui kärryihin ja istui meidän eteemme ajajan viereen ja me kuljimme eteenpäin. Iloisesti puhelivat sisar ja veli keskenään, sillä minä olin aina harvapuheinen Fredrikin seurassa. Me saavuimme juuri auringonlaskun aikana kauppamies T:n suuren, komean kartanon eteen, jossa kuski pidätti hevosia, Portailla seisoivat Fredrikan vanhemmat meitä odottamassa. Fredrika hyppäsi ensiksi kärryistä, juoksi ylös portaita myöten ja syleili isää ja äitiä. "Tule, Liina, että teen sinut tuttavaksi vanhempaini kanssa", huusi hän, ja minä astuin Fredrikin käden nojassa värisevin askelin ylös. Tervehdykseksi antoivat Fredrikan vanhemmat minulle kättä ja hänen isänsä sanoi, että olin tehnyt oikein, kun kerran tulin ystäväni luo vieraaksi.
Sitte lähdimme kaikki sisään, Fredrika äidin kainalossa, heidän perässään minä ja Fredrik isänsä kanssa. Hämärän tähden ja kun olin, niinkuin sanotaan, jättänyt silmät ulos, en nähnyt, minkälaisia ne huoneet olivat, joiden läpi kuljimme, mutta sen tunsin, että jalkani astuivat pehmeitä mattoja myöten. Vihdoin jäimme erääsen huoneesen ja rouva T. soitti pientä kelloa, jonka jälkeen palvelustyttö tuli ja pani kynttilät palamaan. Sitte käski hän meitä heti pöytään istumaan ja me asetuimme loistavan kauniilla astioilla ja hyvillä ruuilla varustetun pöydän ääreen, joka meille oli valmistettu tähän pieneen vierashuoneesen, jotta puhe paremmin sujuisi, niinkuin rouva sanoi. Rouva T:n edessä seisoi vielä kirkas teekeittiö, joka lauloi suhisevaa keittolauluaan niin ystävällisesti, että tuntui, kuin olisi se tahtonut minua miellyttää, jotta en tuntisi itseäni siellä vieraaksi. Ja kun nostin silmäni lautaselta ja katselin ympärilleni ja seinistä, katosta, lattiasta, kaikkialta loisti vastaani komea kauneus, tuntui minusta, kuin olisi siellä voinut elää sanomattoman onnellisena. Mutta kun jälleen katsoin rouva T:tä, oli kuin hänen vaalealta otsaltaan ja sinisistä silmistään olisi salainen kuuma tuulenpuuska puhaltanut vastaani ja ajanut minua siitä syrjään. Toisin vaikutti vanhan kauppiaan ulkomuoto, joka muistutti minulle hänen molempia lapsiaan, rakkaita ystäviäni.
"Fredrik on kaiketi jo kertonut sinulle, että sisaresi Alma lähti opettajattarensa neiti Jungen kanssa Stülpnagelille vieraaksi ja tulee vasta huomenna kotiin", sanoi rouva T. Fredrikalle, joka pahoitteli sitä, että vasta huomenna saisi tavata kahdentoista vuotiasta sisartansa. Iltanen kesti kauan, sillä Fredrika kyseli vanhemmiltaan ja veljeltään tuttavainsa asioita. Mutta vihdoin otti hänen äitinsä kynttilän pöydältä ja saattoi meidät makuuhuoneesemme. "Oi, kuinka kaunista täällä on!" huudahdin huoneesen tultuani. Ja siellä oli todella kaunista. Tumman punaisella sametilla olivat seinät vaatetetut ja kaksi lumivalkeaa vuodetta odotti meitä. Toinen vuode oli toisella seinällä, kummankin vieressä seisoivat komeat pesukaapit ja pienet yöpöydät valkeine liinoineen. Seinässä vuoteiden yläpuolella rippui kultaisten kehysten ympäröimänä enkelein ja pyhäin kuvia. Kolmannella seinällä oli iso toalettipeili, jonka päälle oli asetettu kaikellaisia pikkuesineitä, joita naiset tarvitsevat vaatetukseensa. Lattiaa peitti ruusunkukkainen matto.
"Sano minulle, Fredrika, kuinka sinä voit tulla toimeen rouva G:n luona ja minkätähden sinun vanhempasi eivät ole hankkineet sinulle rikkaampaa asuntoa", kysyin, kun jo olimme makaamassa.
"Meidän koulumme on hyväksi kiitetty koulu ja johtajatar neuvoi vanhempiani panemaan minut rouva G:n luona asumaan. Mamma tosin ei tahtonut tyytyä siihen, mutta pappa sanoi, että se on rikkaiden lapsille hyödyksi, kun he tottuvat huonompaankin oloon, ja minä olen hänen kanssaan yhtä mieltä." Näin sanoi Fredrika jo hyvin unisena, ja koska minäkin olin väsynyt, ei ollut enää aikaa ajatella näitä asioita, vaan antauduin Nukkumatin pauloihin.