TOINEN LUKU.
Ina d'Herbourg odotti heitä vävynsä ja tyttärensä, Frits ja Lily van Welyn pienessä kodissa: Frits, vastaleivottu pieni upseeri, Lily naurava vaaleanverinen pieni äiti, reipas ja iloinen jälleen lapsivuoteensa jälkeen. Talossa oli kaksi lasta, vuoden vanha Stefanus kahden viikon vanha Antoinetje; lihava ja arvokas kätilö; yksinpalvelija, joka hääri pikku pojan kanssa, pöydällä aamiainen, jota ei vielä ollut korjattu pois; siinä oli nuorta elämää ja hälinää: yksi konttaava lapsi, toinen huutava, kätilö, joka koetti tyynnyttää sitä ja täytti koko talon pursuvalla olennollaan. Palvelija antoi maidon palaa pohjaan ja avasi ikkunan, syntyi vetoa, ja Ina huusi:
»Jansje, minkä hirveän vedon te saatte aikaan! Sulkekaa ikkuna, sulkekaa ikkuna, setä ja täti ovat täällä!…»
Ja Jansje, joka tiesi, että setä ja täti olivat kummeja, kiiruhti avaamaan ovea, antaen maidon kiehua yli ja unohtaen sulkea ikkunan sillä seurauksella, että vanhukset otettiin kylmällä tuulenpuuskalla vastaan, mikä sai Stefanie tädin, jonka kurkku ilmankin oli Antonin savusta kiihoittunut, yskimään yhä pahemmin ja mutisemaan:
»Ei tällainen veto käy päinsä; ei näin kauhea veto!»
Tuli, jonka Jansje oli sytyttänyt pienessä vierashuoneessa, oli sammunut jälleen; ja Lily ja Frits, jotka ennen kaikkea tahtoivat miellyttää vanhuksia, veivät heidät jälleen ruokasaliin, missä Jansje, korjatessaan innokkaasti pöytää, pudotti ja särki lautasen; siitä seurasi Jansjen huuto, ja Lilyn nuhtelu, ja Inan epätoivoinen silmäys vävypoikaansa. Ei, Lily ei ollut perinyt huolimattomuuttaan äidiltään, sillä hän oli luonteeltaan oikea Ijsselmonde ja he olivat kaikki säntillisiä; Lily oli perinyt sen Dercksz'eiltä. Mutta Frits käsitti nyt, että hänen piti olla hyvin kohtelias Anton sedälle, joka oli hänelle kovin vastenmielinen, ja Lily, jota Anton setä suuteli aina hyvin perinpohjaisesti, inhosi häntä ja tuli suorastaan kipeäksi vain nähdessäänkin hänet, sillä Lilyn piti myös mielistellä Anton setää, niinkuin äiti oli käskenyt. Lily oli suostunut Fritsin vaimoksi, vaikka hänellä ei ollut rahaa; mutta nuori pari oli varsin pian huomannut, ettei raha ollut halveksittavaa; ja ainoat, joilta saattoi toivoa hiukkasen, olivat Stefanie täti ja Anton setä.
Vanha mies, jonka hänen sisarensa oli laahannut sinne vastoin tahtoaan, tuli hyvinkin pian hyvälle tuulelle, kiitos sen pitkän suudelman, jonka hän oli antanut Lilylle, ja nojaten kömpelöjä käsiään polviaan vasten hän istui myhäillen ja nyökäten ihastuksesta, kun kätilö näytti hänelle huutavaa lasta. Ja vaikka hän kadehtikin nuoria, voimakkaita ihmisiä, niin tuotti tämä kateus hänelle mielihyvää, sillä hän katseli kernaasti nuoria, voimakkaita ihmisiä ja teki sen johtopäätöksen, että tuo vilkas pieni Frits, tuo vastaleivottu, jäykkä pieni upseeri saattoi olla hyvä mies vaimolleen. Anton nyökkäsi päätään Lilylle ja sitten Fritsille näyttääkseen, että hän ymmärsi heitä, ja Lily ja Frits hymyilivät hänelle ilmeettömästi. He eivät ymmärtäneet häntä, mutta mitä se teki: hän arvasi, että he edelleen olivat hyvin rakastuneita, vaikka heillä oli jo kaksi lastakin; ja hän ymmärsi senkin, että he himoitsivat hänen rahojaan. No niin, niin, omalta kannaltaan he olivatkin aivan oikeassa; hän ei vain voinut sietää Inaa sillä siitä saakka kun d'Herbourg oli auttanut hänet pulasta johon hän oli joutunut pesijättären nuoren tytön vuoksi, oli Ina kohdellut häntä jonkunmoisella tytön ainakin, joka oli pelastanut ajattelemattoman setänsä tuosta pälkähästä. Anton naureskeli ymmärtäen liiankin hyvin mistä tuo kaikki teennäinen mielistely johtui, ja myhäili itsekseen, että se oli kerrassaan hukkaan heitettyä, sillä hänellä ei ollut vähintäkään aikomusta antaa heille penniäkään. Mutta hän oli siksi viisas, ettei hän ilmaissut sitä Stefanielle eikä kellekään muulle; päin vastoin, kesken kaikkia mielistelyjä, joita hänelle lausuttiin, hän tuijotti liköörilasiinsa, jonka Frits kohteliaasti oli asettanut hänen eteensä autettuaan hänen yltä päällystakin — sillä hänen ei ollut kylmä. Hänen mielestään tämä ilveily oli hyvin huvittava, ja hän nauroi mielissään ja hyvänsuovasti kuin kiltti vanha setä ainakin, joka pitää lapsista tuumiessaan samalla:
»He eivät tule saamaan penniäkään.»
Ja hän oli niin hyvillään tästä ajatuksesta, että hän pisti kätilön käteen pari guldenia. He tulivat kaikki nenästä vedetyiksi — Stefanie täti, Ina ja nuori pari — kun he näkivät Anton sedän näin ystävällisenä ja anteliaana; he luulivat hänen tarttuneen ansaan, jonka he olivat hänelle virittäneet; ja hän antoi heidän pysyä tässä harhaluulossa, jonka läpi hän näki aivan selvästi. Mitä peijakasta, hän tuumi yhä kiihtyvässä vihassaan, hänen tarvitsi välittää tuosta nuoresta parista? Eikö se riittänyt, että he olivat nuoria ja terveitä, koska he himoitsivat hänen rahojaan? Ja mitä hän välitti tuosta kakarasta, jonka he olivat ristinneet Antoinetjeksi hänen mukaansa? Hän inhosi vastasyntyneitä lapsia, joskin hän piti niistä hiukan vanhempina. Kaikki musteni hänen silmissään, mutta hän hillitsi vihansa ja sameat ajatuksensa ja käyttäytyi ystävällisesti ja hyväntahtoisesti kuin hyvinkasvatettu setä ja kummi ainakin, joka aikoi jättää koko omaisuutensa lapselle perinnöksi.
»Ja Daan setä ja Floor täti saapuivat eilen», sanoi Ina d'Herbourg tukahduttaen huokauksen, sillä intialaiset sukulaiset eivät hänen mielestään olleet esiintymiskelpoisia. »Emmekö me luvanneet kaikki yhdessä käydä heitä tänään tervehtimässä, Stefanie täti?»
»Siten häneltä säästyy ajurin maksu», tuumi Anton Dercksz.
»Niin», sanoi Lily, »lähtekäämme heidän luokseen, vai mitä Anton setä?»
»Tietysti, kultaseni.»
»Frits tulee myöhemmin kasarmista, eikö niin? Minä panen vain päälleni. Miten herttainen sinä olit, Anton setä, kun tulit katsomaan pienokaista. Aloin jo epäillä, ettet tulisi koskaan, sillä siitä on jo niin pitkä aika, kun lupasit…»
»Näethän, että pidän aina lupaukseni, kultaseni…»
Hän sanoi sen teeskennellyllä ystävyydellä, ojensi kätensä, kun Lily kulki hänen ohitseen, veti hänet puoleensa ja ikäänkuin vierailun pehmentävän vaikutuksen alaisena suuteli häntä vielä uudestaan hyvin pitkään. Lily värisi ja kiiruhti pois. Käytävässä hän kohtasi miehensä, joka vyötti miekkaa vyölleen.
»Älä anna tuon likaisen vanhan lurjuksen suudella tuolla tavalla itseäsi!» sähätti Frits harmissaan.
»Mitä minä sille mahdan? Tuo roisto tekee minut aivan sairaaksi!…»
Frits läksi ulos paiskaten oven kiinni ja tuumien, että hänen nuori onnensa oli jo himmentynyt, koska heidän oli vaikea tulla toimeen ja oli pakko tahrata itseään sen vuoksi. Ina, setä ja täti odottivat ruokasalissa, kunnes Lily oli valmis.
»Daan setä on varmaankin hyvin hyvissä varoissa», sanoi Ina säkenöivin silmin. »Isä, joka sen kyllä tietää, ei tahdo koskaan puhua raha-asioista eikä sano, miten paljon hän luulee Daan sedän omistavan…»
»Entäs miten paljon sinä luulet hänellä olevan?» kysyi Stefanie täti.
»Voi, täti», sanoi Ina hyvinkasvatettu ilme väsyneissä silmissään, »minä en koskaan puhu rahoista, enkä ajattele sellaista, enkä myöskään tiedä, miten rikas Daan setä on…mutta luulen sittenkin, että hän vähintäin omistaa seitsemänsataatuhatta guldenia. Mikä on syynä siihen, että he näin äkkiä saapuivat Hollantiin, keskellä talvea? Liikeasiat, arveli isä; ja tietysti hän sen tietää. Mutta, niinkuin tiedätte, isä ei koskaan puhu paljon eikä koskaan raha- eikä liikeasioista. Mutta minä olen itsekseni ihmetellyt, olisikohan Daan setä voinut kadottaa koko omaisuutensa? Ja huomatkaa, mitä minä sanon: jos niin on, niin isän on pidettävä hänestä huoli.»
Sillä Daan sedällä ja Floor tädillä, jotka eivät soveltuneet hienoon seuraan, oli omia lapsia; siltä taholta ei siis ollut mitään odotettavissa; ja Ina vihasi heitä syvästi, kadehti heidän rikkauttansa ja puhui heistä niin paljon pahaa kuin vain uskalsi.
»Tokkopa on oikein puhua tuolla tavalla?» sanoi Stefanie täti.
»Heillä on aina ollut yhteisiä asioita», sanoi Ina, »ja jos Daan setä on hävittänyt omaisuutensa, niin isän on pidettävä hänestä huoli.»
»Mutta jos hän omistaa seitsemänsataatuhatta guldenia?» sanoi Anton
Dercksz.
»Niin, se on toista», sanoi Ina itarasti. »Mutta ehkä hänellä ei ole seitsemääsataatuhatta. Enhän minä tiedä. En koskaan puhu raha-asioista; ja mitä muut ihmiset omistavat, se ei liikuta minua.»
Lily tuli alas näyttäen kaikkein suloisimmalta pikku rouvalta turkiskauluksessaan; ja kaikin neljän he nousivat nyt ajurin rattaille, Jansjen saadessa taas aikaan hirveän vedon heittämällä oven selkosen selälleen.
Ja Ina vaati, että Anton setä kävisi istumaan takaistuimelle Stefanie tädin viereen ja hän itse ja Lily etuistuimelle, selin hevosiin, mutta Anton setä, joka tekeytyi kohteliaaksi, koetti luovuttaa kunniapaikan Inalle, vaikka hän oli hyvillään, ettei tämä suostunut siihen. Koko hänen sukunsa oli vain kahle, joka sitoi häntä olematta miksikään hyödyksi. Siinä oli tuo lintumainen Stefanie, joka oli laahannut hänet pois lämpimästä huoneestaan piippunsa ja kirjansa äärestä, Suetoniuksen ja huvittavien unelmiensa luota ja vienyt hänet ensiksikin katselemaan tuota kakaraa, jolle hän ei aikonut jättää ainoatakaan penniä perinnöksi ja sitten hotelliin tervehtimään veljeä, jonka päähän oli pistänyt matkustaa joulukuussa Intiasta Hollantiin. Kaikki aivan turhia asioita; ja mitä hittoa ne häntä liikuttivat! Oli hetkiä, jolloin hänen suorastaan oli mahdotonta olla oma herransa… Hyvittääkseen itseään hän paino! polvensa Lilyä vasten. Hänen silmänsä olivat sumeat. Ajuri pysähtyi suuren vieraskodin ulkopuolelle, missi Daan setä oli tottunut asumaan käydessään kotona Intiasta Heidät saatettiin heti Floor tädin luo, joka oli nähnyt heidän tulonsa ikkunasta; baboe seisoi huoneen ovella.
»Astukaa sisään! astukaa sisään!» huusi Floor täti bassoäänellä »Mitä kuuluu, Stefanie? Mitä kuuluu, Anton? Ja mitä kuuluu, Ina… Entä sinä, pikku Lily: hyvä Jumala, jo kaksi lasta tuolla pienokaisella!»
Floor täti ei ollut noussut pystyyn ottaakseen heitä vastaan; hän lepäsi sohvalla, ja toinen baboe hieroi hänen suuria, lihavia jalkojaan. Tytön kädet liikkuivat edestakaisin emäntänsä aamupuvun alla.
»Vilustunut!» sanoi Floor täti, harmistuneena ikäänkuin toiset olisivat siihen syypäät, niin pian kuin nämät olivat vastanneet tervehdykseen ja tiedustelleet miten, miten matka oli onnistunut. »Vilustuin junassa Parisista lähtiessämme. Vakuutan teille, olen niin jäykkä kuin tukki. En käsitä, miksikä Daan tahtoi välttämättä tähän vuodenaikaan matkustaa Hollantiin…»
»Miksikä sinä et jäänyt Intiaan, täti?» kysyi Ina kohteliaasti ja väsynein silmin.
»Mahdotonta! Kun ajattelenkin vaan, että olisin antanut Daanin lähteä yksin! Ei, rakkaani, me olemme mies ja vaimo ja minne Daan setä menee, sinne minäkin. Vanhat ihmiset, niinkuin me, kuuluvat yhteen… Daan on nyt Haroldin kanssa toisessa huoneessa: isäsi tuli hetki sitten, Ina. He puhuvat tietenkin liikeasioista. Minä kysyin Daanilta: 'Daan, miksi ihmeessä sinä tahdot lähteä Hollantiin?' 'Liikeasioita!' sanoi Daan. Ei mitään muuta kuin liikeasioita. Minä en ymmärrä sellaista: voihan aina kirjeellisesti sopia liikeasioista. Vuosi vuodelta vain noita ikäviä liikeasioita; eikä mikään onnistu koskaan: me olemme köyhiä kuin rotat. Jo riittää, Saripa: minä olen siitä huolimatta jäykkä kuin tukki.»
Molemmat palvelijat poistuivat huoneesta; antrasiitti-uuni hehkui kuin pätsi punaisten pienten kiille-ikkunoittensa takana. Floor täti oli kohonnut pystyyn syvästi huoaten ja asettui istuvaan asentoon: hänen lihavat, keltaiset kasvonsa, kiinalaisine vinoine silmineen, kiilsivät kuin täysikuu hiusten keskellä, jotka olivat vielä mustat ja kammatut sileästi ylöspäin suureksi sykkyräksi, ja hän muistutti jollakin tavalla mandariinia istuessaan siinä flanelli-aamupuvussaan, jalat hajallaan ja paisuneet pienet kädet polvilla, aivan kuin Anton Dercksz'llä usein oli tapana istua. Hänen sisäänpäin painunut povensa riippui kuin javalaisen epäjumalankuvan rinnat kahtena aaltona hänen muodottoman pyöreällä vatsallaan; ja noine pyöreine muotoineen hän näytti arvokkaalta kuin epäjumala istuessaan siinä suorana, kasvot jäykkinä ja ankarina. Hänen pitkistä korvalehdistään riippui pari suunnatonta jalokiveä, jotka säihkyivät ja välkkyivät hänen ympärillään sopimatta yhtä vähän hänen pukuunsa — väljään flanelliviittaan — kuin hänen omaan olemukseensakaan, sillä ne muistuttivat pikemmin epäjumalien kaulaan ripustettuja koruja. Hän ei ollut kuuttakymmentä vuotta vanhempi; hän oli saman ikäinen kuin Ottilie Steyn de Weert.
»Voiko vanha äiti hyvin?… Te olitte kilttejä, kun tulitte», sanoi hän muistaessaan, ettei hän vielä ollut sanonut mitään ystävällistä sukulaisilleen.
Hänen hyytelömäinen massansa hölkkyi nyt ystävällisemmin sohvalla, jonka ympärille olivat istahtaneet Stefanie, ryppyisine noidankasvoineen; Anton, joka muisti hänet neljäkymmentä vuotta sitten komeana naisena, jolloin hänen kiinalainen verensä teki hänet miesten silmissä viehättäväksi; Ina d'Herbourg, hyvin hollantilaisena ja säädyllisenä, räpytellen silmiään kohteliaasti; sekä vaaleaverinen pieni Lily rouva.
»Miksikä Daan ei tule tänne?» huudahti Floor täti. »Lily, mene katsomaan, mitä isoisäsi ja setäsi tekevät.»
»Minä menen», sanoi Ina d'Herbourg. »Jää sinä tänne, kultaseni. Hän ei saa vielä liikkua kovin paljon, täti.»
Ja Ina, joka oli utelias näkemään, millaiset ne huoneet olivat, joissa Daan setä ja Floor täti asuivat, nousi paikaltaan ja astui tädin makuuhuoneen läpi, vilkaisten nopeasti matka-arkkuihin. Toinen palvelijattarista ripusti parhaillaan leninkejä vaatesäiliöön. »Missä herrat ovat, baboe?»
»Työhuoneessa, rouva.»
Baboe osoitti tietä Inalle kasvihuoneen läpi. Niin, kauniit ja varmaankin kalliit nämät huoneet olivat; Ina tiesi, ettei tämä matkustajakoti ollut halpa; tuskinpa Daan setä ja Floor täti olivat sittenkään niin köyhiä kuin »rotat». Sedällä oli siis oma makuu- ja työhuoneensa. Isä istui nyt hänen kanssaan ja he keskustelivat varmaankin liikeasioista, sillä he olivat kumpikin osallisia monessa eri yrityksessä. Kotona isä ei koskaan puhunut liikeasioista, ei koskaan kysynyt neuvoa, Inan suureksi suruksi… Hän kuuli heidän äänensä. Ja hän aikoi hiipiä hiljaa kasvihuoneen läpi vain uteliaisuudesta — kukapa tietää, mitä yksityisseikkoja hän saisi kuulla Daan sedän varallisuudesta? — jos hän äkkiä pysähtyisi kuuntelemaan. Sillä hän oli kuullut Daan sedän äänen, joka ei ollut muuttunut lainkaan niinä viitenä vuonna, jolloin hän ei ollut nähnyt häntä, ja erotti seuraavat sanat:
»Harold, oletko ollut asiasta selvillä koko tämän ajan?»
»Sh!» kuuli Ina isänsä äänen.
Ja Daan setä toisti kuiskaten: »Oletko tiennyt sen koko ajan?»
»Älä puhu niin kovasti», sanoi Harold Dercksz kuiskaten. »Olin kuulevinani ääntä…»
»Ei, baboe vain siivoo siellä… eikä hän ymmärrä hollanninkieltä…»
»Puhu kuitenkin hiljaa, Daan», sanoi Harold Dercksz. »Niin, minä olen tiennyt sen koko ajan!»
»Koko ajanko?»
»Niin, kuusikymmentä vuotta.»
»Minulla… minulla ei ollut siitä aavistustakaan.»
»Puhu hiljaa, puhu hiljaa! Onko hän nyt kuollut?»
»On, kuollut hän on.»
»Mikä hän oli nimeltään?»
»Ma-Boeten.»
»Aivan niin: Ma-Boeten. Minä olin silloin kolmentoista-vuotias lapsi.
Hän palveli äidillä ja piti minustakin huolta.»
»Hänen lapsensa alkoivat kiusata minua Ma-Boeten oli kertonut siitä pojalleen: hän on mantrina [javalainen konttoristi] räntterissä.»
»Vai niin.»
»Hän on oikea lurjus. Minä annoin hänelle rahaa.»
»Se oli oikein… Mutta, katsohan, Daan, siitähän on nyt niin hirveän pitkä aika.»
»Niin, siitä on pitkä aika.»
»Älä kerro siitä Floorille.»
»En, en koskaan. Siksi olikin hyvä, että hän tuli mukanani tänne. Jos hän olisi jäänyt Tegaliin, niin tuo kirottu lurjus olisi voinut… Niin, siitä on tosiaankin hyvin pitkä aika.»
»Ja se häipyy… se häipyy yhä kauvemmaksi… Vielä jonkun aikaa, niin…»
»Niin, sitten se on kokonaan kadonnut… Mutta kun ajattelen vain, että sinä, Harold, olet tiennyt sen koko ajan!»
»Älä puhu niin ääneen! Kuulen ääntä kasvihuoneesta…»
Inan puku kahisi. Hän oli kuunnellut sykkivin sydämin, uteliaisuuden kiduttamana. Mutta hän ei ollut ymmärtänyt sanaakaan, vain baboe vainajan Ma-Boetenin nimen hän muisti.
Hän kahisteli nyt tahallaan silkkihamettaan, ikäänkuin hän juuri sinä hetkenä olisi tullut kasvihuoneeseen, avasi oven ja pysähtyi kynnykselle:
»Daan setä! Daan setä!»
Hän näki molempien vanhusten istuvan, sekä isänsä että setänsä. He olivat seitsemänkymmenenkolmen ja seitsemänkymmenen ikäiset. Heidän ei ollut vielä onnistunut palauttaa kasvoilleen tavallista ilmettään eikä karkottaa pingottunutta kammoa silmistään, jotka olivat tuijottaneet sokaistuina kaukaiseen menneisyyteen. Inan mielestä kumpikin näytti aavemaiselta. Mistähän he olivat keskustelleet? Mitähän he salasivat? Mitä isä oli tiennyt kuusikymmentä vuotta? Mitä Daan setä vain lyhyen aikaa?… Ina tunsi väristystä ruumiissaan, ikäänkuin jotain niljaista olisi madellut hänen ohitseen.
»Tulin tervehtimään sinua, Daan setä!» huudahti Ina kohteliaan sydämellisesti. »Tervetuloa Hollantiin, setä, tervetuloa! Ilma ei suosi teitä; on kovin kylmää ja koleaa. Teillä oli varmaan kylmä junassa. Floor täti rukka on jäykkä kuin tukki… Anton setä ja Stefanie täti ovat myös siellä; ja minun Lilyni tuli meidän kanssamme. En suinkaan häiritse teitä… liikekeskusteluissanne?»
Daan setä suuteli häntä ja vastasi hänelle karkeaan, ystävälliseen tapaansa. Hän oli lyhyt, laiha, kumaraselkäinen, ahavoitunut, vaateparreltaan intialainen; ohut harmaa hiustöyhtö ja terävä profiili teki hänet papukaijan näköiseksi; ja tämän lintumaisen ulkomuotonsa vuoksi hän muistutti sisartaan Stefanieta. Samoinkuin hänellä oli Daan Dercksz'illäkin vilkkaat, terävät silmät, jotka yhä värähtelivät kauhusta keskustelun jälkeen veljensä Haroldin kanssa. Hän keräsi muutamia papereita kokoon, pisti ne laukkuun, jotta näyttäisi siltä, kuin hän ja Harold olisivat keskustelleet liikeasioista, ja sanoi, että he olivat nyt valmiit tulemaan toisten luo. He palasivat Inan kanssa vierashuoneeseen ja Daan setä tervehti kaikkia, jotka olivat tulleet häntä tapaamaan.
»Floor täti ei tiedä mitään», tuumi Ina muistellen, mitä täti vastikään oli puhunut heidän matkastaan Hollantiin.
Miksikä he olivat tulleet? Mikä oli syynä heidän matkaansa? Mitä isä oli tiennyt kuusikymmentä vuotta ja Daan setä vasta aivan äskettäin oli saanut kuulla? Oliko hän sen vuoksi saapunut Hollantiin? Oliko se missään yhteydessä rahojen kanssa: oliko kysymys perinnöstä, joka tulisi heidän osakseen?… Niin, sitä se oli, perintö: ehkäpä he tulivat vielä rikkaiksi Tiesiköhän Stefanie täti siitä mitään? Entäs Anton setä? Ottilie täti? Herra Takma?… Mitä se oli? Ja jos se oli perintö, niin mitenkä suuri?… Ina oli menehtyä uteliaisuudesta, vaikka hän käyttäytyikin aivan säädyllisesti, vieläpä säädyllisemmin kuin mitä hän oli luonteeltansa, aivan päin vastoin kuin kaikista muodoista vapaa Daan setä — tohveleissaan — ja kiinalainen epäjumalankuva, toisin sanoen Floor täti, jonka povi riippui hänen pyöreällä vatsallaan. Ina oli menehtyä uteliaisuudesta, vaikka hänen silmänsä kiilsivät väsymyksestä ja hän koki parhaansa mukaan salata kiihkeää uteliaisuuttaan. Keskustelu ei huvittanut häntä vähääkään. Daan setä ja Floor täti puhuivat lapsistaan: Marinus oli suuren sokeritehtaan isännöitsijä ja asui perheineen lähellä Tegalia; Jeanne oli Cheribonin kuvernöörin vaimo; Dolf naimaton, virkamies. Hän, Ina d'Herbourg, ei välittänyt vähääkään näistä serkuistaan, yhtä vähän miehisistä kuin naispuolisista, eikä suinkaan koskaan tulisi heitä tapaamaankaan: se oli sellaista intialaista joukkoa; ja hän koetti olla iloinen ja osoittaa mielenkiintoa, kun täti kertoi Clarasta, Marinuksen tyttärestä, joka vastikään oli mennyt naimisiin, ja Emilestä, Jeannen pojasta, joka tuotti heille niin paljon huolta.
»Niin», sanoi Floor täti, »ja täällä me nyt olemme, Hollannissa, tässä kehnossa vieraskodissa… liikeasioiden, vaan liikeasioiden vuoksi… ja sittenkin me, rakkaani, olemme köyhiä kuin rotat! Mitä ihmeessä minä teen täällä kokonaista viisi kuukautta? En kestä sitä koskaan, jos tällaista ilmaa jatkuu. Onneksi täällä on Tien Deysselman ja Door Perelkamp» — ne olivat kaksi intialaista naista — »ja he tulevat pian minua tervehtimään. He pyysivät minua tuomaan heille kiinalaisia kortteja, ja minä toin mukanani kaksikymmentä peliä: niiden avulla kestän nämät viisi kuukautta täällä…»
Ja Floor täti silmäsi äkäisesti mandariinisilmillään mieheensä.
Ei, tuumi Ina, Floor tädillä ei ole aavistustakaan perinnöstä. Ehkäpä se ei ollutkaan mikään perintö Mutta mitä se sitten oli?…
Ina ja Lily palasivat kotiin ajurilla, joka tuli hakemaan Haroldia; Stefanie saattoi ajurilla Antonin kotiin. Ina läksi heti tavottamaan miestään: hänen täytyi neuvotella jonkun kanssa, eikä hän tiennyt ketään parempaakaan. Hän löysi hänet konttoristaan:
»Leopold, saanko puhua kanssasi?» kysyi hän. »Minulla on kokous heti paikalla», sanoi mies estellen.
Ina tiesi, että hän valehteli ja ettei hänellä ollut mitään tehtävää.
Hän kävi rauhallisesti istumaan riisumatta yltään takkiaan ja hattuaan.
»Leopold…»
Ina pelästytti miestään.
»Mitä on tapahtunut?» kysyi hän.
»Meidän täytyy ottaa selko, minkä vuoksi Daan setä ja Floor täti ovat tulleet Hollantiin.»
»Hyvä Jumala!» huudahti Leopold. »Ei suinkaan isän asiat ole menneet nurin, vai mitä?»
»En minä tiedä, en luule ainakaan; mutta Daan sedän matkalla on erikoiset syynsä.»
»Mitkä sitten?»
»En tiedä, mutta jotain erikoista siinä on: jotain, jota isä on tiennyt kuusikymmentä vuotta, aina siitä saakka, kun hän oli lapsi, kolmentoista-vuotias. Daan setä on tiennyt sen vain lyhyen aikaa ja kaikesta päättäen hän on tullut Hollantiin neuvottelemaan siitä isän kanssa.»
»Mistä sinä sen tiedät?»
»Minä tiedän: se riittää, että minä tiedän. Ja minä tiedän vielä muutakin.»
»Mitä sitten?»
»Että Floor täti ei tiedä sitä ja ettei Daan setä aio sitä hänelle kertoakaan. Että isoäidin vanha baboe oli nimeltään Ma-Boeten ja että hän on kuollut. Että hänen poikansa on mantri Tegalissa ja että Daan setä on antanut hänelle rahaa. Muuta en tiedä.»
He katsoivat toisiinsa. Kumpikin oli hyvin kalpea.
»Miten sekava juttu!» sanoi Leopold d'Herbourg, lakimies ja asianajaja, kohottaen epäilevästi olkapäitään.
Ina, kohteliaana niinkuin ainakin, nosti väsyneet silmänsä:
»Se on hyvin tärkeä asia. En tiedä, mitä se on, mutta tärkeää se on, ja minä tahdon päästä siitä perille. Voisikohan olla kysymyksessä jokin perintö?»
»Perintökö?» toisti d'Herbourg ymmärtämättä toisen tarkoitusta.
»Jotain, joka kuuluisi oikeastaan meille? Voisiko tuo mantri tietää jotakin, jonka vuoksi Daan setä on lahjonut hänet…»
»Ehkä», sanoi d'Herbourg, »asia koskee rahoja, joita isä ja Daan setä ovat velkaa…»
Tällä kertaa Ina kalpeni:
»Ei», huudahti hän, »sehän olisi…»
»Ei sitä voi koskaan tietää. Parasta olla puhumatta koko asiasta. Isä ei missään tapauksessa sano mitään.»
Mutta Inan oli vaikea hillitä uteliaisuuttaan. Hän nyökkäsi sirosti päätään, niin että valkea paratiisilintu hänen hatussaan heilahti.
»Minun täytyy saada selko asiasta», hän sanoi. »Millä tavalla?»
»Sinä saat puhua isälle, kysyä, mikä häntä painostaa…»
»Painostaako häntä? Mutta enhän ole koskaan nähnyt häntä muullaisena kuin alakuloisena niiden kolmenkolmatta vuoden kuluessa, joina olemme olleet naimisissa. Isä ei koskaan puhu minun kanssani; hän käyttää toista asianajajaakin, niinkuin hyvin tiedät.»
»Sitten minä puhun isälle.»
»Siitä ei olisi mitään hyötyä.»
»Minun täytyy saada tietää», sanoi Ina nousten ylös. »Minä uskon, että kysymyksessä on joku perintöasia, sen jälkeen mitä sinä olet sanonut. Voi hyvänen aika, mitä ihmeessä se voi olla? Rahaa ehkä, mikä…»
»Aivan varmaan on rahasta kysymys.»
»Jonka isä ja Daan setä…»
»Ovat pakotetut maksamaan, jos…»
»Luuletko todellakin?»
»Onhan heillä niin paljon yhteisiä asioita. Siitä voi johtua monenlaisia selkkauksia. Eikä olisi ensi kertaa, jos kaksi miestä, joilla on paljon liikeasioita…»
»Niin, kyllä ymmärrän.»
»Ehkäpä on parasta, ettet sekaannu lainkaan koko juttuun. Tekisit viisaammin, jos olisit varovainen. Et koskaan voi tietää, millaiseen ampiaispesään voit joutua.»
»Se tapahtui kuusikymmentä vuotta sitten. Asia on kuudenkymmenen vuoden vanha. Mikä ääretön aika!» sanoi Ina tuon ajatuksen hypnotisoimana.
»Onhan se hyvin pitkä aika. Koko juttu on vanhentunut!» sanoi d'Herbourg tekeytyen välinpitämättömäksi, vaikka hän olikin sisäisesti levoton.
»Ei», sanoi Ina pudistellen valkeaa paratiisilintua, »asia ei ole vielä päättynyt. Se on mahdotonta. Mutta isä toivoi, että jonkun ajan kuluttua…»
»Mitä?»
»Se olisi lopussa.»
He näyttivät kumpikin hyvin kalpeilta:
»Ina, Ina, ole varovainen!» sanoi d'Herbourg. »Sinä et tiedä, mihin juttuun olet sekaantunut!»
»En!» sanoi Ina poissa suunniltaan.
Hänen täytyi päästä selvyyteen, hän oli päättänyt ottaa asiasta selkoa.
Hän päätti puhua isänsä kanssa vielä tänä iltana.