NELJÄS LUKU.
Ina makasi valveilla kaiken yötä. Niin, uteliaisuus oli hänen intohimonsa, oli ollut aina lapsuudesta saakka. Jospa hän nyt vain olisi tietänyt, nyt, nyt! Hänen miehensä ei tahtonut auttaa häntä, hän pelkäsi selkkauksia, joihin he voisivat joutua, jos he sekaantuisivat asioihin, jotka eivät liikuttaneet heitä. Mutta Ina oli häikäilemättömän utelias. Hän tahtoi nyt keskustella Daan sedän kanssa, jonka hän varmasti luuli tapaavansa isoäidin luona seuraavana päivänä…
Hän läksi iltapäivällä Nassaulaanin varrelle. Vanha Anna avasi oven, hyvillään, kun hänen emäntäänsä muistettiin:
»Hyvää päivää, rouva… herra Takma, tohtori Roelofsz ja rouva Floor ovat ylhäällä… Niin, kyllä te voitte mennä suoraan ylös… Kiitos, vanha rouva voi oikein hyvin… Niin, hän elää kauemmin kuin me kaikki muut… Tahdotteko odottaa hetkisen arkihuoneessa? Siellä palaa nyt tuli uunissa, kun ilma on niin kylmä; sillä vaikka vanha rouva ei tule koskaan alas, niinkuin tiedätte, niin aina joku perheen jäsen on siellä odottamassa…»
Vanha Anna nosti Inalle tuolin. Palvelijatar oli muuttanut arkihuoneen hauskaksi odotussaliksi. Siten ei vanhan rouvan huoneessa ollut koskaan liiaksi hälinää, mikä ei laisinkaan olisi käynyt päinsä. Tuli kamiinissa paloi hyvin. Tuolit olivat asetetut puoliympyrään. Ja vanha palvelijatar, pitääkseen Inalle seuraa, seisoi kohteliaana hänen vieressään ja jutteli, kunnes Ina sanoi:
»Istukaa, Anna.»
Vanha palvelijatar kävi kunnioittavasti istumaan tuolin reunalle. Vieraat olivat totuttaneet hänet siihen, koska hän oli niin vanha. Anna kysyi kohteliaasti, miten Lily rouvan pienokaiset jaksoivat.
»Niin pian kuin vain on kaunis ilma, tuo rouva van Wely lapset tervehtimään iso-iso-iso-äitiään.»
»Se on vanhalle rouvalle mieleen», sanoi vanha palvelijatar; mutta samassa hän hypähti pystyyn ja huudahti: »Kas kummaa! Tuossa on Stefanie neitikin! Ei vanha rouva voi valittaa, ettei häntä muistettaisi!»
Hän saattoi täti Stefanie de Laders'in Inan luo ja vetäytyi keittiöön.
»Herra Takma, tohtori ja Floor täti ovat ylhäällä», sanoi Ina. »Odotahan hiukan, täti… Sanopa minulle, täti, tiedätkö, miksikä Daan setä oikeastaan on tullut Hollantiin?»
»Liike-asioissa kai?» sanoi Stefanie kysyen.
»En minä usko. Luullakseni siihen on joku erikoinen syy.»
»Erikoinenko syy?» sanoi Stefanie kiihtyvällä mielenkiinnolla. »Mikä syy? Jotain, mikä ei ole oikein sopivaa?»
»En voi sanoa sitä tarkalleen. Niinkuin tiedät, isä ei sano koskaan mitään.»
»Onko Daan sedän asiat menneet nurin?»
»Sitä minäkin luulin, mutta isä väitti, ettei kysymyksessä ole mitkään raha-asiat. Se voisi ehkä…»
»Mutta mitä se voisi olla?»
»Jotakin siinä on.»
He katsoivat toisiaan silmiin, kumpikin menehtymäisillään uteliaisuudesta.
»Mistä sinä sen tiedät, Ina?»
»Isä on ollut kovin synkkänä sen jälkeen kun hän tapasi Daan sedän.»
»Niin, mutta mistä sinä tiedät, että siinä piilee jotain?»
Puhumisen halu voitti Inan viisauden:
»Stefanie täti», hän kuiskasi, »en todellakaan voinut sille mitään… mutta eilen, kun menin hakemaan Daan setää ja isää sedän huoneesta, kuulin… ollessani kasvihuoneessa…»
Stefanie täti nyökkäsi uteliaana lintumaista päätään.
»Minä kuulin… isän ja Daan sedän puhelevan hetken aikaa. Tietenkään en jäänyt kuuntelemaan; ja he vaikenivat niin pian kuin astuin sisään. Mutta sittenkin kuulin Daan sedän sanovan isälle, 'Oletko tiennyt sen kaiken aikaa?' Ja sitten isä vastasi, 'Olen, kuusikymmentä vuotta'.»
»Kuusikymmentäkö vuotta?» sanoi Stefanie täti epäillen. »Siis aina siitä saakka, kun Ottilie syntyi. Ehkäpä asia koskee Ottilietä. Tiedäthän, Ina, Ottilie täti on…»
»Takmanko tytär?»
Stefanie täti nyökkäsi:
»Ihmiset puhuivat siitä paljonkin ennen aikaan. Nyt se on unohtunut.
Siitä on jo niin pitkä aika. Äiti ei käyttäytynyt lainkaan sopivasti.
Niin, hän on tehnyt paljon syntiä.»
»Olisivatkohan he voineet puhua siitä?»
»Ei, en minä sitä usko. Daan setä tiesi sen ennestään. Eikä isä olisi sanonut, 'Olen tiennyt sen kuusikymmentä vuotta'.»
»Ei tietenkään», sanoi Ina aivan ymmällä.
Ja hänen tavallisesti niin väsyneet silmänsä loistivat kirkkaina koettaessaan tunkeutua sen salaisuuden läpi, joka häämötti hänen edessään.
»Ei», sanoi Stefanie, »sitä se ei saata olla.»
»Mitä sitten?»
»Jotain… mikä koskee äitiä.»
»Isoäitiäkö?»
»Niin, olen varma siitä, että se koskee isoäitiä… Kuusikymmentä vuotta sitten…»
»Kuinka hirveän pitkä aika!» sanoi Ina.
»Minä olin silloin… seitsemäntoista-vuotias tyttö», sanoi Stefanie täti. »Niin, pitkä aika siitä on.»
»Ja sinä olit seitsemäntoista vanha.»
»Niin… Silloin isä Dercksz kuoli.»
»Isoisäkö?»
»Niin. Hän hukkui, niinkuin tiedät.»
»Niin, siihen aikaan se kai oli.»
»Niin juuri… Mitähän se voisi olla?»
»Muistatko isoäidin palvelijatarta?»
»Muistan kyllä. Hänen nimensä oli Ma-Boeten.»
»Hän on kuollut.»
»Kuinka sinä sen tiedät?»
»Minä kuulin.»
»Kasvihuoneeseenko?»
»Niin, kuulin sen kasvihuoneeseen.»
»Mitä muuta sinä kuulit?»
»Ma-Boetenin poika on mantrina räntterissä Tegalissa.»
»Mitä sitten…?»
»Daan setä antaa hänelle rahaa.»
»Rahaako?»
»Jotta hän puhuisi… tai olisi vaiti. Minä luulen, jotta hän olisi vaiti.»
»Jotain on siis varmaankin tapahtunut!»
»Kuusikymmentä vuotta sitten! Täti, etkö sinä voi muistaa?»
»Mutta kultaseni, minä olin kovin nuori, en kiinnittänyt huomiotani mihinkään. Olin seitsemäntoista-vuotias tyttö. Niin, niin, minäkin olin kerran nuori. Olin seitsemäntoista vuoden vanha… Minä ja toiset lapset olimme jääneet kaupunkiin: isoäidin sisar piti meistä huolta. Isä oli lähtenyt vuoristoon terveytensä vuoksi. Hän ja äiti asuivat huvilassa, — ja nyt sen muistan — Harold ei ollut meidän kanssamme. He olivat ottaneet hänet vuorille: Harold oli isän lempilapsi… Siellä isä hukkui. Eräänä yönä, jokeen. Hän oli hermostunut, ei voinut nukkua, läksi metsään kävelemään, eksyi tieltä ja putosi jokeen. Muistan sen kaiken.»
»Ja isä oli heidän mukanaan huvilassa?»
»Niin, isäsi oli heidän mukanaan. Hän oli silloin pieni kolmentoista-vuotias poika.»
»Ja hän on tiennyt sen siitä saakka?»
»Niinkö hän sanoi?»
»Hän tietää varmaan jotain… mikä tapahtui vuoristossa, huvilassa…»
»Ina, mitähän se voi olla?»
»En minä aavista sitä, täti, mutta varmaankin se on jotain… mikä koskee isoäitiä…»
»Niin», sanoi Stefanie täti tullen äkkiä varovaiseksi; »mutta olkoon mitä hyvänsä, rakkaani… se tapahtui niin kauan sitten. Jos se on jotain, niin se on varmaankin jotain… sopimatonta. Ei huolita kaivaa sitä esille. Siitä on nyt niin pitkä aika, kuusikymmentä vuotta. Ja isoäiti on niin vanha…» Hän vaikeni; ja hänen pyöreät linnunsilmänsä kiiluivat ja vilkkuivat. Tuntui siltä, kuin hän äkkiä olisi nähnyt jotain kangastavan, jotain, mikä tuli lähemmäksi; eikä hän halunnut puhua sen enempää. Hän ei edes tahtonut sitä tietää. Vapisuttava tuskantunne, johon yhtyi epäselvä muisto, häämötti hänen vilkkuvien silmiensä edessä. Hän tahtoi tappaa sen vaitiololla. Ei ollut viisasta tunkeutua liian syvälle menneisiin asioihin. Vuodet kuluivat, asiat unohtuivat: parasta oli antaa niiden mennä menojaan, antaa syntien unohtua… Helvetin voimat piileksivät synnissä. Helvetti piileksi uteliaisuudessa. Helvetti piileksi kuin oikea saatanan sabbatti Antonin kirjoissa ja albumeissa. Se piileksi hänen äitinsä menneisyydessä. Se piileksi Inan hivuuttavassa uteliaisuudessa. Hän, Stefanie täti, pelkäsi helvettiä: hän halusi päästä taivaaseen. Hän ei tahtonut tietää, mitä oli tapahtunut. Ja hän sulki silmänsä muistoiltaan ja piti ne suljettuina:
»Ei, rakkaani», toisti hän, »ei huolita kaivaa sitä esille.»
Häneltä ei Ina saisi sen enempää tietää; mutta hän oli varma siitä,
että täti tiesi, että täti muisti sittenkin jotain. Mutta Ina tunsi
Stefanie tädin; hän ei puhuisi enää mitään, yhtä vähän kuin isäkään.
Oliko hän varuillaan? Oi, mitä se oli, mitä se saattoi olla?