KOLMAS LUKU.
Ina kulki ympäri taloa hyvin kiihottuneena ja tietämättä mitä tehdä. Hän kuuli ääntä poikansa Polin, ylioppilaan huoneesta, joka sijaitsi alakerroksessa, ulko-oven vieressä. Hän istui siellä tupakoiden muutamien toveriensa kanssa; ja kulkiessaan siitä ohitse Ina kuunteli poikien meluavia ääniä. Ovikello soi: hänen nuorempi poikansa, Gus, hänen lempilapsensa tuli kotiin; ja hyvillään kuunnellessaan tämän iloista ja nuorekasta pakinaa Ina unohti hetkeksi kiihkeän uteliaisuutensa, joka kiusasi häntä niin suuresti.
Hän aikoi nyt mennä isänsä luo hänen työhuoneeseensa, mutta päivällisaika oli käsissä ja hän pelkäsi, ettei isä tahtonut tulla tähän aikaan häirityksi. Hän oli rauhaton, ei voinut istua paikallaan, vaan kulki edestakaisin. Mitäpä, jos isä oli kadottanut koko omaisuutensa, mitenkä heidän sitten kävisi? Stefanie täti jättäisi ehkä pienen perinnön Gusille, hän piti pojasta enemmän kuin muista; mutta hänellä oli niin monta sisaren ja veljen lasta. Kunpa täti ei vain hajoittaisi pientä omaisuuttaan lahjoituksiin!… Inan äidilliset tunteet, jotka aina keskittyivät raha-asioihin, sai hänet miettimään kolmen lapsensa tulevaisuutta. No niin, Lilyn puolesta hän teki parhaansa, koettaen vaikuttaa sekä Stefanie tätiin että Anton setään. Mitä Pol raukkaan tuli, niin hän sai pitää itsestään huolta miten parhaiten saattoi: vaikka hän olisi omistanut miljoonan, niin sittenkin hänen olisi ollut vaikea tulla toimeen.
Päivällis-aika lähestyi; ja Ina odotti d'Herbourgin ja molempien poikiensa kanssa ruokasalissa isänsä tuloa. Kun Harold Dercksz astui sisään, niin tuntui Inasta, kuin hänen isänsä pitkä ja laiha vartalo, joka aina oli kumarassa, olisi nyt vielä tavallistakin enemmän kumara; sapenkeltainen väri teki hänen kuopallaan olevat poskensa vielä tavallistakin enemmän metallinvärisiksi. Ina piti siitä, että pöydässä seurattiin muotoja, mutta oltiin iloisia; yksinkertainen ateria tarjottiin aistikkaasti; hänen talossaan vallitsi erikoinen tyyli, hän oli emäntänä suuren maailman nainen. Hän oli kasvattanut lapsensa erikoisen huolellisesti eikä ymmärtänyt, mitenkä Lily oli saattanut niin pian karata aisoista, heti mentyään naimisiin: mikä epäjärjestys vallitsikaan aina Fritsin ja Lilyn luona! Ina oli tyytyväinen poikiinsa, tyytyväinen heidän pöytätapoihinsa: Pol jutteli iloisesti ja hauskasti, vaikkei meluavasti isoisän tähden; Gus laski leikkiä aika ajottain. Silloin Ina nauroi ja silitti pojan päätä. Harold Dercksz ei puhunut juuri lainkaan, kuunteli vain poikien puhetta tuskallinen hymy huulillaan. D'Herbourg leikkasi paistin. Tavallisesti oli jokin erikoinen ruokalaji isoisää varten: hänen täytyi olla hyvin varovainen ruuansulatuksensa ja maksansa vuoksi. Oikeastaan hän oli aina sairas. Joskus hänen päätänsä kivisti ankarasti. Hän ei koskaan sanonut mikä häntä vaivasi, seurasi vain lääkärin määräyksiä, oli aina vähäsanainen ja ystävällinen, vakava, sairas ruumiiltaan ja alakuloinen mieleltään, mikä ilmeni hänen himmeitten, vanhojen silmiensä ystävällisestä katseesta. Ina huolehti isästään ja tarjosi hänelle erikoista ruokaansa; hän oli huomaavainen ja piti kiinni järjestyksestä sekä kodissaan että pöydässä. Jälkiruokaa syödessä hänen vastustamaton uteliaisuutensa heräsi uudelleen. Kysymykset polttivat hänen huulillaan, mutta eihän hän tietenkään voinut pöydässä kysyä mitään… ja hän nauroi taaskin jollekin, mitä Gus sanoi ja siveli hänen kiharapäätään. Hän näytti äidillisemmältä kotipuvussaan; ollessaan yhdessä Gusin kanssa, hänen väsyneissä silmissään ei ollut samaa säädyllistä ilmettä, kuin heilutellessaan valkeaa paratiisilintuaan lihavan Floor tädin luona, joka oli niin kovin intialainen Isa nousi pöydästä jälkiruoan aikana ja sanoi kohteliaasti.
»Suothan anteeksi, Ina? Minulla on varsin kovia tuskia tänään…»
»Isä rukka!» sanoi Ina ystävällisesti.
Vanha mies poistui huoneesta: Pol oli hypännyt ylös avatakseen hänelle oven. Vanhemmat ja molemmat pojat istuivat pöydässä vielä hetkisen. Ina kertoi toisille Daan sedästä ja Floor tädistä, he nauroivat tädin kahdellekymmenelle kiinalaiselle korttipelille. Gus, joka oli taitava matkija, matki Floor tädin intialaista murretta, jonka hän muisti tämän viime käynniltä, useita vuosia sitten, ja Ina nauroi makeasti pojan sukkeluudelle. Täten rohkaistuna Gus alkoi matkia Stefanie tätiä, väänsi kasvonsa vanhan linnun kaltaisiksi ja niskansa kumaraiseksi, ja d'Herbourg nauroi makeasti; mutta Pol, ylioppilas, sanoi:
»Älä unohda, Gus, että sinulla on perinnön toiveita tädin taholta. Älä ilmaise hänelle, että osaat häntä matkia!»
»Sinun ei pitäisi sanoa mitään sellaista», sanoi Ina lempeän nuhtelevaisesti. »Ei, Pol, se ei ole kauniisti tehty. Tiedäthän, etten pidä siitä, kun viitataan perintöihin ja sen sellaisiin. Ei Pol, se on epähienoa… En käsitä, miten isä voi nauraa sellaiselle.»
Mutta Gus piti huolta siitä, että iloa yhä jatkui; ja kun hän matki Anton setää, joka istui nyrkit polvia vasten nojautuneina, niin Inakaan ei voinut enää hillitä itseään, vaan kaikki kolme yhdessä nauroivat Dercksz'eille, ikäänkuin aatelismies d'Herbourgin perhe olisi liittoutunut intialaisia setiä, tätejä ja sukulaisia vastaan.
»Niin, isoisä on tietenkin paras heistä kaikista», sanoi Pol. »Isoisä on aina hieno käytökseltään.»
»Entäs isomummi» — niinkuin lapset nimittivät vanhaa rouvaa — »isomummi, niin vanha kuin hän onkin, on hyvin hieno nainen!» sanoi Ina.
»Kuinka hirveän paljon vanhoja ihmisiä meidän suvussamme on!» sanoi Gus ylenkatseellisesti.
Ina hillitsi häntä: vanhasta rouvasta ei saatu tehdä pilaa; häntä kaikkien tuli kunnioittaa, sillä hän oli niin kovin vanha ja majesteetillinen.
»Onhan Ottilie täti jo kuudenkymmenen ikäinen?» kysyi Ina äkkiä kuudenkymmenen numeron lumoissa, joka niin kohtalokkaan suurena häämötti hänen silmiensä edessä.
Ja d'Herbourgit lakkasivat nyt puhumasta rahoista, mutta keskustelivat sen sijaan sukulaisista. Lukuunottamatta isoäitiä ja isää — poikien isomummia ja isoisää — he repivät kaikki kappaleiksi, ja Gus matki. heitä kaikkia: paitsi Anton setää, Stefanie ja Floor tätiä hän matki Daan setää, tämän poikaa, jolla oli asianajotoimisto Intiassa, ja Jeannea, kuvernöörin vaimoa Cheribonissa. Hän oli nähnyt heidät kaikki Hollannissa, kun he tulivat lomalle kotimaahan milloin lyhyemmäksi, milloin pitemmäksi aikaa; ja he antoivat aina keskustelun ja pilan aihetta d'Herbourgin perheen jäsenille. Mutta Ina ei nauranut enää, vaan nousi pöydästä, sillä hänen uteliaisuutensa poltti häntä siinä määrin, että hän tunsi suoranaista ruumiillista kipua.
Harold Dercksz istui yläkerroksessa suuren kirjoituspöytänsä ääressä. Lampun vihertävässä valossa hän näytti vielä tavallistakin keltaisemmalta; ja rypyt näkyivät selvinä ja syvinä vanhuksen kasvoissa. Hän istui kokoonlyyhistyneenä tuolissaan, varjostaen silmiä kädellään. Hänen edessään oli suuria paperiarkkeja täynnä numeroita, joita Daan oli pyytänyt häntä tarkastamaan. Hän tuijotti eteensä. Kuusikymmentä vuotta sitten hän oli nähnyt Sen. Se kulki hitaasti hänen ohitseen, mutta aivan hänen läheltään. Tuo näky oli antanut kovan tärähdyksen hänen lapsen-aivoilleen ja lapsenhermoilleen koko elämän ajaksi; ja että hän oli tullut vanhaksi, hyvin vanhaksi, vanhemmaksi kuin mitä olisi ollut tarpeellista, se riippui vain hänen itsehillitsemiskyvystään… Tuo varma asia, tuo hirvittävä asia, oli haamu, joka katsoi häneen suoraan silmiin lähestyessään yhä lähemmäksi, laahatessaan perässään sumuhuntujaan kahisevien lehtien yli, pitkin tietä, jota synkät puut reunustivat, tuulen karistaessa kaiken aikaa lehtiä maahan… Se oli haamu ja Se tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kulkiessansa ohi, kunnes se kokonaan katoaisi menneisyyteen; mutta ei koskaan mikään olento ollut ilmestynyt puiden takaa pidättämään ja estämään tuota aavetta, joka uhaten kulki ohitse… Häämöittikö joku varjo puiden takana, ilmestyikö sieltä todellakin joku, näkikö hän käden tavoittelevan Sitä, tuota kummitusta, ja estävän sen kulkua kahisevien lehtien ylitse?… Oi, kunpa se vain katoaisi!… Miten hitaasti, miten hitaasti se kulki!… Kuusikymmentä pitkää vuotta se oli kulkenut, kulkenut ohi… Ja vanha mies ja vanha nainen, kumpikin omassa talossaan tai yhdessä ikkunoittensa ääressä, odottivat vain sen katoamista… Mutta se ei katoaisi niinkauan kuin he yhä elivät… Harold Dercksz tunsi sääliä vanhaa miestä, vanhaa naista kohtaan… Oi, kunpa se vain katoaisi!… Miten pitkät vuodet olivat!… Miten vanhat he olivat!… Miksikä heidän piti tulla niin vanhoiksi?… Oliko se heidän rangaistuksensa, heidän rangaistuksensa, heidän yhteinen rangaistuksensa? Sillä nyt hän tiesi, mikä osa hänen äidillään oli ollut rikoksessa, hirveässä rikoksessa. Daan oli sen kertonut; Ma-Boeten oli kertonut sen pojalleen; mantri oli kertonut sen Daanille. Miten monet sen nyt tiesivät! Ja nuo vanhukset luulivat, ettei kukaan sitä tiennyt… ettei kukaan sitä tiennyt… paitsi vanha tohtori Roelofsz!… Oi, miten monet sen tiesivät, tiesivät Sen, mikä oli haudattu, mutta nosti yhä aavemaista päätään, salaisuuden, joka aina kummitteli tahmeassa usvassaan… Oi, miksikä hänen täytyi tulla niin vanhaksi, niin vanhaksi, että Daankin saisi sen tietää! Jospa vain Daan olisi vaiti eikä kertoisi sitä Floorille! Voisiko hän olla vaiti? Voisiko mantri vaieta? Rahaa oli maksettava, ainakin niin kauan kunnes nuo vanhat, vanhat ihmisparat olivat kuolleet… ja kunnes Se oli kadonnut heidän mukanaan…
Hiljainen kolkutus; ja ovi avautui: hän näki tyttärensä kynnyksellä.
»Rakas isä», Ina sanoi ystävällisesti.
»Mitä nyt, kultaseni?»
Ina astui lähemmäksi:
»Enhän vain häiritse sinua? Tulin katsomaan, miten sinun laitasi on.
Sinä näytit pöydässä niin huonolta…»
Ina huolehti hänestä, niinkuin hyvä tytär ainakin; ja vanhus pani siihen arvoa. Hänellä oli tunteellinen ja hellä sydän ja hän pani arvoa kodissa vallitsevaan sopuun: Inan huolenpito, poikien nuoruus lämmittivät hänen kiusaantunutta sydän parkaansa; ja hän ojensi kätensä Inalle. Tytär kävi istumaan isän tuolin viereen, vilkaisten papereihin, jotka olivat hänen edessään, seuraten mielenkiinnolla kaikkia noita numeroita, jotka epäilemättä osoittivat isän ja Daan sedän omaisuuden tilan. Sitten hän kysyi:
»Voitko huonosti, rakas isä?»
»Voin kyllä», sanoi vanhus valittaen, »minulla on kipuja.» Ja liikutettuna Inan rakkaudesta hän lisäsi: »Parasta, kun pääsisin pian pois.»
»Älä puhu sellaista: me emme tulisi toimeen ilman sinua.»
Vanhus hymyili tehden torjuvan liikkeen: »Teillä olisi vain yksi vastus vähemmän.»
»Tiedäthän sinä, ettet ole minulle vastukseksi.»
Se oli totta ja Ina sanoi sen vakavissansa; lapsen äidillinen ääni kuulosti vakavalta.
»Mutta sinun ei pitäisi aina olla työssä», jatkoi Ina.
»En minä tee paljon työtä.»
»Mitä kaikki nuo numerot merkitsevät?»
Ina hymyili viekoitellen. Isä tunsi hänen uteliaisuutensa, oli tuntenut sen siitä saakka, kun Ina oli ollut lapsi, ja nuuskinut hänen laatikoissaan. Siitä saakka hän oli lukinnut kaikki tavaransa.
»Liikeasioita», vastasi vanhus, »intialaisia liikeasioita. Daan setä on pyytänyt minua tarkastamaan näitä numeroita, mutta siinä ei ole paljon työtä.»
»Onko Daan setä tyytyväinen liikeasioittenne menoon?»
»Kyllä hän on tyytyväinen. Me tulemme vielä rikkaiksi, kultaseni.»
»Luuletko todellakin?»
Inan ääni kuulosti ahneelta.
»Aivan varmaan. Älä ole huolissasi. Kyllä minä jätän vielä jälkeeni teille jotakin.»
Hänen äänensä kuulosti katkeralta.
»Oi isä, en todellakaan ajatellut sitä. Joskus olen huolissani rahoista Lilyn vuoksi, joka meni varattoman miehen kanssa naimisiin: mistä Lily ja Frits voivat elää? Ja poikieni vuoksi. Itse en välitä rahoista.»
Se oli melkein totta; se oli muuttunut todeksi sitä myöten kuin vuodet vierivät. Tultuaan vanhemmaksi hän ajatteli rahaa pikemmin vain lastensa vuoksi; äidillisyys oli kehittynyt hänen sielussaan, vaikka tämä sielu pysyi aineellisena ja pienenä.
»Niin», sanoi Harold Dercksz, »minä tiedän sen.»
»Sinä olet niin alakuloinen, isä.»
»Olen sellainen kuin tavallisestikin.»
»Ei, Daan setä on saattanut sinut alakuloiseksi. Näen sen kyllä.»
Vanhus oli ääneti ja varuillaan.
»Sinä et koskaan puhu suoraan, isä. Enkö voi tehdä jotain hyväksesi?
Mikä huolestuttaa sinua?»
»Ei mikään, kultaseni.»
»Kyllä, jokin siinä on; aivan varmaan. Sanohan mikä sinua surettaa?»
Vanhus pudisti päätään.
»Etkö tahdo kertoa?»
»Ei minulla ole mitään kerrottavaa.»
»On aivan varmaan. Ehkä se on jotain hirveää.»
Harold Dercksz katsoi tytärtään suoraan silmiin.
»Isä, onko se salaisuus?»
»Ei, kultaseni.»
»On, salaisuus se on. Se on salaisuus, salaisuus, joka on painostanut sinua… jo kuinka kauan.»
Vanhuksen koko ruumis kylmeni, hänen sielunsa kätkeytyi ikäänkuin haarniskaan, ja hän pysyi siten varuillaan.
»Lapsi, sinä kuvittelet vain sellaista mielessäsi», hän sanoi.
»En, minä en kuvittele sitä mielessäni, sinä vaan et tahdo puhua.
Sydämeeni koskee nähdessäni sinut noin alakuloisena.»
»En voi hyvin.»
»Mutta sinä olet alakuloinen… tuo hirveä asia… tuo salaisuus painostaa mieltäsi…»
»Ei se ole mitään.»
»Ei, siinä täytyy olla jotakin. Koskeeko se raha-asioita?»
»Ei.»
»Koskeeko se raha-asioita, joita Daan setä…»
Vanhus katsoi tyttäreensä:
»Ina», sanoi hän, »Daan sedällä on joskus toinen käsitys rehellisyydestä liikeasioissa… kuin minulla Mutta lopulta hän aina hyväksyy minun kantani. Ei minua mitkään rahahuolet painosta.»
»Mikä sitten?»
»Ei mikään. Ei ole mitään salaisuutta, rakkaani. Sinä vain kuvittelet sellaista mielessäsi.»
»En, en minä kuvittele. Minä… minä…»
»Tiedätkö sinä jotain?» vanhus kysyi kovalla äänellä, katsoen tyttäreensä.
Ina hätkähti:
»E-en», hän änkytti. »En minä… en tiedä mitään… mutta… minä tunnen…»
»Mitä?»
»Että jokin salaisuus painaa mieltäsi.»
»Mitä se koskee?»
»Jotain… jotain, joka on tapahtunut…»
»Tiedätkö sinä», sanoi vanhus.
»En, en minä tiedä.»
»Ei mitään ole tapahtunut, Ina», hän sanoi kylmästi. »Minä olen vanha, sairas mies. Sinä väsytät minua. Jätä minut yksin. Jätä minut yksin.»
Harold Dercksz nousi tuoliltaan hermostuneena, kiihtyneenä. Ina avasi väsyneet silmänsä säädyllisine ilmeineen, äidin ilmeineen, Ijsselmondein ilmeineen, mikä oli hänen ylpeytensä:
»En tahdo väsyttää sinua, isä», hän sanoi — ja hänen äänensä, joka oli terävä, mutta kohtelias, kuulosti teennäiseltä — »en tahdo väsyttää sinua. Jätän sinut rauhaan. Tulin luoksesi, tahdoin jutella kanssasi… koska luulin… että olit jostakin pahoillasi… suruissasi. Tahdoin osoittaa sinulle myötätuntoa. Vaan en tahdo kiusata sinua.»
Ina läksi pois maailmannaisen loukkaantuneella ylpeydellä, niinkuin Harold Dercksz muisti äitinsä poistuneen huoneesta väittelyiden jälkeen. Katuva hellyydentunne nousi hänen mieleensä; hän oli vähällä pidättää Inaa luonaan. Mutta hän voitti tämän tunteen ja antoi hänen mennä. Ina oli hyvä tytär, mutta hänen ahdas sielunsa oli kokonaan kiintynyt raha-asioihin ja kaikenlaiseen vähäpätöiseen ja turhamaiseen — siksi että hänen äitinsä oli aatelisneiti Ijsselmonde — ja sitä paitsi hän oli äärimmäisen utelias. Hän antoi hänen mennä, antoi hänen mennä; ja yksinäisyydentunne ympäröi hänet jälleen. Hän vaipui tuolilleen, varjosti silmiään kädellä; ja vihreän lampunvarjostimen alta tulviva valo syvensi hänen tuskaisten kasvojensa ryppyjä. Hän tuijotti eteensä. Mitä Ina saattoi tietää? Mitä hän arvasi? Mitä hän ehkä oli kuullut… kasvihuoneeseen tullessaan heidän luokseen?… Hän koetti muistella, mitä hän viimeksi oli sanonut Daanille. Hänen oli mahdoton sitä muistaa. Hän oli varma siitä, ettei Ina tiennyt mitään, hän vain epäili jotain, koska hän, Harold, oli niin alakuloinen… Voi, jospa Se vain katoaisi!… Oi, jospa nuo vanhukset vain kuolisivat!… Oi, kunpa ei kukaan tietäisi sitä enää!… Siinä oli jo kylliksi, kylliksi itsesyytöksen ja vaitiolon vuosia, sisäistä rangaistusta ihmisille, jotka olivat niin vanhat, niin kauhean vanhat…
Ja hän tuijotti eteensä, ikäänkuin hän olisi katsonut Sitä suoraan silmiin.
Hän tuijotti eteensä kaiken iltaa; istuen tuolissaan, kivun ja tuskan vääntäessä hänen kasvojaan, hän vaipui vanhojen ihmisten herkkään uneen, joka tulee ja menee yhtä nopeasti, ja hän näki itsensä taaskin kolmentoista-vuotiaana lapsena yöllä kesähuvilassa ja kuuli äitinsä äänen:
»Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, ei, ei, ei jokeen!»
Ja hän näki nuo kolme — mutta nuorina vielä — äitinsä, Takman, Ma-Boetenin; ja heidän välissään isänsä elottoman ruumiin, rankkasateessa, tuona onnettomana yönä.