ENSIMÄINEN LUKU.
Steynin syvä basso kuului käytävästä:
»Tse, Jack, tse, tse, koiraseni! Tule isäntäsi kanssa!»
Foksterrieri haukkui iloisesti ja hyökkäsi villinä portaita alas, jotta oli miltei kompastua omiin käpäliinsä.
»Voi, kuinka Steyn huutaa!» Ottilie sähätti hampaittensa välistä kääntäessään äkäisenä romaaninsa lehtiä.
Charles Pauws vilkasi häneen ääneti, hymyillen hiukan äidilleen. Hän istui hänen kanssaan päivällisen jälkeen hörppien kahvia ennen lähtöään Ellyn luo.
Steyn läksi ulos Jackin kanssa; iltahiljaisuus laskeutui pienen talon ylitse; ja kaasu humisi arkihuoneessa, joka oli vailla persoonallisuuden leimaa ja kodikkuuden tunnetta. Charles Pauws katseli kenkänsä kärkeä, ihaillen sen kuosia.
»Minne Steyn läksi?» kysyi äiti; hänen äänensä korahteli vastenmielisesti.
»Hän läksi jaloittelemaan Jackin kanssa», sanoi Charles Pauws.
Charlesin lempinimi oli Lot [äännetään »Loo»]; hänen äänensä kuulosti pehmeältä ja lempeältä.
»Hän meni rakastajattarensa luo!» murahti Ottilie.
Lot teki väsyneen liikkeen.
»Kuule, äiti», hän sanoi, »ole nyt rauhallinen äläkä muistele tuota riitaa. Lähden aivan heti Ellyn luo; tahtoisin vain hetken aikaa istua kanssasi kaikessa rauhassa. Steyn on kaikesta huolimatta sinun miehesi. Sinun ei pidä aina näykkiä häntä eikä sanoa ja ajatella tuollaista. Taaskin olit oikea pieni raivotar. Saat ryppyjä, tiedätkös, kun suutahdat tuolla tavalla.»
»Minä olen vanha nainen.»
»Mutta hipiäsi on yhä vielä hyvin hieno.»
Ottilie hymyili; ja Lot nousi pystyyn:
»Kas niin», hän sanoi, »suutelehan minua… Etkö halua? Minunko pitää antaa sinulle suukko? Voi sinä äkäinen pikku äiti!… Ja minkä vuoksi? Aivan syyttä. En minä ainakaan tiedä syytä. Minun olisi aivan mahdoton eritellä tätä asiaa. Ja niinhän se on aina… Mitenkä minusta on tullut näin tyyni ihminen, kun minulla on niin kiivas äiti?»
»Kuvitteletko ehkä mielessäsi, että isäsi oli tyyni luonteeltaan?»
Lot naurahti vain eikä vastannut mitään. Rouva Steyn de Weert jatkoi lukemistaan hiukan levollisempana; hän istui kirja edessään aivan kuin lapsi. Hän oli kuudenkymmenen-vuotias nainen, mutta hänen siniset, silmänsä olivat lapsen, ne olivat lempeän kauniit, ystävälliset ja viattomat; ja hänen äänensä, hiukan kimakka ja lapsellinen sävyltään, oli äsken juuri kuulostanut pahankurisen lapsen ääneltä. Istuen pienenä ja suoraselkäisenä tuolissaan hän luki edelleen, tarkkaavasti, tyynnyttäen mieltään, koska Lot oli puhunut niin tyynesti hänelle ja suudellut häntä niin lohduttavasti. Kaasu humisi, ja Lot joi kahviaan ja katsellen kenkiään ihmetteli, minkä vuoksi hän aikoi mennä naimisiin. Hän ei mielestään ollut vielä naimaiässä. Hän oli yhä nuori: kolmenkymmenenkahdeksan; hän näytti paljoa nuoremmalta; hän ansaitsi siksi paljon rahaa kirjoitelmillaan, että hän, säästäväisesti eläen ja laskien lisäksi sen, minkä Elly sai isoisä Takmalta, saattoi mennä naimisiin; mutta siitä huolimatta hän ei mielestään ollut sopiva mennäkseen naimisiin. Hän rakasti vapauttaan, riippumattomuuttaan, hän halusi huvitella oman mielensä mukaan; ja naiminen merkitsi sitä, että luopui omasta itsestään ja sitoi itsensä käsin ja jaloin naiseen. Hän ei ollut intohimoisesti rakastunut Ellyyn: Elly oli hänen mielestään älykäs, taiteellinen pieni olento; eikä hän sitä tosiaankaan tehnyt niiden rahojenkaan vuoksi, jotka Elly saisi periä isoisä Takmalta. Miksi hän sen siis teki, kysyi hän itseltään, samoinkuin hän oli kysynyt sitä joka päivä, koko tämän viikon, joka oli seurannut hänen kosimistaan.
»Äiti, voitko sanoa minulle? Miksikä minä kosin Ellyä?»
Ottilie katsoi ylös kirjastaan. Hän oli tottunut Lot'n oikullisiin, naurettaviin kysymyksiin ja hänellä oli tapana vastata hänelle samaan sävyyn niin pitkälle kuin hänen kykynsä riitti; mutta tämä kysymys herätti hänessä mustasukkaisuutta, ja tuo isku koski häneen kovasti, suorastaan ruumiillisesti, ikäänkuin oas olisi haavoittanut häntä.
»Minkäkö vuoksi kosit Ellyä? Sitä en tiedä. Me teemme usein jos jotakin tietämättä miksi niin teemme.»
Hänen äänensä kuulosti pehmeältä ja alakuloiselta, hiukan nyrpeältä äskeisen pahankurisen lapsen äänen sävyn jälkeen. Eikö hän ollut kadottanut kaikkea, mitä ikänä hän oli omistanut? Eikö hän kadottaisi Lot'nkin, olisi pakotettu jakamaan hänet Ellyn kanssa… niinkuin hän oli saanut jakaa kaikki elämässään?…
»Miten vakavalta sinun vastauksesi kuulosti, äiti! Se ei ole sinun tapaistasi.»
»Enkö minäkin voisi olla vakava kerran?»
»Miksikä noin alakuloinen ja vakava ja niin kiivas äsken? Siksikö, että minä menen naimisiin?»
»Ehkäpä.»
»Mutta sinähän pidät Ellystä…»
»Pidän kylläkin, hän on hyvin herttainen.»
»Kaikkein parasta on, että asetumme yhteen asumaan. Elly pitää myös sinusta. Olen puhunut siitä Steynille.»
Lot nimitti isäpuoltaan, toista isäpuoltaan, Steyniksi, aivan yksinkertaisesti vain Steyniksi, jota vastoin hän, ollessaan vielä keskenkasvuinen poika, oli nimittänyt ensimäistä isäpuoltaan »herra» Trevelleyksi. Ottilie oli ollut kolmasti naimisissa.
»Talo on liian pieni», sanoi äiti, »varsinkin, jos te pian saatte lapsia.»
Ja kuitenkin hän ajatteli:
»Jos jäämme yhteen, niin en kadota Lot'ta kokonaan; mutta en koskaan voi tulla toimeen miniäni kanssa, varsinkin jos tulee lapsia.»
»Lapsiako?»
»No, onhan naimisissa olevilla ihmisillä ollut ennenkin lapsia!»
»Meidän perheemme on elänyt kyllin kauan Minulla ei ole kiirettä saada lapsia.»
»Ja kun sinä et ole vaimosi luona, niin mitä hän tekee, jollei hänellä ole lapsia? Onhan se kylläkin totta, te olette molemmat niin viisaita. Minä olen vain typerä nainen; minun lapseni ovat usein olleet minulle suurena lohdutuksena…»
»Kun saatoit heitä hemmotella.»
»Sinun asiasi ei ole moittia minua siitä!»
»En minä moitikaan.»
»Mitä yhdessä asumiseen tulee, Lot», sanoi äiti alakuloisesti, lapsen mairittelevalla äänellä, ja katsoen häneen sinisin lapsensilmin, »niin minä olisin siihen kylläkin suostuvainen, jos vain Elly suostuu ja jos hän lupaa ottaa asiat niinkuin ne ovat. Tuntisin itseni kovin yksinäiseksi ilman sinua. Mutta jollei se käy päinsä, niin voinhan lähteä Englantiin. Onhan minulla kaksi poikaa siellä. Ja Mary palaa kotiin Intiasta tänä vuonna.»
Lot rypisti kulmakarvojaan ja painoi kätensä vaaleaa tukkaansa vasten: se oli hyvin siisti jakauksinensa.
»Tai… voisinhan lähteä tervehtimään Ottilietakin Nizzaan.»
»Ei, äiti, ei sinne!» sanoi Lot melkein äkäisesti. »Miksikä ei?» huudahti rouva Steyn de Weert kohottaen ääntään. »Onhan hän minun tyttäreni, vai mitä?»
»On kyllä», myönsi Lot, hilliten nopeasti mieltään.
»Mutta…»
»Mutta mitä? Aivan varmasti, minun oma lapseni…»
»Tekisit kovin pahoin, jos lähtisit Ottilien luo.»
»Miksikä niin, vaikka joskus olemmekin riidelleet…»
»Ei se käy päinsä; et tule toimeen hänen kanssansa. Jos sinä lähdet Ottilien luo, niin minä en mene naimisiin. Sitä paitsi Steynilläkin on jotain sanottavaa tässä asiassa.»
»Minä olen niin ihastunut Nizzaan», sanoi rouva Steyn de Weert; ja hänen lapsen äänensä kuulosti valittavalta. »Talvet ovat siellä niin ihanat… Mutta ehkäpä minun olisi vaikea lähteä sinne… kun Ottilie käyttäytyy niin omituisesti. Jos kävisi vain päinsä, niin asuisin kernaimmin sinun kanssasi, Lot! Jos Elly vain suostuisi. Ehkä voisimme saada hiukan suuremman talon kuin mitä tämä on. Luuletko, että se olisi mahdollista? En tahdo jäädä yksin Steynin kanssa. Se on varma. Se on aivan varma.»
»Äiti rakas…»
Lot'n ääni kuulosti säälivältä. Lausuttuaan viimeiset päättävät sanansa äiti tunsi suurten kyynelten kohoavan sinisiin lapsensilmiinsä, nuo kyyneleet eivät vuotaneet alas poskille, silmät kimmelsivät vain surullisina. Sitten kevyesti huokaisten hän tarttui kirjaansa, vaikeni ja oli lukevinansa. Hänen asentonsa ilmaisi kohtaloon alistuvaisuutta ja samalla kertaa itsepäisyyttä, hän oli kuin pahankurinen lapsi, hemmoteltu lapsi, joka pitää itsepäisesti kiinni päätöksestänsä sanomatta sanaakaan. Lot, kahvikuppi kädessä, hymy huulilla, tarkkasi äitiään; äskeinen säälin tunne oli kadonnut, hän istui siinä vain ja tarkkasi häntä. Niin, kaunis hän varmaankin oli ollut; enot sanoivat aina, että hän oli ollut kuin nukke. Hän oli nyt kuudenkymmenen vuoden vanha eikä kauneudesta voinut enää olla puhetta; mutta hän oli ihastuttava lapsekkaaseen ja nukkemaiseen tapaansa. Hänen kasvoissaan oli vanhemman naisen ryppyjä ja uurteita; mutta otsa ja posket olivat yhä valkoiset ja pehmeät, ilman mitään vammaa, ja ohimoilla näkyivät hienot suonet. Hän oli hyvin harmaantunut; mutta koska hänen tukkansa aina oli ohut hyvin vaalea, pehmeä ja kihara, niin teki se joskus yhä vieläkin vaalean vaikutuksen; ja vaikka se näytti hyvin yksinkertaisesti kammatulta, yhdellä ainoalla nopealla liikkeellä se oli kierretty ja pistetty kiinni, niin oli hänellä sittenkin joitakin lapsellisen pieniä kiharia ohimoilla ja niskassa. Hänen lyhyt, hento vartalonsa oli melkein kuin nuoren naisen; hänen kätensä olivat pienet ja kauniit; totta totisesti, koko hänen olentonsa teki sievän vaikutuksen; ja kauniit ennen kaikkea olivat hänen nuorekkaat, siniset silmänsä. Lot, joka hymyili katsellessaan äitiään, näki hänessä naisen, johon vaihteleva elämä, elämä täynnään rakkautta ja vihaa, ei ollut jättänyt suuresti jälkiä. Ja kuitenkin äiti oli kokenut aika paljon kolmen miehensä rinnalla, noiden kolmen miehen, joita kaikkia hän oli rakastanut ja joita kaikkia eroituksetta hän nyt vihasi. Hän oli epäilemättä ollut perhonen, mutta vaistomaisesti perhonen, aivan yksinkertaisesti vain siksi, että hänellä oli perhosen luonne. Hän oli rakastanut paljon, mutta syvä intohimokaan ei olisi voinut suuresti muuttaa hänen elämäänsä; tahtomattaan ja tietämättään hän kulki aina vastavirtaa. Hän ei ollut koskaan osannut olla säästäväinen; eikä hänen kotinsa sittenkään ollut mukava, eikä hän koskaan ollut tuhlannut suuria summia pukuihinsa, sillä vaistomaisesti hän halveksi komeutta ja mukavuutta tietäen, että hänen oma olentonsa veti ihmiset puoleensa eikä taiteellinen ympäristö. Äidillä, Lot'n mielestä, ei ollut vähintäkään järjestämiskykyä; ainoa kodikas huone koko talossa oli hänen omansa. Äiti, joka oli kirjahullu, luki hyvin uudenaikaisia ranskalaisia romaaneja, joita hän ei aina ymmärtänyt huolimatta omasta elämästään, jossa oli ollut niin runsaasti rakkautta ja vihaa, sillä hän oli monessa suhteessa pysynyt viattomana eikä tuntenut lainkaan intohimon synkempiä puolia. Lot saattoi usein äidin lukiessa huomata, miten hämmästynyt hän oli ja miten hän luki ilman oikeaa ymmärtämystä; hänen silmiinsä saattoi syttyä aivan lapsekkaan hämmästynyt ilme; eikä hän koskaan uskaltanut pyytää Lot'n selittämään hänelle…
Lot nousi; hänen oli määrä lähteä Ellyn luo tänä iltana. Hän suuteli äitiään, hiljaa ja huvitettuna nauraen äidilleen.
»Sinä et koskaan ennen lähtenyt ulos joka ilta», sanoi äiti moittien; ja hän tunsi piston sydämessään.
»Minä olen nyt rakastunut», sanoi Lot levollisesti. »Ja kihloissa.
Ja sulhasmiehen täytyy käydä tervehtimässä tyttöään, ymmärräthän…
Tahdotko ajatella sitä, mitä äsken kysyin sinulta, miksikä minä kosin
Ellyä… ja koetathan tänä iltana tulla toimeen ilman minua?»
»Sen saan tehdä monenakin iltana…» Äiti oli syventyvinään ranskalaiseen romaaniinsa, mutta niin pian kuin Lot oli poistunut huoneesta, hän antoi kirjan vaipua alas ja katseli ympärilleen avuton ilme sinisilmissään. Hän ei liikahtanut paikaltaan, kun palvelustyttö toi sisään tarjottimen ja teekeittiön; hän istui tuijottaen eteensä kirjansa ylitse. Vesi sihisi keittiössä; ulkona, rämeisen kesäkuumuuden jälkeen, kylmä tuuli vonkui tavalliseen tapaansa. Ottilie tunsi olevansa kovin hyljätty: oi, miten vähän kaikesta oli jäänyt jäljelle! Siinä hän nyt istui vanhana, harmaapäisenä naisena! Mitä hänen elämästään oli jäänyt jäljelle? Ja sittenkin, omituista kylläkin, kaikki hänen kolme miestään elivät vielä: Lot oli vastikään käynyt Ellyn kanssa Brüsselissä tervehtimässä isäänsä; Trevelley vietti iloista elämää Lontoossa: suoraan sanoen, hänestä hän oli pitänyt kaikkein eniten. Hänen kolme englantilaista lastaan eli Englannissa, he olivat pikemmin englantilaisia kuin hollantilaisia; Ottilie vietti omituista, vapaata elämäänsä Nizzassa: koko perhe oli kauhuissaan sen johdosta; ja nyt hän oli kadottamaisillaan Lot'nkin. Lot oli aina asunut hänen kanssaan, vaikka hän useasti matkustikin ulkomaille; eikä hänellä ollut montakaan ystävää Haagissa eikä hän käynyt koskaan Wittellä. [Witte ja Plaats ovat kaksi hienointa klubia Haagissa.] Nyt hän aikoi mennä naimisiin; hän ei ollut enää nuori: varmaankin hän oli jo kolmenkymmenenkahdeksan. Voidakseen hiukan askarruttaa ajatuksiaan yksinäisen teetarjottimensa ja surisevan teekeittiönsä ääressä Ottilie alkoi sormineen laskea lastensa ikää. Ottilie, Lot'n sisar vanhin hänen lapsistaan, oli neljänkymmenenyhden hyvä Jumala, miten vanha hän jo oli! Englantilaisista lapsista, niinkuin hän nimitti heitä — oli Mary kolmenkymmenenviiden; John, kolmenkymmenenkahden; yksinpä kaunis Hugh oli kolmenkymmenen: hyvä Jumala, miten vanhat he kaikki olivat! Ja kun hän nyt kerran huvikseen ajatteli omaistensa ikää, niin laski hän, että vanha äiti täyttäisi pian — malttakaahan —, niin, hän täyttäisi pian yhdeksänkymmentäseitsemän vuotta. Vanha herra Takma, Ellyn isoisä, oli vain vuotta tai kahta häntä nuorempi; ja ajatellessaan häntä Ottilien täytyi jälleen ihmetellä, miten hyvä hän aina oli ollut hänelle, ikäänkuin se olisi ollut totta, mitä ihmiset ennen vanhaan kuiskailivat keskenään, siihen aikaan kun he olivat vielä olleet huvitetut heidän perheestään. Miten omituisia nuo molemmat vanhukset: he tapaavat toisensa melkein joka päivä; sillä isoisä Takma oli hyvissä voimissa ja kävi usein ulkona, astuen aina jalan Mauritskaadelta Nassaulaaniin ja kulkien reippaasti Valaskalansillan ylitse. Niin… entäs Thérèse sisko Pariisissa, kahdeksan vuotta häntä itseään vanhempi, oli kai nyt kuudenkymmenenkahdeksan; ja veljet; Daan Intiassa [Hollannin Itä-Intiassa: Javassa] seitsemänkymmenen; Harold, seitsemänkymmenenkolmen; Anton seitsemänkymmenenviiden; jota vastoin Stefanie, äidin ainoa lapsi ensimmäisestä avioliitosta ja ainoa De Laders, oli jo lähes seitsemänkymmenenseitsemän. Hän itse, Ottilie, nuorin sisaruksista, oli mielestään paljon nuorempi noita toisia; ja siitä huolimatta hänkin oli vanha: hän oli kuudenkymmenen. Kaikki oli suhteellista, vanheneminen, eri iät; mutta hänestä oli aina tuntunut täten: että hän, nuorin sisaruksista, oli suhteellisesti nuori ja pysyi aina nuorempana kuin muut, kuin kukaan muu. Hänen täytyi salaa nauraa, kun Stefanie saattoi sanoa:
»Sinun iässäsi…»
No niin, Stefanie oli seitsemänkymmenenseitsemän vuoden vanha! Olihan siinä toki erotusta kuudenkymmenen ja seitsemänkymmenenseitsemän välillä. Mutta hän kohautti olkapäitään: mitä hyötyä siitä oli? Kaikki oli jo mennyttä ja niin kaukaista. Siinä hän nyt istui vanhana, harmaahapsisena naisena; ja elämän jälkisato laahusteli eteenpäin ja yksinäisyys yltyi päivä päivältä, vaikka Steyn olikin vielä talossa: tuossa hän tulikin. Missä ihmeessä hän kävi joka ilta? Ottilie kuuli foksterrierin haukkuvan käytävässä sekä koiran isännän syvän bassoäänen:
»Kush, Jack! Hiljaa, Jack!»
Voi tuota ääntä, miten hän sitä vihasi!
Mitä hän omisti, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle? Hänellä oli viisi lasta, mutta Lot yksin oli hänen luonaan; ja hänkin matkusti niin usein ulkomaille ja aikoi nyt mennä naimisiin: voi, miten mustasukkainen hän oli! Ottilie ei koskaan käynyt hänen luonaan. Ottilie ei välittänyt äidistään; hän lauloi konserteissa ja oli saavuttanut kuuluisan nimen: hänellä oli loistava ääni; mutta hän eli tosiaankin hyvin kummallisesti: Stefanie puhui hänestä kuin »kadotetusta». Mary oli naimisissa Intiassa [Brittiläisessä Intiassa], ja molemmat pojat olivat Lontoossa: oi, miten suuresti hän joskus kaipasi Hughia! Kenestä lapsestaan hänellä oli hyötyä tai iloa paitsi Lot'sta? Ja Lot aikoi mennä naimisiin ja kysyi häneltä, äidiltään, joka tulisi kaipaamaan häntä niin suuresti, minkä vuoksi hän meni naimisiin, minkä vuoksi! Tietysti hän laski vain leikkiä, mitäpä muuta; mutta ehkä siinä oli hiukan tottakin. Ymmärsivätkö ihmiset yleensä koskaan mitään?… Tiesivätkö he, miksikä he mitäkin tekivät… hetkellisten mielijohteittensa vallassa? Hän itse oli ollut kolmasti naimisissa… Ehkäpä Ottilie kaikesta huolimatta oli oikeassa? Vaan ei, olihan maailma ja ihmiset olemassa, vaikkeivät ihmiset, yhtävähän kuin maailmakaan, viime aikoina olleet kiinnittäneet mitään huomiota heidän perheeseensä; mutta ne olivat sittenkin olemassa; ja mahdotonta oli elää niinkuin Ottilie tekemättä itseään mahdottomaksi. Sen vuoksi hän, äiti, oli mennyt naimisiin, oli ollut kolmasti naimisissa. Ehkäpä hänen ei koskaan olisi pitänyt sitä tehdä: se olisi ehkä ollut parempi monessa suhteessa, parempi monelle… Entinen elämä oli ollutta ja mennyttä. Se oli kadonnut, ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ja sittenkin se oli ollut olemassa ja hävittyään oli jättänyt paljon jälkeensä, joskin ainoastaan haikeita kummituksia ja varjoja. Niin, tänä iltana hän oli alakuloisella mielellä ja ajatteli, mitä hän muuten teki niin harvoin kuin mahdollista: mitä hyötyä ajattelemisesta oli? Aina kun hän elämässään oli ajatellut, ei siitä ollut mitään käytännöllistä hyötyä ollut. Kun hän oli seurannut hetkellistä mielijohdettaan, oli tulos ollut vieläkin pahempi. Mitä iloa oli elämästä, kun meitä itseämme väkevämmät voimat määräsivät kuitenkin sen kulun?
Ottilie tarttui jälleen ranskalaiseen romaaniinsa, sillä Steyn de Weert oli astunut huoneeseen, Jackin hyökätessä sisään hänen edellään. Ja jokainen, joka oli nähnyt äidin vähä aikaa sitten ja nyt tällä hetkellä, olisi huomannut, miten paljoa vanhemmaksi, hän muuttui niin pian kuin hänen miehensä astui sisään. Täyteläiset posket vetäytyivät hermostuneesti kokoon ja uurteet nenän ja suun ympärillä syvenivät. Pieni suora nenä pisti terävämpänä esille, otsa vetäytyi ryppyihin Sormet, jotka hiusneulalla avasivat kirjan lehtiä, vapisivat; ja lehti repeytyi. Hänen selkänsä köyristyi kuin kissan, joka asettuu puolustusasemaan.
»Kush!» Ottilie sanoi koiralle.
Ja hyvillään siitä, että koira tuli hänen luokseen, hän silitteli puoleksi hyväillen sen päätä; ja foksterrieri, haukahtaen vielä kerran, pyörähti itsensä ympäri ja laskeutui syvään huoahtaen maahan Ottilien hameen liepeelle. Steyn de Weert, istuen vastapäätä vaimoaan, joi teetä. Tuntui omituiselta, että he olivat mies ja vaimo, sillä äiti näytti nyt niin vanhalta kuin hän todellisuudessa olikin, ja Steyn teki hyvin nuorekkaan vaikutuksen. Hän oli pitkä mies, hartiakas, vastikään viisikymmentä vuotta täyttänyt, kasvoiltaan kaunis, tuore ja terve, oikea ulkoilman ihminen, tyyni ilmeeltään ja liikkeiltään. Se tosiasia, että hän vuosia sitten jonkunmoisesta kunniantunnosta oli heittänyt pois elämänsä naisen tähden, joka oli häntä paljoa vanhempi, oli myöhemmin tehnyt hänet niin välinpitämättömäksi, ettei hän enää huolinut ottaa huomioon edes sitäkään, mitä tulevaisuus saattoi vielä tarjota hänelle. Mikä oli hävitetty, oli hävitetty, auttamattomasti hukattu. Mutta olihan vielä olemassa ulkoilma, joka oli viileä ja raitis; oli metsästys; oli juominen, kun hän sellaista halusi, olivat hänen vanhat ystävänsä entisiltä ajoilta, jolloin hän oli ollut rakuuna-upseeri. Paitsi näitä hän omisti pienen talon sekä tämän vanhan naisen: ne saivat käydä kaupanpäällisinä, koska asia ei ollut enää autettavissa. Ulkonaisissa seikoissa hän mikäli mahdollista alistui vaimonsa tahtoon, koska Ottilie saattoi olla kovin kiivas ja itsepintainen; omalla tyynellä jäykkyydellänsä hän piti kuitenkin vaimoaan aisoissa. Lot oli kelpo poika, hiukan heikko ja häilyväinen ja naisellinen; mutta hän piti paljon Lot'sta: hän oli hyvillään siitä, että Lot asui heillä; hän oli antanut Lot'lle yhden talon parhaista huoneista työhuoneeksi. Sitä paitsi… sitä paitsi oli olemassa vielä toisiakin seikkoja; mutta ne eivät liikuttaneet ketään. Tuhat tulimmaista, hän oli vielä nuori mies, vaikkapa hänen tuuhea tukkansa oli alkanutkin harmaantua! Hänen avioliittonsa oli ollut kunnia-asia; mutta hänen vaimonsa oli vanha, hän oli hyvin vanha. Se oli todellakin aivan mieletön juttu. Mutta hänen elämänsä ei saanut muuttua helvetiksi niin kauan kuin hän vielä tunsi itsensä terveeksi ja voimakkaaksi. Vähäisellä välinpitämättömyyden annoksella voi pudistaa kaikki hartioiltaan.
Juuri tämä hänen vähnpitämättömyytensä hermostutti hänen vaimoaan niin pian kuin Steyn astui vain huoneeseenkin, kunnes hän oli yhtä hermostunut kuin kissa. Steyn ei ollut sanonut sanaakaan, joi vaan teetään ja luki sanomalehtiä, jotka hän oli tuonut mukanaan. Pienessä arkihuoneessa, missä kaasu humisi ja tuuli vonkui nurkissa, foksterrieri murahteli joskus unissaan maatessaan emäntänsä hameen liepeellä.
»Kush!» sanoi Ottilie.
Muuten ei kumpainenkaan puhunut, he lukivat vain, toinen romaaniaan, toinen sanomalehteään. Ja nämät molemmat ihmiset, jotka olivat lain siteillä liitetyt toisiinsa siksi, että miehen säädyllisyys ja kunniantunto oli estänyt häntä toisin toimimasta, nämät molemmat ihmiset olivat kauan sitten, kaksikymmentä vuotta sitten, himoinneet intohimoisesti toisiaan, mies naista ja nainen miestä. Kun Steyn de Weert oli ollut luutnantti, kaunis, kolmenkymmen-vuotias mies, oli hän kohdannut rouva Trevelleyn tietämättä miten vanha hän oli. Sitä paitsi, mitä ikä tässä olisi merkinnyt, kun hän kohtasi niin ihastuttavan kauniin naisen, että heti ensi hetkessä hänet nähtyään veri alkoi kuohua hänen suonissaan ja hän ajatteli:
»Tuon naisen minä tahdon omakseni!…»
Näihin aikoihin Ottilie, vaikka hän olikin jo neljänkymmenen ikäinen, oli niin kukoistavan kaunis, että häntä yhä nimitettiin kauniiksi Lietjeksi. Hän oli pienikasvuinen, mutta sopusuhtainen ja ihastuttavan kaunis kasvoiltaan, ihastuttava oli yhä kaulan nuorekas viiva ja rinnan valkoinen hipiä, jossa näkyi vain joitakin vaaleankeltaisia täpliä; viehättävät siniset, viattomat silmät ja vaalea, pehmeä, kiharainen tukka; viehättävä tuo nainen, joka oli puoleksi lapsi ja aivan, kuin luotu rakkautta varten ja herättämään tulisia tunteita. Kun Steyn de Weert näki hänet tällaisena ensi kerran jossakin hollantilaisintialaisen seuran kaikkein uudenaikaisimmassa salongissa Haagissa, oli hän naimisissa toisen miehensä, tuon puoli-englantilaisen Trevelleyn kanssa, jonka sanottiin ansainneen rahaa Intiassa; ja Steyn oli nähnyt hänet kolmen suuren lapsen äitinä: tyttö oli viidentoista ja kaksi poikaa hiukan nuoremmat; mutta rakastunut rakuuna ei ottanut uskoakseen, että hänellä ensimäisestä avioliitostaan Pauws'in, kanssa, josta hän oli eronnut Trevelleyn vuoksi, oli tytär Liègen musiikkiopistossa sekä kotonaan kahdeksantoista-vuotias poika! Tuolla kauniilla Lietjelläkö? Hän oli mennyt hyvin nuorena naimisiin Intiassa, ja oli yhä vieläkin kaunis Lietje. Niin suuret lapsetko? Oliko tuo nainen todellakin neljänkymmenen? Nuori upseeri oli ehkä epäröinyt hetken, ja nyt kun hän tiesi kaikki, koettanut katsoa rouva Trevelleyä toisin silmin; mutta katsoessaan hänen silmiinsä ja nähdessään että Lietje himoitsi häntä samoinkuin hän itsekin häntä, hän unohti kaiken muun. Miksi ei nauttia hetken onnesta? Mitä merkitsi rakkaudenhetki yhdessä viehättävän ja kauniin naisen kanssa? Viikon, kuukauden tai useampien kuukausien onnea; ja sitten kukin kulkisi omalle suunnalleen.
Siten hän siihen aikaan oli ajatellut; mutta nyt, nyt hän istui tässä siksi, että tuo typerä Trevelley, joka tahtoi päästä eroon Ottiliesta, oli käyttänyt hyväkseen heidän suhdettaan saadakseen skandaalin aikaan ja haastettuaan toisen muodon vuoksi kaksintaisteluun, oli vaatinut avioeroa; siksi että koko Haag puhui Ottiliesta, hänen jäätyään yksin rakastajansa kanssa, ja siksi että hän, Steyn kaikesta huolimatta oli rehellinen mies, sai hän nyt istua tässä vanha nainen vastassansa. He eivät olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa; he joivat vain teetään; tarjotin oli viety pois; Jack uneksi ja murahteli; tuuli vonkui. Kirjan lehdet kääntyivät nopeasti Ottilien sormissa; ja Steyn luki Manshurian sota-uutisia ja ilmoituksia, ilmoituksia ja sota-uutisia. Huone, jossa he istuivat, oli aivan sellainen kuin se aina oli ollut, vailla persoonallista leimaa ja kodikkuutta, niin naimisissa kuin he olivatkin; kello tikutti lakkaamatta lasisen kupunsa alla. Se oli kuin odotushuone ikään, tämä huone: odotushuone, jossa monien tapahtumien jälkeen kaksi ihmistä istui odottaen. Istui odottaen… mitä he odottivat? Loppua, joka lähestyi niin hitaasti, kuolemaa.
Steyn hillitsi mieltään ja luki vielä kerran ilmoitukset. Mutta hänen vaimonsa, painaen äkkiä kirjansa kiinni, sanoi jyrkästi:
»Fraus!»
»Mitä?»
»Minä keskustelin vastikään Lot'n kanssa.»
»No…»
»Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, jos hän ja Elly asettuisivat meille asumaan?»
»Ei, päinvastoin.»
Mutta näyttipä siltä, kuin juuri Steynin rauhallinen myöntyminen olisi hermostuttanut hänen vaimoaan, ehkäpä vastoin hänen tahtoaankin, niin että hän sanoi vastustaen:
»Mutta se ei käy niinkään helposti!»
»Miksikä ei?»
»Asuntomme on liian pieni.»
»Me voimme muuttaa toiseen.»
»Suurempi asunto on kalliimpi. Onko sinulla varaa sellaiseen?»
»Eiköhän, kun otamme huomioon Lot'n ansiot ja Ellyn eläkkeen…»
»Ei, suurempi asunto on liian kallis.»
»No, sitten täällä…»
»Tämä on liian ahdas.»
»Sitten se ei käy päinsä.»
Ottilie nousi harmissaan pystyyn:
»Ei, tietysti ei: ei mikään koskaan käy päinsä. Tuon inhottavan rahan vuoksi. Mutta minä sanon sinulle: kun Lot on naimisissa, niin minä en voi… en vo-voi…»
Hän änkytti suuttuessansa.
»No, mitä sinä et voi?»
»Minä en vo-voi… jäädä yksin sinun kanssasi! Minä lähden Nizzaan
Ottilien luo.»
»Hyvä, lähde vaan.»
Steyn sanoi sen aivan tyynesti, aivan välinpitämättömästi, ja tarttui taas lehteensä. Mutta se riitti, jotta Ottilie, joka oli kovin kiihtynyt, alkoi nyyhkyttää:
»Sinä et välitä minusta enää hitaistakaan!»
Steyn kohautti olkapäitään ja läksi pois huoneesta yläkertaan; koira juoksi haukkuen hänen edellään.
Ottilie jäi yksin; ja hänen nyyhkytyksensä lakkasi äkkiä. Hän tiesi sen itsekin — vuodet olivat opettaneet sen hänelle — hän suuttui liian helposti, hän pysyi aina lapsena. Mutta miksikä hän viisastuisi tässä suhteessa, hän, jonka yksinäisyys vain päivä päivältä suureni? Siinä hän nyt istui paikallansa, vanha, harmaahapsinen nainen, tässä epäkodikkaassa huoneessa; ja kaikki oli mennyttä. Oi, jospa vain Lot jäisi hänen luokseen, hänen oma Lot'nsa, hänen Charlot'nsa, poikansa! Ja mustasukkaisuuden tunne Ellyä kohtaan, jota hän aluksi oli koettanut hillitä, kiihtyi yhä kiivaammaksi. Entäs tuo toinen mustasukkaisuus: hänen mustasukkaisuutensa Steynin vuoksi. Steyn hermostutti häntä vain astuessaan huoneeseenkin; mutta sittenkin hän yhä oli mustasukkainen hänen tähtensä, niinkuin hän aina oli ollut jokaisen miehen tähden, joka rakasti häntä. Oi, miten tuskallista ajatella, ettei hän rakastanut häntä enää siksi, että hän oli käynyt vanhaksi! Oi, ettei hän koskaan enää lausunut hänelle ainoatakaan hellää sanaa, ei koskaan suudellut häntä otsalle! Hän oli mustasukkainen Ellylle Lot'n tähden, hän oli mustasukkainen Lot'lle Steynin tähden, koska Steyn piti nykyään enemmän Lot'sta kuin hänestä! Miten julma aika oli, joka vähitellen riisti häneltä kaikki! Vuodet olivat kuluneet, herttaiset, iloiset lempivuodet hyväilyineen; kaikki tuo oli mennyttä! Koirakin oli äsken hyljännyt hänet ja seurannut Steyniä: ei ainoakaan elävä olento ollut ystävällinen hänelle; ja miksikä Lot'n piti nyt äkkiä mennä naimisiin? Hän oli niin onneton, että vaikka hän äsken oli tukahduttanut väkinäiset nyyhkytyksensä niin pian kuin niitä ei enää tarvittu, hän vaipui nyt tuoliinsa ja itki katkerasti, itki todellakin tällä kertaa, koska ei kukaan rakastanut häntä ja koska hän oli niin onneton. Hänen yhä nuorekkaat ja kauniit silmänsä katsoivat kyyneltynein katsein kauaksi hävinneeseen menneisyyteen. Ennen — siihen aikaan, kun hän oli kaunis Lietje — kaikki hänen ympärillään olivat olleet, hauskoja, ystävällisiä, rakastavia, iloisia, leikkiä laskevia, kaikki olivat ihailleet ja huvittaneet häntä, koska hän oli kaunis ja iloinen ja viehättävä, koska ei kukaan voinut vastustaa hänen nauruaan eikä hänen pieniä viehättäviä oikkujaan. Tosin kaikessa tässä oli myös ollut mustasukkaisuuden oas; mutta siihen aikaan hän oli saanut niin paljon osakseen: kaiken sen mielistelevän ihailun, jota maailma, miehet tuhlaavat kauniille naiselle! Hän hymyili kesken kyyneleitään; ja muisto leijaili hänen ympärillään kuin somat pienet, kaukaiset pilvet. Oi, mikä imartelun maailma silloin olikaan ympäröinyt häntä! Nyt kaikki nuo miehet olivat vanhat tai kuolleet; vain hänen kolme miestään eli. Ja Steyn oli yhä nuori. Hän oli liian nuori: jollei hän olisi ollut niin nuori, Ottilie olisi voinut kauemmin säilyttää viehätysvoimansa, ja he olisivat yhä vieläkin voineet olla rakkaat keskenään, onnelliset yhdessä niinkuin vanhat ihmiset joskus voivat olla, vaikka nuoruuden lämpö onkin kadonnut… Hän huokasi syvään kyyneltensä kesken ja istui tuolissaan kuin avuton lapsi, joka on ollut pahankurinen eikä nyt tiedä mitä tehdä. Mitäpä hän olisi voinut tehdä? Mennä vain kaikessa rauhassa nukkumaan yksinäiseen huoneeseensa, vanhan naisen huoneeseen, yksinäiseen vuoteeseensa, ja herätä aamulla elääkseen taaskin yhden vanhan päivän monien entisten vanhojen päivien lisäksi! Oi, miksikä hän ei saanut kuolla ollessaan vielä nuori?
Hän soitti ja käski palvelustytön sulkea ovet; ja nämät pienet tehtävät tuntuivat hänestä niin toivottomilta niiden uudistuessa joka päivä, sillä kaikki oli hänestä niin tuiki tarpeetonta. Sitten hän läksi yläkertaan. Pieni talo oli hyvin pieni: alakerroksessa muutama huonetta, ylhäällä pieni pesuhuone hänen omansa ja Lot'n huoneen vieressä, jota vastoin Steyn oli vallannut itselleen ullakkohuoneen, luultavasti siksi, ettei hänen tarvitsisi olla liian lähellä vaimoaan. Ja riisuutuessaan hän tuumi, että jos Elly suostuisi muuttamaan heille, niin kävisi se päinsä vain siten, että hän luovuttaisi nykyisen suuren huoneensa, jossa oli kolme ikkunaa, Lot'lle ja Ellylle; hän itse, oi, hän voisi nukkua Lot'n pienessä huoneessa: mitä se tekisi? Kunpa ei vaan lapsia tulisi liian nopeasti! Oi, kunpa hän ei vaan kadottaisi Lot'ta kokonaan! Lot kysyi häneltä, miksi hän oli kosinut Ellyä! Hän teki tuon kysymyksen tavalliseen puoleksi leikilliseen tapaansa; mutta hän ei tehnyt kiltisti kysyessään sitä: Ottilie oli hyvillään, että hän oli vastannut aivan rauhallisesti, kiivastumatta. Oi, sitä tuskaa, ruumiillista tuskaa, jota hän aika ajoittain tunsi sen johdosta, että Lot rakasti, vieläpä hyväili toista! Ja alakuloisena, säälien itseään, hän meni levolle. Huone oli tyhjä ja epäkodikas: tuo makuusuoja oli naisen, joka ei pane arvoa mukavuuteen eikä turhamaisuuteen ja jonka suurin ilo aina oli ollut saada rakkautta ja hyväilyjä niiltä, jotka miellyttivät häntä siksi, että intohimon laine — useinpa aivan salainenkin — vyöryi heidän välillään. Tämän vuoksi hän oli laiminlyönyt kaiken muun, mikä kuului vaimon, äidin, maailmannaisen, vieläpä keimailevan naisen elämään, välittämättä mistään, halveksien kanssasisartaan, luottaen vain omaan viehätysvoimaansa ja olematta vähääkään äiti luonnonlaadultaan. Oi, hän oli nyt vanha ja yksinäinen! Ja hän lepäsi yksin viileässä vuoteessaan; eikä hänellä tänä iltana ollut edes sitä lohdutusta, että Lot olisi tullut viereisestä huoneesta ja suudellut häntä otsalle hyvää yötä toivottaessaan, niinkuin hän osasi, hellästi, pitkään ja hyväillen. Tavallisesti hän istahti silloin hetkeksi hänen vuoteensa reunalle ja jutteli hänen kanssaan; ja silitellen sitten pehmeällä kädellään hänen poskeaan hänellä oli tapana sanoa:
»Äiti, miten hieno hipiä sinulla on!»
Kun hän nyt palasi kotiin, otaksuisi hän, että äiti jo nukkui, ja menisi levolle. Ottilie huokasi: hän tunsi olevansa niin yksin. Lot'n huoneen yläpuolella — jokainen ääni kuului tässä talossa — hän kuuli Steynin kolisevan. Palvelustyttö oli myös menossa nukkumaan; vuoteestaan Ottilie kuulosti kaikkia näitä ääniä: ovi avautui; kengät laskettiin oven ulkopuolelle; vesi kaadettiin pois pesuvadista. Nyt kaikki hiljeni, ja hän tuumi mielessään, miten hyvä asia tosiaankin, että hän valitsi aina vanhoja palvelijattaria. Hän ajatteli sitä vahingonilolla, oli hyvillään siitä, ettei Steynillä ollut mitään tilaisuutta, kun palvelijat olivat vanhoja. Talo oli nyt yöksi hiljennyt, vaikkei kello ollut edes yhtätoista…
Oliko hän nukkunut? Miksikä hän heräsi äkkiä? Mitä nuo hiipivät askeleet portaissa merkitsivät? Tuliko Lot kotiin? Vai hiipikö Steyn taas ulos? Oliko siellä Lot? Vai oliko siellä Steyn? Ottilien sydän sykki kiivaasti. Ja hän nousi äkisti ylös vuoteeltaan, ja ennenkuin hän itsekään tiesi mitä hän teki, hän avasi oven ja näki palavan tulitikun lepattelevan eteisessä.
»Sinäkö olet siellä, Lot?»
»Ei, vaan minä!»
»Sinäkö, Frans?»
»Niin, mikä hätänä?»
Hänen äänensä kuulosti ärtyiseltä, koska Ottilie oli kuullut hänen askeleensa.
»Mitä sinä teet?»
»Menen ulos.»
»Näin myöhään yöllä?»
»Niin. En saa unta. Menen kävelemään.»
»Menetkö kävelemään näin myöhään yöllä?»
»Juuri niin.»
»Frans, sinä et ole uskollinen minulle!»
»Tyhmyyksiä! Vai en uskollinen sinulle! Mene maata.»
»Frans, sinä et saa mennä ulos.»
»Kas vaan!»
»Jää kotiin, Frans! Lot ei ole vielä palannut ja minä pelkään yksinäni.
Jää kotiin, Frans!»
Ottilien ääni oli kuin rukoilevan lapsen.
»Minä tarvitsen raitista ilmaa.»
»Sinä tarvitset…»
Hän ei lopettanut lausettaan, katuen äkkiä ajatustaan. Portaitten yläpäässä — sen hän tiesi — seisoi vanha palvelijatar ovi raollaan ja nauroi itsekseen. Siitä hän oli varma. Hän tunsi vihan, kiihkeän vihan puristavan kurkkuaan. Hänen ruumiinsa vapisi, hän värisi, yöpuvussaan. Eteisen ovi oli avautunut ja taas sulkeutunut. Steyn oli lähtenyt; mutta Ottilie… hän seisoi yhä ylhäällä portailla. Hän puristi kätensä nyrkkiin, hän huohotti, hänen olisi tehnyt mielensä hyökätä Steynin jäljessä yöpuvussansa; suuret kyynelkarpalot vuosivat hänen lapsensilmistään; mutta häveten palvelustyttöä hän palasi huoneeseensa.
Hän itki, itki hiljaa, jotta palvelija ei kuulisi, jotta hänellä ei olisi vielä tätä lisäiloa. Oi, tätä tuskaa, kipua sydämessä, ruumiillista kipua, ruumiillista kipua! Ei kukaan, joka ei ollut kokenut samaa kuin hän, voinut kuvitella mielessään sitä ruumiillista kipua, jota hän tunsi ja jota olisi voinut lääkärillekin selittää. Minnehän Steyn saattoi mennä? Hän oli vielä nuori, hän näytti vielä hyvin säilyneeltä. Ja sittenkin hän oli hänen miehensä, hänen miehensä! Oi, miksi hän ei ollut enää ystävällinen hänelle, vaikka hän olikin tullut vanhaksi? Ottilie ei koskaan enää saanut tuntea edes hänen kätensä kosketusta! Ja miten kerran tämä kosketus oli saanut koko hänen olentonsa hytkähtämään! Oi, ei koskaan enää ainoatakaan suudelmaa, ei ainoatakaan ystävällistä suudelmaa, joita vanhatkin ihmiset joskus vaihtavat keskenään!
Ottilie ei mennyt levolle; hän odotti istuen ylhäällä. Palaisikohan Steyn pian? Hänkö nyt, hänkö nyt tuli? Ei, Lot se oli: Ottilie kuuli hänen avaimensa kiertyvän lukossa, tunsi hänen kevyet askeleensa.
Ja hän avasi ovensa:
»Lot!»
»Äiti, etkö ole vielä vuoteessa?»
»En, kultaseni. Lot, Lot, tule tänne!»
Hän astui huoneeseen.
»Lot, Steyn on ulkona.»
»Ulkonako?»
»Niin, hän meni ensin huoneeseensa… ja sitten kuulin hänen astuvan hiljaa alas portaita; sitten hän aivan hiljaa läksi ulos ovesta.»
»Hän ei tahtonut herättää sinua, äiti.»
»Niin, mutta minnekä hän meni?»
»Kävelemään. Hän lähtee usein kävelylle. Ilma on kovin kuuma ja tukehduttava.»
»Menikö hän kävelemään, Lot, menikö hän kävelemään? Ei, hän meni…»
Ottilie seisoi poikansa edessä säihkyen intohimoa — Lot saattoi sen nähdä kynttilän valossa. Hänen pieni vartalonsa yöpuvussaan oli kuin raivottaren, harmahtavan keltaisten kiharoiden loistaessa hänen päänsä ympärillä; kaikki, mikä hänessä oli suloista, kiehahti hänessä raivoksi, ikäänkuin hän olisi ollut äärimmäisyyteen saakka kiihottunut ja hänen äkkiä olisi tehnyt mielensä kohottaa kätensä ja iskeä korvalle poikaansa, joka uskalsi puolustaa Steyniä. Hän hillitsi kuitenkin mielensä ja vihansa, mutta kiivaita ja moittivia sanoja purkautui kuitenkin hänen vapisevien huuliensa yli.
»Kuulehan, äiti, äiti! Kuulehan toki!» Lot yritti tyynnyttää häntä. Ja hän otti hänet syliinsä ja taputteli häntä, aivan kuin kiihtynyttä lasta:
»Kuulehan, äiti, kuulehan toki!»
Ottilie alkoi nyt nyyhkyttää. Mutta Lot puhui hänelle kauniisti, sanoi, että hän erehtyi, että hän oli vain hermostunut, ja lupasi, ettei hän menisi naimisiin, jollei äiti tyyntyisi; ja täten lellitellen häntä hän varsin pian sai hänet menemään vuoteeseen, peitti hänet, pöyhötteli hänen tyynyjään:
»Kuulehan, äiti, rupea nyt nukkumaan äläkä ole tyhmä. Anna Steynin kävellä rauhassa, älä ajattele häntä, älä ajattele yhtään mitään…»
Ottilie rauhoittui Lot'n silitellessä pehmeällä kädellään äidin tukkaa ja poskea.
»Rupea nyt nukkumaan, tyhmä pikku äiti… Kylläpä sinulla, äiti, on hieno hipiä!…»