X.
Kun ihmiset ovat loukanneet sydäntäsi, kun heidän kovuutensa on ajanut sinut luotaan, niin käy luonnon helmaan, kätkeydy hiljaisesti humisevan metsän varjoon, silloin varmaankin tuskasi lievenee, haavoihisi löydät levostuttavaa lääkettä, ja toivo, jonka luulit ainaiseksi katoavan, rupeaa jälleen sinulle hymyilemään.
Niinä kolmena päivänä, jolloin olin matkalla, olin vielä kuin pyörryksissä siitä äkillisestä kohtauksesta, joka minulle oli tapahtunut. Sen vaan selvään tajusin, etten voinut pahoittaa vanhempiani onnettomuuteni ilmoittamisella.
"Liina lapsi, oletko ollut sairaana?" kysyi äiti, kun hän kolmen viikon poissa olon jälkeen jälleen näki minut.
"Minä en ole matkalla ensinkään maannut ja viimeisinä iltoina ennen lähtöäni tanssimme sangen paljon", vastasin ja käänsin pois kasvoni, sillä en voinut kestää äitini katseita.
"No, oli kaiketi sinusta ikävää erota sieltä iloisesta elämästä ja ystävistäsi. Mutta kyllä sinulla kotonakin on hyvä olla ja tulet jälleen iloiseksi ja terveeksi", koetti hän lohduttaa, kun huomasi kyyneleet, jotka väkisten nousivat silmiini. Samassa tuli palvelustyttö ja kutsui häntä karjapihaan katsomaan kipeää lammasta. Ja minä jäin yksin sydämeni tuskan kanssa taistelemaan.
Ensimmäisenä yönä makasin jälleen kuin kuollut väsymyksestä ja seuraavana aamuna läksin hautausmaahan. Jota lähemmäksi jouduin Aurooran hautaa, sitä tuimemmin poltti tuskan liekki sydäntäni, sitä rauhattomammaksi kävi mieleni, sitä kiivaammin astuin eteenpäin. En nähnyt enkä kuullut, oliko elämää ympärilläni vai oliko kaikki kuollutta, niinkuin ilonikin oli kuollut, Aurooran haudalle vaan paloi mieleni. Vihdoin pääsin sinne. "Auroora"! huusin haikealla äänellä ja heittäydyin kummulle, ja kuumat kyyneleet vierivät silmistäni nurmelle, jonka alla eivät enää surut ja murheet mieltä paina. Itkin kuin olisin tahtonut muuttaa surullisen mieleni vesiojaksi.
Mutta hetken päästä nostin pääni jälleen ylös ja silmäni taivasta kohden, joka lempeästi siinti vastaani. "Jumala!" huusin ja vähäinen hävyntunne värisytti sydäntäni, "Jumala, en tee oikein, kun annan suruni noin masentaa mieltäni. Ja onko minulla todellakin niin suurta surun syytä? Onko minulle todellakin tapahtunut niin suurta onnettomuutta, kuin heikko sydämeni luulee?
"Olisinko todellakin täydellisesti onnellinen, jos täytyisi kokonaan erota omasta suvustani, jos vieraantuisin vanhemmistani, sisaristani ja veljistäni niin, ettei mistään voisi huomata, että olen ollut heihin yhdistettynä? — En milloinkaan! milloinkaan! Fredrik, olen sinua rakastanut, rakastan vieläkin, enkä sitä koskaan voi unohtaa. Mutta sydämeni juuret ovat kiinni siinä kannossa, josta olen vesonut, etten milloinkaan voi kokonaan erota omista ja, Jansu, sinun vanhemmistasi. Enkä voisi lähteä niiden joukkoon, jotka häpeällä ja ylenkatseella kohtelevat niitä ihmisiä, joiden veri juoksee minunkin suonissani. Olen ollut tähän asti lapsi, heikko ja sokea, mutta se tuska, joka nyt on satuttanut sydäntäni, on minut tehnyt taistelijaksi, on peitteen temmannut silmiltäni, että olen paremmin ruvennut näkemään sitä tietä, jota minun tulee vaeltaa. Nyt, Jumala, anna minulle voimia, minä tahdon pysyä vahvana ja tahdon voittaa sydämeni tunteet, enkä huumautua rakkaudesta, enkä anna kunnian ja kylmän kiillon itseäni pettää. Jumala, anna minulle voimia ja lohduta minua!"
Nyt alkoi siinä syreenipensaan latvassa, joka varjosi Aurooran hautaa, laulurastas laulaa. Käänsin katseeni sinne päin ja kuuntelin. Se vaikeni. Mutta hautausmaan aidan takana kohisi metsä hiljaa. Nousin haudalta, silmäilin jäähyväisiksi sitä vielä kerran ja menin pois rautaportin kautta. Portista vei polku kiviaitaa myöten metsään. Kuljin sitä tietä myöten hiljaa eteenpäin, kädet ristissä rinnalla. Puut muodostivat pääni yläpuolella vihannan, tuhatkertaisen katoksen, jonka suojassa lintuset pitivät iloaan. Olin kuin rauhan valtakunnassa, jossa murheista ja tuskista ei tiedetä mitään. Rintani nousi ja laski ja joka hengenvedolla tunsin suloista lohdutusta sydämessäni. Samassa kuului ääni ikäänkuin olisi hopeakelloa soitettu maan alla. "Ai, tässähän on meidän rakas lähteemme!" huusin ja menin äkkiä sinne. Enpä ollut sitä nähnyt, sitte kun Jansun kanssa yhdessä kävimme sen luona, mutta se ei ollut sillä aikaa yhtään muuttunut. Sen hopeakirkas vesi juoksi kuin ennenkin esiin ison sammalmättään alta ja meni hyppien puunjuurikkaiden yli ojaan, joka kätkeytyi katsojan silmältä metsän varjoon. Siinä oli metsän katoksessa aukko, josta sininen taivas pilkisteli. — Minä istuuduin lähteen reunalle, kumarruin sen yli ja otin molemmilla käsilläni sen kirkasta, kylmää vettä suuhuni ja kostutin sillä itkusta punaisia silmiäni. Sitten pyyhin kasvoni valkealla, hienolla nenäliinallani, laskeuduin pitkäkseni ja painoin pääni sammaleesen. Siniset ja valkeat kukanterät katsoivat minua, kuin olisivat iloinneet seurastani, lähde lirisi ystävällisesti, metsä kohisi, taivas kaareili sinisenä yläpuolellani, ja minä nautin koko olennollani kaikesta tästä kauneudesta.
"Jumala, nyt näen ja tunnen selvään, että sinä rakastat minua, muuten et olisi rikastuttanut luontoasi niin suurilla kaunistuksilla, muuten et sillä niin suuresti lohduttaisi sydäntäni." Näin huusin kiitollisena, taivaan puoleen katsellen. — "Jansu, rakas Jansu, kunpa sinäkin jälleen olisit täällä, että näyttäisin sinulle kaikki, kaikki, mikä täyttää sydämeni. Mutta — sitä en ole ansainnut. Kuinka kauan olet saanut odottaa kirjettäni. Mutta nyt, ennenkun lähden vanhempiasi tervehtimään, vielä tänäpäivänä, tahdon sinulle kirjoittaa ja kaikki, kaikki. — — — Todellakaan en ymmärrä, mikä pelko minut saattoi niin äänettömäksi sinua kohtaan. Niin, olin kokonaan vieras Liina, jota en itsekään enää voinut tuntea, mutta minun pitää jälleen tulla entiselleni. Heti lähden kotiin ja kirjoitan." Näin sanoen nousin ylös ja lähdin takaisin astumaan.
Seuraavana päivänä lähti postimies kaupunkiin ja vei minulta suuren paksun kirjeen, jota olin koko päivän, puoleen yöhön asti kirjoittanut. Samana päivänä läksin myöskin sepänväelle vieraaksi ja oli minun siellä niin hyvä olla, etten olisi tahtonut poiskaan tulla.
Mutta seuraava posti toi minullekin paksun kirjeen Fredrikiltä ja Fredrikalta. Voi, ja se tuotti jälleen sydämelleni uusia, kovia taisteluita, mutta vakavia päätöksiäni se ei enää saanut horjumaan, niinkuin ennen Fredrikin rakastavaiset sanat. He valittivat molemmat sitä, että minun piti heidän kodissaan saada niin paljon kärsiä. Fredrik vakuutti vielä, että hän heti olisi matkustanut jälkeeni, jos hän ei vielä olisi vanhempainsa käskyn alainen, ja pyysi minua tulisin sanoin, että jäisin hänelle uskolliseksi, sillä hänen sydämensä rakkautta ei voi kukaan, ei hänen oma äitinsäkään häneltä ottaa ja sen hän ijäti säilyttää ainoastaan Liinan varalle, jonka kaltaista hän ei toista maailmassa löydä. — Fredrika valitti sitä, että hänen piti mennä Tarttoon kouluun, eikä saisi enää niin pian nähdä minua. Minä vastasin heille heti, vakuutin, etten milloinkaan heitä unhottaisi ja lupasin yhä edelleen rakastaa, mutta pyysin — voi, kuinka sydäntäni pakoitti ja kuinka kyyneleeni jälleen vuotivat — että me lopettaisimme kirjeenvaihtomme, sillä se varmaankaan ei olisi heidän äidilleen mieluista ja että heille siitä saattaisi syntyä monta mielipahaa. Vakuutin vielä, että tämä olisi viimeinen kirjeeni heille, lausuin lemmen sanoja heille, kiitin heitä rakkaudestaan ja ystävyydestään ja — heitin hyvästi.