XI.
Meidän rouvamme oli jo moniaita viikkoja ollut sairaana ja opettajaneiti hänen hoitajanaan. Aioin juuri mennä katsomaan heitä, vaan samassa tuli rakas neiti vastaani ja sanoi: "Rakas Liina, kuinka et ole käynyt meitä katsomassa. Rouva ikävöi sinua suuresti ja laittoi sinua hakemaan." — "Minä aioin juuri tulla mäelle", vastasin ja lähdin hänen kanssaan.
Siitä hetkestä kävin siellä joka päivä ja istuin monta tuntia rouvan vuoteen vieressä, kohensin päänalusta, annoin hänelle juoda, taikka puhuin heille molemmille elämästäni kaupungissa, taikka luin jonkun kauniin kertomuksen. Rouva tahtoi niin mielellään kuulla ääntäni, joka hänelle muistutti onnellisempia aikoja, ettei hän huomannutkaan lukemiseni puutteita.
Lupa-aika oli kulunut. Olin jo heittänyt sepänväen hyvästi ja seisoin nyt rouvan vuoteen vieressä, lausuen hänellekin jäähyväiset. "Liina, kallis lapseni", sanoi rakas rouva, ottaen minun molemmat käteni omiinsa, "Liina, kiitän sinua vieläkin kaikesta ilosta, jonka tässä maatessanikin olet minulle tuottanut. Jos et enää näkisi minua täällä maailmassa, niin pidä kuitenkin minua ja Aurooraa mielessäsi!" Hetken ääneti oltuaan, sanoi hän: "vienkö Aurooralle terveisiä?"
Polviani vapisutti, lankesin hänen vuoteensa viereen, suutelin hänen kättänsä ja nyyhkytin siinä. Hän lausui vielä muutamia sanoja, joista en saanut selvää, suuteli otsaani, ja tunsin siinä pari kuumaa kyyneltä.
Parin kuukauden kuluttua sainkin opettajaneidiltä mustalla sinetillä suljetun kirjeen, joka toi viimeiset terveiset kuolleelta rouvaltani. Neitikin lausui minulle siinä jäähyväiset, sillä hän lähti toiseen perheesen lapsia opettamaan. — Ja vielä kolmannenkin tiedon sain siinä kirjeessä. Rouvan viimeinen ilo ennen kuolemaansa oli se, että hän sai antaa siunauksensa poikansa Oton ja Hildan kihlaukseen.
Raskaalta tuntui se vuosi, jonka vielä kaupungissa vietin. Minun nuori henkeni sai taistella kuin urhoollinen sotamies. Jos ei Jansu olisi lähettänyt osanottavaisia kirjeitään, olisin tuskin voinut kestää vihollisteni teräviä nuolia ja vahvuutta. — Fredrikiltä tuli vielä muutamia palavia kirjeitä, jotka rukouksilla ja houkutuksilla kokivat käännyttää minua entiselle tielleni. Mutta minun täytyi uudestaan uhrata oman rakkauteni kansani rakkaudelle. Olivathan silmäni nyt auenneet ja Jansun johdolla näin ja kuulin yhä selvemmin, kuinka surkea, kuinka halveksittu se asema oli, jossa minä, virolainen lapsi, olin saksalaisten silmissä. Sillä ainoastaan se, mikä minuun oli tarttunut heistä itsestään, löysi armon heidän edessään, mutta kaikki, minkä olin saanut perinnöksi vanhemmiltani, pisti heidän silmiinsä ja joutui naurun ja ylenkatseen alaiseksi.
Koulussakin suretti moni asia mieltäni ja antoi minun tuntea, että olin vieras vierasten joukossa. Ikäväksi kävi minulle moni tunti sentähden, että minun aina täytyi kuulla Saksan ja muiden maailman kansojen suurista miehistä ja heidän teoistaan, enkä sanaakaan virolaisten muinaisesta elämästä, jota sydämeni yhä enemmin ja enemmin rupesi ikävöimään. Usein nousi myöskin vihan puna, ei enää häpeän, poskilleni. Kerrankin kuulin, kuinka eräs opettaja suuttui lapseen, joka huomaamatta Saksan kielen rinnalla lausui virolaisen sanan. Hän sanoi paheksuvansa sitä, että vanhemmat sallivat lasten ensimmäisinä vuosinaan puhua sitä kieltä, joka sotkee kaikki muut kielet ja tekee haittaa hänen äidinkielelleen. Eräänä päivänä huomasin myöskin, kuinka vähän saksalainen pappikaan, joka opetti meidän koulussamme uskontoa, seurasi oppinsa nöyrää ja rakastavaa mieltä. Sattui joskus niin, että vieras arvaamatta tuli kouluun kysymään jotakin paikkaa. Opettajat eivät myöskään panneet pahakseen tätä vähäistä häiriötä, vaan neuvoivat ihmisiä tielle, taikka käskivät jonkun koululapsen mennä portaille sitä tekemään. Niinpä eräässä tunnissa tuli saksalainen mies kysymään tietä ja opettaja käski lapsen mennä sitä neuvomaan. Neljännestunnin kuluttua aukeni jälleen ovi ja pitkä, solakka mies mustassa, pitkässä, vaskinappisessa nutussa astui sisään. "Päivää, kunnioitettavat saksat!" tervehti hän kumartaen ja pyysi: "voitteko olla niin hyviä ja osoittaa tohtorin asunnon minulle?" — "Pois, pois! etkö sinä, lurjus, näe, että tässä on koulu?" ärjyi opettaja sinisen punaisena. Mies kumarsi, hyvästi lausuen ja pyytäen anteeksi erehdyksensä ja lähti pois. Mutta minä nousin hehkuvin poskin istuimeltani ja pyysin: "Herra pastori, olkaa hyvä ja antakaa minun neuvoa tämä mies tohtorin luo, niinkuin Maria Wernerkin neuvoi äsken!" "Menkää", sanoi opettaja lyhyesti, ja minä läksin.
Ei minun asunnossanikaan enää ollut niin hupaista ja sydämellistä kuin ennen. Fredrika, Anette ja Julia olivat poissa ja heidän sijaansa oli tullut kolme vierasta, jotka usein nauroivat talonpoikain tyhmyyttä ja köyhyyttä.
Mutta minun pitkä aikani kaupungissa loppui vihdoinkin. Keväällä luin siellä vielä, mutta juhannuksena heitin minäkin, niinkuin Anna ja moni muu ennen minua, koulun ja ihmiset hyvästi ja olin kiitollisella mielellä kaikesta siitä hyvästä, jota seitsemän vuoden kuluessa olin saanut siellä nauttia. Etenkin kiitin rouva G:ta kaikesta lempeästä huolenpidostaan, ja ikävällä erosin hänestä ja monesta muusta hyvästä ihmisestä.
Olin kyllä saanut niin paljon opetusta, että olisin voinut suorittaa naisten opettajatutkinnon, mutta koska en tahtonut lähteä Tarttoon, jossa T:n sisarukset olivat, pyysin vanhempiani viemään minut ilman sitä kotiin. Siihen he suostuivat, sillä siten säästyi heille suuret kustannukset.