ENSIMÄINEN LUKU.
Tuuli oli kylmä ja lennätteli lumihiutaleita, eikä täti Stefanie de Laders ollut oikeastaan aikonutkaan mennä ulos: hänellä oli yskä ja viime aikoina hän ei ollut lainkaan tavallisissa voimissaan, hän pelkäsi tämän talven olevan hänen viimeisensä. Ei jokainen elänyt yhtä vanhaksi kuin äiti tai herra Takma; ja olihan hän sittenkin jo seitsemänkymmenenseitsemän vuoden vanha: eikö se ollut korkea ikä? Mutta hän ei olisi tahtonut vielä kuolla, sillä hän oli aina pelännyt kuolemaa, aina nähnyt edessään helvetin kaamottavana kangastuksena: oli mahdotonta tietää, mikä saattoi olla edessä, vaikka olisi ollut miten uskonnollinen tahansa ja palvellut Jumalaa rehellisesti. Nyt hänen, Jumalan kiitos, ei tarvinnut syyttää itseään mistään! Hänen elämänsä oli kulunut rauhallisesti, päivä toisensa jälkeen ilman miestä ja lapsia ja maallisia siteitä, mutta myöskin suruja vailla. Kahdesti hän oli kadottanut kissan, johon hän oli ollut kiintynyt; ja hänestä tuntui hyvin haikealta, kun linnut häkeissä tulivat vanhoiksi ja kadottivat höyhenensä ja joskus tarrautuivat kynsin kiinni häkkien rautalankoihin kunnes, heidän oltuaan vuosikausia yhdessä, hän jonakin aamuna näki heidän pikku ruumiinsa jäykistyneinä. Hänestä tuntui kovin haikealta, ettei perhe ollut uskonnollinen — De Laders'it olivat aina olleet uskonnollisia — ja hänen mieltään pahoitti suuresti, kun Thérèse Parisissa kääntyi katolin uskoon, sillä paavilaisuus oli epäjumalanpalvelusta, siitä hän oli varma; ja hän tiesi myöskin, että Calvin yksin oli oikeassa. Hän oli aina osannut säästää rahaa eikä tiennyt oikein mihin sitä käyttää: hän oli tehnyt suuren joukon erilaisia testamentteja, säätänyt lahjoituksia ja taas repinyt ne rikki; hän tahtoi lahjoittaa suurimman osan hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Hänen terveytensä oli pitkän aikaa ollut erinomainen. Lyhytkasvuisena, vilkkaana ja kuihtuneena hän oli ollut tavattoman toimelias, vuosikausia hän oli juossut pitkin katuja kuin sirriäinen. Hänen noidankasvonsa tulivat ruskeiksi ja ahavoituneiksi ja ryppyisiksi, ne kutistuivat kokoon ja kuihtuivat; ja hänen pieni vartalonsa, sisäänpainuneine povineen, ei muistuttanut vähimmässäkään määrässä vanhaa äitiä, joka korkeasta iästään huolimatta oli sittenkin majesteetillinen. Hänen itsekäs elämänsä, joka oli vailla kaikkia tunteita, sekä rakkautta että intohimoa, oli muuttunut yhä kuivemmaksi ja kuivemmaksi, herättämättä hänessä vähintäkään kaipauksen tai alakuloisuuden tunnetta. Päin vastoin hän oli hyvillään, että hän saattoi pelätä Jumalaa, että hänellä oli aikaa hoitaa omaa sieluaan ja että hän ei ollut kuullut aistillisten viettelysten ääntä lukiessaan pyhiä kirjojaan ja kuunnellessaan lintujensa kimakkaa viserrystä. Onneksi hän ei ollut koskaan ollut hysteerinen, niinkuin Dercksz'it, hän tuumi tyytyväisenä, syyttäen kernaammin tästä paheesta Dercksz'ejä kuin vanhaa äitiään, joskin hän silti pudisti päätään äidilleen, joka iästään huolimatta ei ajatellut taivasta eikä helvettiä, vaan yhä edelleen salli vanhan Takman käydä luonaan, epäilemättä palauttaen mieleensä entisiä syntejään. Anton oli likainen vanha lurjus, joka, niin vanha kuin hän olikin oli kuukausi sitten hädin tuskin päässyt erilleen hyvinkin ikävästä jutusta, ahdistettuaan pesijättärensä nuorta tyttöä; ja täti, joka tapasi usein Inan, tiesi että d'Herbourgin vaikutusvaltaa ja välitystä saatiin kiittää siitä — hänellä yksin koko suvussa oli joitakin suhteita — ettei jutusta koitunut sen pahempia seurauksia, vaan että se saatiin enemmän tai vähemmän painetuksi alas. Mutta Stefanie tädin mielestä Anton oli niin syvälle vajonnut syntiin, niin hysteerinen ja niin kokonaan joutunut paholaisen valtaan, ettei hän olisi tahtonut enää olla minkäänlaisissa tekemisissä hänen kanssaan… jollei Antonilla olisi ollut rahaa, ja jollei täti olisi pelännyt hänen määräävän omaisuutensa syntisiin tarkoituksiin ja syntisille ihmisille… vaikka se olisi ollut Inalle kovin tarpeen. Ja kun hän nyt, huolimatta pahasta ilmasta, aikoi lähettää noutamaan ajuria ja lähteä ulos; niin aikoi hän ensin hakea Antonin, niinkuin oli sovittu, ja ajaa hänen kanssaan Van Welylle, Lilyn ja Fritsin luo, tervehtimään kummilapsiaan, Stefjeä ja Antoinetjeä. Nuorella parilla oli nyt kaksi pientä lasta, ja sekä Stefanie tädillä että Antonilla oli kummallakin kummilapsensa. Hellyydentunne lämmitti tädin itsekästä vanhanpiian sydäntä hänen ajatellessaan noita lapsia, jotka hiukkasen olivat hänenkin omiaan — hän oli näet anastanut Antoninkin kummilapsen — ja joissa hänellä ei ollut vähintäkään syntistä osaa, tuumi hän tyytyväisenä. Sillä kaikki ruumiilliset asiat olivat hänen mielestään enemmän tai vähemmän syntisiä, vaikkapa ne olisivat olleet äitiydenkin pyhittämiä.
Ajuri saapui; ja Stefanie täti, hyvin vanhoissa turkeissaan, kiipesi kevyesti ajopeleihin ja tunsi olevansa kaikkea muuta kuin hyvissä voimissa. Tuliko se nyt vihdoinkin? Oliko hän vähällä sairastua ja kuolla? Voi, jospa hän vaan voisi olla varma pääsevänsä taivaaseen! Niin kauan kuin hän ei ollut siitä varma, hän tahtoi kernaammin elää, vaikkapa tulla yhtä vanhaksi kuin äiti ja Takma, elää vaikkapa sadan vuoden vanhaksi. Ajuri pysähtyi nyt talon eteen, missä Anton asui; ja täti tuumi, odottaisiko hän kunnes Anton tulisi ulos vai nousisiko hän hetkeksi pois vaunuista? Hän päätti itse lähteä liikkeelle, ja kun talon emäntä avasi oven, kompuroi hän ulos vaunuista, sallimatta ajurin auttaa itseään, ja astui vanha päähineensä ja vanhat turkkinsa lumen peitossa veljensä luo, joka istui uunin edessä kirjoineen ja piippuineen. Huone oli täynnä paksua savua, joka liiteli hitaasti ilmassa vaakasuorina pilviviivoina.
»Sinä kai odotit minua, Anton, vai mitä? Olisipa sekin, jollet olisi odottanut!» sanoi Stefanie täti moittivalla äänellä.
Sipsuttaen ja käskevästi hän lähestyi veljeään. Hänen äänensä kuulosti kimakalta ja hänen pienet noidankasvonsa värisivät ja vapisivat kuluneen turkiskauluksen kehyksissä, sillä hänen oli kylmä.
»Aivan niin», sanoi Anton Dercksz nousematta kuitenkaan ylös. »Käyhän ensiksi istumaan, Stefanie!»
»Ajuri odottaa, Anton; se merkitsee samaa kuin hukata rahaa turhan päiten!»
»Ei se saata sinua perikatoon. Onko todellakin tarpeellista lähteä katsomaan noita kakaroita?»
»Tietysti sinun pitää nähdä kummilapsesi. Se on hyvin sopivaa. Ja sitten me jatkamme matkaa Inan ja Lilyn kanssa Daanin ja Floorin luo hotelliin.»
»Niin minä tiedän, he saapuivat eilen… Kuuleppas, Stefanie, en ymmärrä, miksikä sinä et anna minun olla täällä omassa rauhassani. Sina tahdot aina mestaroida toisia. Minun on hyvä olla täällä kirjoineni…»
Uuninlämpö vaikutti mieluisasti vanhaan Stefanie de Laders'iin ja hän kohotti kohmettuneet jalkansa hiillosta vasten; mutta piipun savu ärsytti häntä yskimään.
»Niin, niin, sinä luet parhaillaan; minä luen myöskin, mutta parempia kirjoja kuin sinä… Näytähän, mitä sinä luet, Anton. Mitä se on. Latinaako?»
»Niin, latinaa.»
»En tiennyt sinun ymmärtävän latinaa.»
»Et sinä vielä tiedä kaikkea minusta.»
»En, Jumalan kiitos!» huudahti Stefanie loukkaantuneena. »Ja mikä tuo latinalainen kirja on?» kysyi hän uteliaana ja tutkivasti.
»Se on syntinen kirja», sanoi Anton kiusottaen.
»Sen minä arvasinkin. Mikä se on nimeltään?»
»Se on Suetoniuksen Caesarin elämä.»
»Sinä siis tutkit noiden raakalaisten elämää, jotka kiduttivat ensimäisiä kristityitä!»
Anton nauroi leveästi. Hän istui siinä lihavana ja raskaana; ja hänen lihavien, keltaisen-punaisten poskiensa poimut ja paksut laskokset hytkähtivät mielihyvästä hänen nauraessansa; hänen harmaankeltaisten viiksiensä päät törröttivät pystyssä naurusta; ja hänen silmänsä keltaisine silmäterineen tuijottivat vakavasti sisareen, joka ei koskaan ollut luonteeltaan ollut aistillinen. Kuinka paljon häneltä oli mennyt hukkaan, tuumi Anton ivallisen tyytyväisenä istuessaan eteenpäin kumartuneena. Hänen karheat kätensä lepäsivät kuin möhkäleet hänen lihavilla polvillaan; ja hänen tylppäpäiset saappaankärkensä pistivät esiin housunlahkeista. Hänen liivinsä napit olivat auki; samoin hänen housujensa kaksi ylintä nappia; ja Stefanie saattoi nähdä hänen henkselinsä.
»Sinä tunnet enemmän historiaa kuin mitä luulinkaan», naureskeli Anton.
Stefanien mielestä Anton oli vastenmielinen, ja hän katseli hermostuneesti ympärilleen huoneessa, jossa oli useita avonaisia kirjahyllyjä; verhot niiden edestä olivat vedetyt syrjään.
»Oletko sinä lukenut kaikki nuo kirjat?» hän kysyi. »Vieläpä moneen kertaan. En tee mitään muuta.» Stefanie de Laders alkoi yskiä yhä enemmän. Hänen jalkansa olivat nyt lämmenneet. Hän saattoi kestää varsin paljon, mutta hän pelkäsi tukehtuvansa savuun.
»Emmekö lähde jo, Anton?»
Vanha herra ei ollut lainkaan halukas lähtemään. Hän oli kovin innostunut Suetoniukseensa tällä hetkellä; ja sisar oli häirinnyt hänen mielikuvituksensa lentoa, joka oli hyvin vilkas. Mutta Stefanie ei hellittänyt helpolla; ja Anton oli todellakin heikko mies.
»Minun pitää vain pestä käteni.»
»Niin tee se, sillä sinä hajuat tupakalta.»
Anton nauroi, nousi ylös ja pitämättä kiirettä läksi makuuhuoneeseensa. Ei kellään ollut aavistusta hänen yksinäisistä kuvitteluistansa, jotka kävivät yhä kiihkeämmiksi mitä vanhemmaksi hän tuli; ei kukaan tiennyt, miten hän heittäytyi mielikuvituksensa valtaan tai miten hän, lukiessaan Suetoniusta, kuvaili mielessään, että hän kauan, kauan sitten oli ollut Tiberius, joka pani toimeen mitä hirveimpiä orgioita Caprin yksinäisellä saarella, antoi murhata ihmisiä ja heitätti intohimonsa uhrit kalliolta mereen. Hänen älyllisyytensä ja mielikuvituksensa salatut voimat, joista hän aina oli nauttinut salaa ja arkaillen ulkomaailmaa, olivat pakottaneet hänet lukemaan ja tutkimaan paljon nuoruuden vuosina; ja hänellä oli paljon enemmän tietoja, kuin kukaan, joka keskusteli hänen kanssaan, saattoi aavistaa. Kirjahyllyillään, romaanien ja lakikirjojen taakse hän oli piilottanut kabbalistisia ja saatanallisia teoksia, joista varsinkin omituiset vanhan- ja keskiajan mysteeriot viehättivät hänen sairaalloista mielikuvitustaan ja voimakkaalla myrkyllään huumasivat häntä, jotta hän kuvitteli elävänsä entisinä aikoina, entisajan elämässä, historiallisina henkilöinä, jotka olivat hänen mielestään hänen hengenheimolaisiaan ja joissa hän tunsi olevansa ruumiillistunut. Ei kukaan aavistanut sitä: ihmiset tiesivät vain, että hän oli ollut keskinkertainen virkamies, että hän luki, että hän tupakoi ja että hän ajoittain oli tehnyt itsensä syypääksi häpeällisiin tekoihin. Kaikki muu oli hänen omana salaisuutenaan; ja että hän useasti arvasi toisten salaisuudet, oli seikka, jota hänen äitinsä yhtä vähän kuin Takma tai kuka muu hyvänsä ei aavistanut.
Heti kun hän oli kadonnut makuuhuoneeseensa, Stefanie täti nousi ylös, tepasteli kirjahyllyjen luo ja antoi katseensa nopeasti kulkea yli kirjojen otsikkojen. Miten paljon kirjoja Antonilla oli! Tuossakin kokonainen hylly latinalaisia kirjoja: oliko Anton noin oppinut? Ja niiden takana: mitä kirjoja hänellä oli kätkettynä latinalaisten kirjojen taakse? Suuria albumeja ja salkkuja: mitä ne sisälsivät? Olisiko hänellä aikaa tutkia niitä? Hän veti latinalaisten kirjojen takaa yhden niistä esille ja vilkaisten nopeasti kuin pieni lintu makuuhuoneen ovelle, hän avasi albumin, jonka kannella seisoi Pompeiji… Mitä olivat nuo merkilliset piirrokset ja valokuvat? Ne olivat jäljennetyt kuvapatsaista, muureista ja kattomaalauksista; ja noin merkillisiä aiheita, tuumi Stefanie täti. Mitä tuo oikein oli, mitä nuo esineet ja ihmiset ja vartalot ja asennot? Oliko se vain pilaa, jota hän ei ymmärtänyt?… Ja sittenkin hän aivan kalpeni katsellessaan niitä; ja hänen pienet ryppyiset noidankasvonsa venyivät yhä pitemmiksi ja pitemmiksi kauhusta ja hänen suunsa alkoi ammottaa. Hän käänsi albumin lehtiä yhä nopeammin, jotta ei mikään menisi häneltä hukkaan, ja sitten hän katseli uudestaan muutamia kuvia, jotka erikoisesti herättivät hänen kauhuaan. Tämä maailma, joka oli hänelle aivan uusi, kulki hänen kauhistuneitten silmiensä ohi koko pirullisessa syntisyydessään, kuvaten miestä ja miespetoa sellaisena irvikuvana, jommoiseksi hän mielikuvituksessaan ei koskaan olisi voinut häntä ajatella. Oikea saatanan sabbatti ilkkui hänelle tuon kirjan lehdiltä; ja kirja, joka tuntui niin raskaalta hänen vapisevissa vanhoissa käsissään, poltti häntä; mutta hänen oli mahdoton panna sitä takaisin salaiseen kätköönsä… juuri siksi, ettei hän koskaan ollut tiennyt… ja että hän oli tiedonhaluinen… ja ettei hän koskaan ollut aavistanut niin suuren synnin olemassa oloa… Siinä oli helvetin portti; ihmiset, jotka olivat tehneet ja ajatelleet jotain sellaista, joutuisivat helvetin tuleen: ei kuitenkaan hän itse, kaikeksi onneksi!
»Mitä sinä teet?»
Antonin ääni sai Stefanien hätkähtämään; hän päästi heikon huudahduksen; kirja putosi hänen käsistään.
»Pitääkö sinun nuuskia joka paikkaa?» sanoi Anton raa'asti.
»Enkö saa katsella sinun kirjojasi?» änkytti Stefanie täti »En minä tehnyt mitään sopimatonta!» hän sanoi puolustuksekseen.
Anton otti albumin lattialta ja työnsi sen vihaisesti latinalaisten kirjojen taakse. Sitten, rauhoittuen, hän naurahti ja sanoi silmät siirillään:
»Mitä sinä näit?»
»En mitään, en mitään», änkytti Stefanie. »Sinä tulit juuri sisään… pelästytit minua. En nähnyt mitään, en yhtään mitään… Oletko valmis? Lähdetäänkö?»
Napittaen ylös asti paksun päällystakkinsa Anton seurasi sisartaan, joka sipsutti edeltä; hän nauroi tämän suuttumukselle: miten paljon häneltä oli mennyt hukkaan! Ja jos hän oli nähnyt jotain, niin kuinka hän siitä lie kauhistunutkaan!
»Hän on oikea paholainen!» tuumi Stefanie kauhunsa vallassa. »Hän on itse paholainen! Jollei hänellä olisi tuota syntistä rahaa, jota toivon hänen jättävän Inalle, niin heittäisin hänet oman onnensa nojaan enkä tahtoisi enää koskaan nähdä häntä silmieni edessä. Sillä hän ei ole lainkaan sellainen kuin hänen pitäisi olla…»