TOINEN LUKU.
Elly Takma oli hyvin onnellinen ja hän oli kauniimpi kuin pitkiin aikoihin. No niin, tuumi Adèle serkku, joka kauan oli hoitanut isoisä Takman taloutta — hänkin oli Takma ja naimaton — no niin, ensin pieni romaani, joka tekee kahdenkymmenen korvilla olevan tytön onnettomaksi, purkaantunut kihlaus nuorukaisen kanssa, jolla oli tapana käydä tervehtimässä rakastajatartaan vietettyään ensin iltansa morsiamensa luona: sellainen romaani ei jätä vakavia jälkiä tytön elämään; ja vaikka Elly oli ollut alakuloinen jonkun aikaa, niin Lot Pauws teki hänet nyt onnelliseksi, niin että hän näytti entistään kauniimmalta iloinen hymy huulillaan ja punakka väri poskillaan.
Adèle serkku — täti Adèle, niinkuin Elly nimitti häntä — herttainen, lihava, reipas ja ikäänsä nähden nuorekas nainen, ei muistuttanut missään suhteessa köyhää sukulaista, jonka on pakko suorittaa taloustyöt kodissa, vaan hän oli talon taitava emäntä, joka piti huolta kaikesta, huolehti pienemmistäkin seikoista kodissa ja oli ylpeä hyvinhoidetusta talostaan. Hän ei ollut koskaan käynyt Intiassa vaan hoiti isoisän taloa aito-hollantilaisella huolellisuudella, antaen Ellyn kokonaan pitää huolta omista satunnaisista keppihevosistaan; sillä Ellyllä oli keppihevosensa, joita hän hoiti kunnes hän oli saavuttanut täyden taituruuden, ja sen jälkeen hankki itselleen taas uusia. Kahdeksantoista vuoden vanhana hän oli kuuluisa tennispelaaja, voittaen palkintoja kilpailuissa, hän oli tunnettu taituruudestaan, voimastaan ja sulavuudestaan, ja kaikki urheilulehdet kirjoittivat hänestä. Saavutettuaan tämän taituruuden hän pian kyllästyi tennispeliin, ripusti mailansa punaisen nauhan varaan makuuhuoneensa seinälle ja sen ympärille kaikki mitalinsa, ja rupesi suurella kiihkolla työskentelemään hyväntekeväisyys-yhdistyksessä, käyden sairaiden luona ja köyhyyden pesissä; yhdistyksen johtokunta pani suurta arvoa hänen työhönsä. Mutta eräänä päivänä, kun eräs sairas mies näytti hänelle haavoittunutta jalkaansa, Elly meni tainnoksiin ja huomasi, että hän oli ulottanut liian pitkälle ihmisystävällisen innostuksensa. Hän kieltäytyi työstä; ja keksien, että hänen tunteelliset sormenpäänsä olivat erikoisen kätevät, hän alkoi valmistaa itselleen hattuja sekä muovailla. Hän onnistui kummassakin yrityksessään: hatut olivat niin kauniita, että hän tuumi vakavasti perustaa muotiliikkeen ja elättää itseään työllään. Muovaileminen oli niin ikään viehättävää: opiskeltuaan muutamia tunteja hän alkoi muovailla luonnon mukaan; ja hänen Kerjäläispoikansa pää hyväksyttiin näyttelyyn. Sitten Elly oli rakastunut ja oli rakastunut aivan silmittömästi; kihlausta kesti kolme kuukautta; sitten se rikkoontui; ja Elly, joka ei tehnyt mitään puolinaista vaihtelevista harrastuksistaan huolimatta, suri syvästi ja kalpeni ja laihtui ja sairastui pahasti, kunnes hän toipui eräänä päivänä säilyttäen ainoana muistona tältä ajalta alakuloisen mielensä.
Hän oli silloin kolmenkolmatta vanha ja oli ruvennut kirjoittamaan. Salanimellä hän julkaisi lyhyen kertomuksen, kuvaillen siinä omaa kihlautumistaan: se ei ollut mikään huonosti kirjoitettu kertomus. Hänen uusi keppihevosensa vei hänet vähitellen yhteyteen Charles Pauws'in kanssa, joka kirjoitti niinikään, enimmäkseen sanomalehtiin: artikkeleita, haastatteluja. Elly oli sitä mieltä, että hän oli saavuttanut jo kirjalliset rajansa. Tämän lyhyen kertomuksen jälkeen, joka oli itänyt hänessä itsessään ja puhjennut esiin hänen omasta sydämestään, hän ei aikonut kirjoittaa mitään enempää. Hän oli kolmenkolmatta ikäinen, hän oli vanha. Hän oli elänyt elämänsä, kokenut sen monet vaihtelut. Mutta jotakin hänellä oli vielä jäljellä, nimittäin Charles. Tosin Charles oli pehmeäluontoinen, koko lailla sukkela, hänellä oli äitinsä kauniit silmät, huolellisesti harjattu vaalea tukka ja liian vaaleansiniset kaulahuivit, hän ei ollut lainkaan Ellyn unelmien mies; ja Elly itse oli aika ajoittain kovin alakuloinen ja surumielinen. Mutta hän piti Charlesista, piti hänestä hyvinkin paljon, ja hän huomasi, että Charles tuhlasi kykynsä jokapäiväiseen työhön, sanomalehtikirjoituksiin, joita hän sepitti huomattavalla taidolla — olihan se taidetta sekin, niinkuin Charles hänelle vakuutti — mutta hänen molemmat romaaninsa sitä vastoin olivat erittäin hyvät; eikä hän ollut yrittänytkään mitään vakavampaa työtä kymmenenä viime vuonna. Ja niinpä tässä tytössä, joka omalla rajoitetulla alallaan oli niin perinpohjainen, heräsi tuuma — se kohosi Hänen alakuloisuutensa ja surunsa hiukan romanttiselta pohjalta — saada Lot innostumaan todelliseen työhön. Elly ei tahtonut enää työskennellä itsensä hyväksi, vaan toisen, Lot'n puolesta, jolla oli niin paljon hyviä ominaisuuksia, vaan ei kehittänyt niitä kylliksi. Yhä useammin Elly oli hänen seurassaan; hän kutsui hänet teelle; he juttelivat, juttelivat hyvin paljon; ja vaikka Lot ei ollutkaan rakastunut Ellyyn, niin oli hänestä hauska olla hänen seurassaan, hän innostui ja alkoi kirjoittaa romaania, joka oli jäänyt kesken. Elly herätti hänessä sen luulon, että hän halusi häntä omakseen. Ja hän kosi häntä. Elly oli hyvin onnellinen, ja Lot samoin, joskaan he eivät olleet intohimoisesti rakastuneita toisiinsa. Heitä viehätti se ajatus, että he saisivat olla yhdessä, jutella yhdessä, elää, tehdä, työtä, matkustaa yhdessä, he tunsivat vienoa sielujen sympatiaa: Lot'n sielu oli pikemmin pieni, turhamainen, kyynillinen, taiteellinen, sen lisäksi hänessä oli paljon suvaitsevaisuutta toisia ihmisiä kohtaan, hiukan ivallista katkeruutta sekä suuri kauhu, joka kerrassaan hallitsi hänen sieluaan, vanhenemisen kauhu; Ellyn sielu oli tällä hetkellä kokonaan hänen elämäntehtävänsä lumoissa, sen ainoana haluna oli sulautua täydellisesti toiseen olentoon.
Tänä aamuna Elly lauloi tuulen lennättäessä syksyisiä lehtiä kultaisessa auringonvalossa ikkunoiden ulkopuolella. Hän parhaillaan korjaili talvihattuaan, sillä tätä taitoaan hän ei ollut kokonaan kadottanut, kun serkku — täti — Adèle astui huoneeseen:
»Isoisä on nukkunut huonosti; kuulin hänen liikkuvan lakkaamatta.»
»Hän ei varmaankaan ole saanut nukutuksi huminalta», sanoi Elly. »Isoisä kuulee aina tuollaista ääntä, tiedäthän. Tohtori Thielens pitää sitä täydellisen kuurouden alkumerkkinä. Isoisä parka! Menen heti hänen luoksensa… Ensin vain laitan hattuni valmiiksi. Tahdon panna sen tänään päähäni. Me lähdemme vanhan rouva Dercksz'in ja Stefanie tädin luo… Täti, olen niin kovin onnellinen. Lot on niin herttainen. Ja hän on niin viisas. Olen varma, että tulemme hyvin onnellisiksi. Tahdon matkustaa oikein paljon. Lot pitää matkustamisesta… On ollut kysymys siitä, että asuisimme yhdessä Steynin ja Ottilien kanssa. En osaa sanoa mitään sen johdosta. Kernaammin soisin, että meillä olisi oma koti. Enpä tiedä kuitenkaan. Pidän niin paljon äidistä: onhan hän Lot'n äiti. Mutta rakastan sopusointua ympärilläni; ja Steyn ja Ottilie riitelevät. Minä sanon häntä aivan yksinkertaisesti vain Steyniksi. 'Herra' tuntuu niin jäykältä; ja isäksi minun on mahdoton häntä sanoa. Sitä paitsi Lot sanoo häntä myöskin Steyniksi. Tuollaiset perhesuhteet ovat vaikeita. Steynin omasta mielestä tuntuisi merkilliseltä, jos sanoisin häntä isäksi… Pidätkö hatusta nyt tällaisena? Minä korjaan sinun omasi huomenna. Katsohan, se on aivan kuin uusi! Nyt menen isoisän luo. Isoisä parka, vai hän on nukkunut huonosti?…»
Hän jätti oven auki. Adèle täti katsoi ympärilleen: huone oli täynnä hattutarpeita. Kerjäläispoika hymyili nurkasta; mitalit riippuivat mailan ympärillä; kirjoituspöytä oli täynnään paperiliuskoja.
»Mikä epäjärjestys!» sanoi Adèle täti.
Hän ei uskaltanut kajota papereihin, vaikka hän kernaasti olisi pannut ne järjestykseen: hänen oli aivan mahdoton nähdä tuollaista paperiröykkiötä ja vaivoin hän sai hillityksi syyhyvät sormensa. Mutta hattutarpeet hän keräsi kokoon ja pisti ne piironginlaatikkoon. Sitten hän läksi alas, missä palvelijat siivosivat ruokasalia. Elly, juostessaan portaita ylös, kuuli tomutettavan nojatuoleja, ja hänestä tuntui ikäänkuin iskut olisivat osuneet hänen omaan selkäänsä, ja niinpä hän kiiruhti vieläkin nopeammin portaita ylös toiseen kerrokseen, missä isoisän huone sijaitsi. Hän pysähtyi hänen ovensa ulkopuolelle, veti henkeään, kolkutti, avasi oven ja astui tyynenä sisään:
»Mitenkä sinä voit tänä aamuna, isoisä?»
Vanha herra istui kirjoituspöytänsä ääressä katsellen laatikkoon; hän sulki sen nopeasti, kun Elly astui sisään. Nuori tyttö meni hänen luokseen ja suuteli häntä:
»Kuulin, ettet ole nukkunut hyvin?»
»En, lapseni, luullakseni en nukkunut lainkaan. Mutta minä tulen toimeen unettakin.»
Isoisä Takma oli yhdeksänkymmenenkolmen vanha: hän oli nainut vanhana, samoinkuin hänen poikansakin, ja siksi hänellä saattoi olla Ellyn ikäinen pojantytär. Vanha herra näytti kuitenkin nuoremmalta, paljoa nuoremmalta, ehkäpä siksi, että hän hoiti ulkomuotoaan, vaikka hän tekeytyikin välinpitämättömäksi sen suhteen. Ohut harmaa hiusseppel ympäröi yhä norsunluun väristä kalloa; sileäksi ajetut kasvot näyttivät ikäänkuin kuivalta pergamentilta; mutta suu irtohampaineen oli nuorekas ja hymyilevä ja silmät olivat vaaleanruskeat, kirkkaat, vieläpä terävät silmälasien takana. Hänen vartalonsa oli pieni, hento ja laiha kuin nuoren miehen; ja hyvin lyhyt takki riippui hänen hiukan kumaraisilla ja laihoilla hartioillaan: edestä se oli avonainen ja laskeutui poimuille takaa. Kädet, liian suuret verrattuina miehen pieneen ruumiiseen, olivat hienosuoniset ja hyvin hoidetut, mutta ne vapisivat lakkaamatta; ja niskajänteet nytkähtelivät, niin että pää nuokkui aika ajottain. Hänen äänensä oli iloinen ja vilkas, ehkä liian sydämellinen, ollakseen luonnollinen; ja sanat tulivat hänen suustaan hitaasti ja punnittuina, miten yksinkertaisista asioista hän lie puhunutkin. Hän istui suorana tavallisella tuolilla, ei koskaan kokoon lyyhistyneenä, ikäänkuin hän aina olisi pitänyt varansa; kävellessään hän liikkui nopeasti, hänen jäykät jalkansa astuivat lyhyin askelin ikäänkuin koettaen salata luuvaloa. Hän oli palvellut Intiassa siviilivirastossa, lopulta ollut Intian hallituksen jäsen ja joutunut vuosia sitten eläkkeelle; hänen keskustelustaan kävi ilmi, että hän seurasi politiikkaa ja siirtomaiden asioita: hän teki niistä hyväntahtoista pilaa. Seurustellessaan muiden kanssa, jotka kaikki olivat häntä nuoremmat — sillä hänen ikäisiään olivat ainoastaan vanha rouva Dercksz, omaa sukuaan Dillenhof, joka oli yhdeksänkymmenenseitsemän, ja tohtori Roelofsz, kahdeksankymmenenkahdeksan-vuotias — seurustellessaan muiden kanssa hän oli ystävällinen ja alentuvainen, sillä hän käsitti, että maailma näytti toiselta kuusi-. kymmen- jopa seitsemänkymmen-vuotiaista kuin hänestä itsestään; mutta hänen sydämellisyytensä oli liian suuri, joskus liian ylitsevuotava, jotta sitä olisi voitu ottaa täydestä, ja siksi ihmiset eivät koskaan uskoneet hänen tarkoittavan sitä mitä hän sanoi. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut diplomaatti, joka, ollen itse aina varuillaan, koetti ottaa selkoa siitä, mitä toinen tiesi. Joskus hänen kirkkaihin silmiinsä silmälasien taakse ilmestyi terävä ilme, ikäänkuin jokin äkillinen ajatus olisi iskenyt häneen: hän heilautti päänsä kallelleen, ikäänkuin hän olisi kuullut jotakin, hänen suunsa vetäytyi nauruun ja hän myönsi nopeasti siihen, mitä toinen hänelle parhaillaan sanoi.
Merkillisintä noin vanhassa miehessä oli hänen nopea, värähtelevä selväjärkisyytensä. Aivankuin joku outo voima olisi teroittanut hänen henkiset kykynsä, niin että ne pysyivät täydessä toiminnassa, sillä hän luki yhä varsin paljon, joskin silmälasien avulla; hän kuuli hyvin; hän oli hyvä viinin tuntija, hänen hajuaistinsa oli aivan moitteeton; hän saattoi löytää tavaroitaan pimeässä; vain joskus, kesken keskustelua, hänet valtasi voittamaton uupumus; hänen silmänsä tuijottivat silloin lasimaisina eteensä ja hän nukahti. Toiset jättivät silloin hänet rauhaan ja olivat siksi hienotunteisia, etteivät olleet sitä lainkaan huomaavinaan; viisi minuuttia myöhemmin hän saattoi herätä ja jatkaa keskustelua unohtaen tämän hetkellisen tajuttomuuden. Kukaan ei voinut huomata sitä sisäistä hätkähdystä, joka vavisutti hänen ruumistaan hänen herätessänsä.
Elly pistäytyi joka aamu hetkeksi isoisäänsä katsomaan.
»Me lähdemme vieraskäynneille tänään iltapäivällä», sanoi Elly.
»Sukulaisten luo. Emme ole vielä olleet missään.»
»Ettekö edes isoäidin luona?»
»Hänen luokseen me menemme kaikkein ensiksi tänään. Isoisä, me olemme olleet kolme päivää kihloissa. Ei sitä voi heti paikalla mennä häiritsemään ihmisiä onnellansa.»
»Ja sinä olet onnellinen, lapseni», isoisä alotti sydämellisesti.
»Enköhän…»
»Olen pahoillani, etten voi pitää teitä täällä, sinua ja Lot'ta», hän jatkoi kevyesti: hän käsitteli joskus aivan kevyesti vakavia asioita; ja hänen ohut äänensä kuulosti silloin aivan välinpitämättömältä. »Mutta katsohan, olen liian vanha sellaiseen: nuori pari kahlehdittuna minuun! Sitä paitsi on teidän paljoa mieluisempaa asua erikseen… Lapsi, me emme ole koskaan puhuneet raha-asioista, sinä ja minä. Niinkuin tiedät, isä ei jättänyt mitään jälkeensä ja hukkasi vain äitisi varat, hävitti ne kaikenlaisissa liikeasioissa Javassa; heillä ei ollut onnea. Ei kummallakaan sinun vanhemmistasi. No niin, lapsi, minä en ole mikään rikas mies, mutta voin elää niinkuin elän, sillä vanha mies ei tarvitse paljoa, ja Adèle täti hoitaa hyvin kaikki asiat. Olen laskenut, että voin antaa sinulle kaksi tuhatta guldenia kuussa. Mutta siinä onkin sitten kaikki, lapsi, ihan kaikki.»
»Mutta isoisä, sehän on todellakin kovin kilttiä…»
»No niin, voit ottaa sen vastaan isoisältäsi. Sinä perit minut kuitenkin, vaikket yksin kaikkea; ei, isoisällä on muitakin perillisiä: hyviä tuttavia ja ystäviä… Siihen ei ole enää pitkä aika, lapsi. Rikkaaksi sinä et tule, sillä taloni on ainoa ylellisyyteni. Kaikki muu, niinkuin hyvin tiedät, on varsin vaatimatonta. Mutta saat kylliksesi, varsinkin myöhemmin; ja Lot näyttää voivan ansaita hyvin. Raha ei ole hänelle pääasia, lapsi: hänelle tärkeintä on… on…»
»Mikä, isoisä?»
Vanha mies väsähti äkkiä. Mutta hetken kuluttua hän jatkoi:
»On ollut puhe siitä, että asettuisitte asumaan yhdessä Steynien kanssa…»
»Niin kyllä, mutta asia ei ole vielä ratkaistu.»
»Ottilie on herttainen, mutta kiivasluonteinen», sanoi vanha herra ja vaipui mietteihinsä: hän näytti ajattelevan aivan muuta, paljoa tärkeämpiä asioita.
»Jos suostun siihen, niin teen sen äidin vuoksi, isoisä, sillä hän on niin hellästi kiintynyt Lot'hon. Kernaimmin asuisin omassa pienessä talossani. Mutta joka tapauksessa tulemme olemaan paljon matkoilla. Lot sanoo, että hän osaa matkustaa halvalla.»
»Kyllä sinä voit sen tehdä, kunhan olet hienotunteinen: minä tarkoitan, asua Steynien kanssa. Ottilie on tietenkin paljon yksin, raukka. Kukapa tietää? Ehkäpä voisit korvata hänelle hiukan hellyyttä, ystävyyttä…»
Hänen kevyt äänensä muuttui pehmeämmäksi, täyteläisemmäksi ja vakavammaksi.
»Saadaanpa nähdä, isoisä. Jäätkö huoneeseesi vai syötkö aamiaista alhaalla?»
»En, lähetä tänne jotakin. En ole nälissäni, ei minulla ole ruokahalua…»
Hänen äänensä kuulosti taaskin kevyeltä, aivan kuin tuulen kuiskeelta.
»Ilma on tänään varsin tuulinen; luulenpa, että rupeaa satamaan. Aiotko siitä huolimatta lähteä ulos iltapäivällä?»
»Hetkeksi, luullakseni… Rouva Dercksz'in luo…»
»Isoäidin luo…»
»Niin, niin, parasta sanoa häntä isoäidiksi. Kun näet hänet, niin sano häntä heti vain isoäidiksi. Se on vähemmän jäykkää: hän pitää siitä… vaikkapa et vielä olekaan naimisissa Lot'n kanssa…»
Vanhuksen ääni väsähti; hän huokasi ikäänkuin hän olisi ajatellut muuta, paljoa tärkeämpiä asioita; ja nytkähyttäen niskojaan hän ojensi itseään ja istui siten hetken aikaa, pää kallellaan, ikäänkuin hän olisi kuullut jotain, tai kuunnellut jotakin. Ellyn mielestä isoisä ei näyttänyt tänään reippaalta. Väsymys valtasi hänet jälleen; hänen päänsä painui alas ja silmien ilme muuttui lasimaiseksi. Ja hän istui siinä niin heikkona ja raihnaisena, ikäänkuin olisi voinut puhaltaa hengen hänestä kuin lentävän höyhenen. Elly jätti hänet yksikseen epäröityään hetken aikaa. Vanha herra hätkähti kuullessaan oven painuvan kiinni, ja tuli jälleen täyteen tajuntaansa. Hän istui silmänräpäyksen tai kaksi liikkumatta. Sitten hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, jonka ääressä hän äskenkin oli hommaillut, ja otti esille revityn kirjeen palaset. Hän repi ne vieläkin pienemmiksi, niin pieniksi kuin hän vain saattoi, ja heitti ne paperikoriin poisheitettävien paperien joukkoon. Sen jälkeen hän repi rikki toisenkin kirjeen ja vielä kolmannen lukematta niitä. Hän heitti pienet palaset koriin ja ravisteli koria. Repiminen väsytti hänen jäykkiä sormiaan; ravistaminen väsytti hänen käsivarttaan.
»Vielä muutamia tänä päivänä», hän mutisi. »On jo aika, on jo aika…»