KAHDESTOISTA LUKU.
Vanha herra Pauws tuli asemalle heitä vastaan, illalla Brüsselissä.
»Rakas poikani, rakas poikani, mitä sinulle kuuluu? Ja tämä on siis sinun pikku vaimosi! Rakas lapseni, toivotan sinulle onnea koko sydämestäni!»
Hän levitti käsivartensa ja syleili ensin Lot'ta ja sitten Ellyä.
»Olen tilannut teille huoneen Métropolessa, mutta toivon, että ensin tulette syömään illallista minun luokseni. Silloin olen ikäänkuin ollut mukana häissännekin. Ette suinkaan ole väsyneet, vai mitä? Ei, eihän se ole mikään matka. Parasta jos lähetätte matkakapineenne suoraan hotelliin. Minulla on ajuri: mennäänkö suoraa päätä kotiin? Luuletteko, että me mahdumme kaikki kolme? Mahdumme kyllä, istutaan sievästi.»
Toistamiseen Elly näki nyt vanhan herran, valkoisen ja punakan, hyvin säilyneen seitsemänkymmen-vuotiaan: Elly oli käynyt kihlausaikanaan Lot'n kanssa tervehtimässä häntä. Hänessä oli jotakin päättäväistä ja varmaa, samalla kun hän oli ystävällisen iloinen, varsinkin nyt, kun hän näki Lot'n jälleen. Hän otti heidät vastaan poikamiesasunnossaan. Hän avasi oven omalla avaimellaan; hän oli maksanut nopeasti ajurin, ennenkuin Lot ennätti sen tehdä; ja hän työnsi nuoren parin portaita ylös. Itse hän sytytti kaasullekin käytävässä:
»Minulla ei ole iltasin apulaista, niinkuin näette. Siivoojani tulee aamuisin. Ateriat syön ravintolassa. Olin aikonut tarjota teille illalliset ravintolassa; mutta luullakseni tämä on hauskempaa… Kas niin!»
Ja nyt hän sytytti kaasun arkihuoneessa nopealla liikkeellä, aivan kuin nuori mies. Elly hymyili hänelle. Pöytä oli katettu ja siinä oli kukkia sekä pari viinipulloa jäähdyttäjässä.
»Tervetuloa, rakas lapseni!» sanoi vanha mies suudellen Ellyä.
Hän auttoi Ellyn päältä hänen viittansa ja hattunsa ja vei ne makuuhuoneeseensa.
»Sinunkin on parasta tuoda päällystakkisi tänne sisään, Lot.»
»Sinun isäsi on ihastuttava!» sanoi Elly.
Pieni arkihuone oli kodikas ja mukava; hänellä oli omat huonekalunsa. Kirjoja oli kaikkialla; valokuvia seinillä ja hevosten ja koirien kuvia; aseita hyllyllä; ja sen alla — se teki Ellyyn syvän vaikutuksen aivan kuin ensi kerrallakin — Ottilien muotokuva kaksikymmen-vuotiaana, vanhanaikainen hilkka päässä, mikä puki häntä suurenmoisesti, jotta hän näytti ikäänkuin pieneltä romaanisankarittarelta. Omituista, hän tuumi, Steynilläkin on huoneessaan koirien ja hevosten kuvia; Steyn on myös innokas metsämies, ulkoilma-ihminen; Steyn on myös kaunis mies. Elly hymyili ajatellessaan, että samanlainen miestyyppi oli aina viehättänyt Ottilieta; hän hymyili aivan samoin kuin Lot'kin joskus hymyili äidilleen.
»Te molemmat olette varsin suuresti toistenne näköisiä», sanoi Pauws, kun he kävivät pöytään istumaan. »Katsokaahan, lapset, tällaista minä olen teille hankkinut. Kaikki on valmiina ostettua. Vaan kylmää ruokaa. Haluatteko kaviaaria ja paahdettua leipää?»
»Minä olen aivan hullaantunut kaviaariin», sanoi Lot.
»Muistin sen! leikkelyjen jälkeen kalamajoneesia: ehkäpä tässä on liiaksi kalaa, mutta minun täytyi valita kylmiä ruokia, sillä minulla ei ole keittäjää eikä keittiötä. Sitten tässä on kylmää kananpoikaa ja hilloketta: hollantilainen ruokalaji teitä varten; täällä yhtä vähän kuin Ranskassakaan ei syödä koskaan niitä yhdessä. Sitten hanhenmaksavanukasta. Ja leivoksia sinulle, Elly.»
»Pidän minäkin leivoksista», sanoi Lot tutkien tarkasti niitä.
»Sitä parempi. Paremmanpuolista punaviiniä, Chateau-Yquem'iä ja Heidsieck'iä. Sain myös hyviä hedelmiä. Kahvia, likööriä, sikareja ja paperossi Ellylle, siinä kaikki. Sen parempaa en ole voinut saada aikaan.»
»Mutta isä, sehän on ihanaa!»
Vanha herra avasi sampanjapullon nopeasti ja kätevästi rypistäen kulmakarvojaan.
»Maljanne, lapset!»
Sampanja kuohuili korkealle.
»Maltahan, Elly, maltahan, anna minun täyttää lasisi… Kas noin, tässä on teille, lapset, ja tulkaa onnellisiksi!»
»Sinä olet Lot'n näköinen», sanoi Elly.
»Minäkö? Siinä tapauksessa Lot on minun näköiseni.»
»Niin, sitä minä tietysti tarkoitinkin.»
»Mutta sehän on aivan eri asia!»
»Niin mutta Lot… Lot on myöskin äitinsä näköinen.»
»Niin, minä olen äidin näköinen», sanoi Lot.
Hän oli lyhyt, solakka, melkein hintelä ja vaalea; vanha herra oli lihava ja jykevä, hänellä oli terve ihonväri ja paksu harmaa tukka, jossa yhä vieläkin oli joitakin mustia haivenia.
»Niin, mutta minun luullakseni Lot on saanut suulautensa sinulta, vaikka hän onkin äitinsä näköinen.»
»Vai olenko minä suulas?» sanoi vanha Pauws nauraen.
Hänen kätensä, jotka olivat alituisessa liikkeessä, ojensivat kaiken aikaa lautasia monine leikkelyineen.
»Uskoisiko sitä, että isä on seitsemänkymmenen?» sanoi Lot. »Isä, olen aivan hämmästynyt joka kerta, kun näen sinut! Mikä pitää sinut näin nuorena?»
»En minä tiedä, poikaseni; olen vain sillä lailla luotu.»
»Etkö ole koskaan pelännyt vanhentumista?»
»En, rakas poikani, en ole koskaan pelännyt… vanhentumista enkä mitään muutakaan.»
»Mistä minä olen sen sitten saanut? Äidillä ei ole sitä pelkoa, ei ainakaan samassa määrässä kuin minulla, vaikka…»
»Sinä olet taiteilija; niillä on tuollaisia hulluja ajatuksia. Minä olen aivan tavallinen ihminen.»
»Minä tahtoisin olla sinun kaltaisesi, pitkä ja hartehikas. Minä katselen sinua aina kateudella.»
»Mitä vielä, Lot, olet erinomainen sellaisena kuin olet!» sanoi Elly kumartuen hänen puoleensa.
»Jos olisit minun kaltaiseni, niin et olisi viehättänyt vaimoasi, vai mitä sanot, Elly?»
»Sitä on vaikea sanoa, isä!»
»Mitä kotiin kuuluu, poikaseni?»
»Samaa kuin ennenkin, samaa kuin ennenkin.»
»Miten äiti jaksaa?»
»Terve hän kylläkin on. Mutta henkisesti hän on kovin masennuksissa, kun minä menin naimisiin.»
»Miten hän ja Steyn tulevat keskenään toimeen?»
»He riitelevät.»
»Voi, tuota sinun äitiäsi!» sanoi Pauws. »Elly, ole hyvä ja ota majonneesia. Eikö saa olla? Lot, annahan viinipullo tänne: minä avaan sen… Tuo sinun äitisi on aina riidellyt. Sääli, että hän teki sitä. Suuttumusta, vihaisia sanoja… turhan tähden: sellaista se oli aina minunkin aikanani. Ja toisaalta hän oli niin suloinen… ja niin sanomattoman kaunis!»
»Niin», sanoi Lot, »ja minä olen äidin näköinen, joskin rumennettu painos.»
»Hän ei tarkoita sanaakaan siitä mitä hän sanoo», sanoi Elly.
»Ei», sanoi vanha herra, »hän ei tarkoita sitä, tuo itserakas poika!»
»Siitä huolimatta olisin kernaammin tahtonut olla sinun näköisesi, isä.»
»Lot, sinä puhut hullutuksia… Lisään majonneesia, Elly? Eikö todellakaan? Maistetaanpa sitten kylmää kananpoikaa. Ei, anna se tänne, Lot, minä leikkaan… Ja teidän häänne olivat aivan hiljaiset? Ei lainkaan kirkollista vihkimistä?»
»Ei.»
»Eikä kutsuvieraita?»
»Ei, Ellyllä on niin vähän ystäviä, ja minullakin on kovin vähän Hollannissa. Me elämme aivan eristettyinä Haagissa. Koko meidän sukumme elää eristettynä. Paitsi d'Herbourgeja ei todellakaan ole ketään.»
»Se on totta.»
»Noita hirveän vanhoja ihmisiä ei tietenkään voi ottaa edes lukuun.»
»Niin, isoisä, isoäiti… Ja vanha tohtori…»
»Anton eno elää aivan yksikseen.»
»Hm, hm… niin…»
»Harold eno on myöskin vanha.»
»Kahta vuotta minua vanhempi.»
»Mutta hän on heikko terveydeltänsä.»
»Niin… ja omituinen. Sitä hän aina on ollut. Hiljainen ja alakuloinen. Mutta kelpo mies.»
»Entäs kotiväki, Steyn ja äiti: milläpä me osaisimme huvittaa ihmisiä?»
»Unohdat Stefanie tädin: siinä on täti, joka jättää rahaa jälkeensä, samoinkuin Anton enokin; sinun tädilläsi on yllin kyllin.»
»Oi, Lot ei välitä perinnöistä!» sanoi Elly.
»Sitäpaitsi ei teillä kahdella ole mitään hätää», sanoi vanha Pauws.
»Oikeassa te olette: mitä hyötyä on häistä? Mitä tuttaviin tulee…»
»Ei meillä ole paljon tuttaviakaan.»
»Sepä omituista. Tavallisesti intialaisten perheiden ympärillä on hyvinkin paljon elämää. 'Touhua', niinkuin meillä oli tapana sanoa.»
»Enpä tiedä: ei meidän tuttavamme ole 'touhunneet' meidän talossamme!»
»Ei, meillä oli kylliksi touhua ilmankin: siitä äiti piti aina huolta.»
»Se vieroitti äidin ystävätkin talosta.»
»Luonnollisesti… Äidin elämä ei tosiaankaan ole ollut aivan tavallista laatua… kolmine miehineen!»
»Ei tietenkään… Minä en anna häiritä itseäni… Mutta sukulaisiaan hän ei ole paljonkaan ajatellut.»
»Ei. Isoäiti alotti ensiksi. Hänkin teki mitä hän itse halusi.»
»Olen kuullut kaikenlaisia huhuja…»
»Minä olen myöskin kuullut paljon huhuja, eivätkä ne olleet aiheettomia. Isoäiti oli suuri koketti aikoinansa ja herätti enemmän ihailua Javassa, kuin mikä oli soveliasta.»
»Sanotaan, että äiti…»
»En tiedä, mutta mahdollista se kyllä on. Joka tapauksessa te kaksi olette siinä määrin toistenne näköisiä, että voisitte olla sisarukset.»
»Pahimmassa tapauksessa me olemme serkut», sanoi Elly.
»Niin, isoäiti alkoi ensimäisenä… Paljon siitä on puhuttu… Oi, nuo ihmiset ovat nyt niin vanhoja! Heidän aikalaisensa ovat kuolleet. Ja asiat unohtuvat. Kukapa enää ajattelisi tai puhuisi sellaisesta mikä on tapahtunut niin kauan sitten?»
»Isoäidin rakastajistako?»
»Niitä oli lukematon joukko!»
»Tohtoriko?»
»Niin väitetään. Ja Ellyn isoisä.»
»Nuo vanhat ihmiset!» sanoi Elly.
»Kerran hekin olivat nuoria!»
»Ja me olemme kerran vanhoja», sanoi Lot. »Me vanhenemme, se on varma.»
»Vaiti poika! Te ehditte vielä vanhentua, kunhan ensin olette seitsemänkymmenen vanhat… Niin, isoäiti de Laders, isoäiti Dercksz: muistan hänet Intiassa viisikymmentä vuotta sitten.»
»Voi hyvä Jumala, kylläpä ne ovat vanhoja muistoja!» sanoi Lot väristen.
»Juo lisää sampanjaa, jos sinua värisyttää… Viisikymmentä vuotta sitten olin minä nuori poika, kahdenkymmenen-vuotias. Isoäiti oli yhä kaunis nainen, joskin koko lailla yli neljänkymmenen. Hän jäi leskeksi hyvin nuorena, hänen ensimäisen miehensä kuollessa. Malttakaahan: Dercksz'in hukkuessa hän oli kolmenkymmenenkuuden… Sitten äiti syntyi.»
»Kuinka hirveän, hirveän pitkä aika siitä onkaan!» sanoi Lot. »Sitä tulee aivan pyörälle päästään ajatellessaan niin kauaksi taaksepäin.»
»Siitä on kuusikymmentä, niin kuusikymmentä vuotta nyt», sanoi Pauws uneksien. »Olin siihen aikaan lapsi, kymmenen vuoden vanha. Muistan vielä hyvin tuon tapahtuman. Se oli Semarangissa; isäni oli upseeri. Minun perheeni tunsi Derckszlt. Asiasta puhuttiin paljon. Olin lapsi, mutta se teki minuun syvän vaikutuksen. Siitä puhuttiin hyvin paljon, siitä puhuttiin monen vuoden kuluessa. Oh kysymys ruumiin esiinkaivamisestakin. Mutta arveltiin, että se oli liian myöhäistä. Silloin hän oli ollut haudattuna jo kuukausimääriä. Kerrottiin että…»
»Että eräs jaavalainen… tikarilla… Naisen vuoksi…?»
»Niin; ja sanottiin vielä enemmänkin. Väitettiin, että Takma oli ollut sinä iltana huvilassa ja että isoäiti… Mutta mitä hyödyttää puhua siitä? Mitä se teitä liikuttaa? Elly on valkoinen kuin lakana — lapsi, miten kalpealta sinä näytät? — ja Lot vapisee koko ruumiissaan, vaikka se tapahtui niin kauan sitten.»
»Luuletko, että nuo Vanhat ihmiset… salaavat jotakin?»
»Luultavasti», sanoi Pauws. »Juodaan hiukan sampanjaa eikä välitetä siitä sen enempää. He ovat itse unohtaneet jo koko asian. Kun sinä olet yhtä vanha kuin hekin…»
»Niin olen höperö», sanoi Lot.
»Te lähdette siis huomenna Parisiin?»
»Aivan niin.»
»Käyttekö tervehtimässä Thérèse tätiä?»
»Emmeköhän», sanoi Elly. »Emme voi käyttäytyä kuin villit.»
»Entäs sitten?»
»Me lähdemme Nizzaan.»
»Oi, todellako?… Ja… ja käyttekö siellä Ottilien luona?»
»Tietysti me käymme», sanoi Lot.
»Se on oikein, se on oikein… Kuinka te voitte olettaa, että meidän kaltaisellamme perheellä olisi hieno tuttavapiiri?… Ottilie kirjoittaa minulle silloin tällöin… Hän elää yhdessä erään italialaisen kanssa… Miksikä he eivät mene naimisiin, on minulle arvoitus.»
»Ja miksi he menisivät naimisiin?» kysyi Lot.
»Mutta Lot», sanoi Elly, »menimmehän mekin!»
»Me olemme sovinnaisempia kuin Ottilie. Minä olen sovinnaisempi kuin Ottilie koskaan on ollut. En olisi koskaan uskaltanut ehdottaa sinulle, ettemme menisi naimisiin. Ottilie on kokonaisempi luonne kuin minä.»
»Hän on kerrassaan hyvä tyttö… ja hävyttömän kaunis nainen», sanoi
Pauws.
»Hän on sinun näköisesi.»
»Mutta kauniimpi painos!» sanoi vanha herra nauraen. »Elly, hiukan lisää kakkua. Mutta miksikä he eivät mene naimisiin, sitä en käsitä enkä tule koskaan käsittämään. Olemmehan me kaikki muutkin menneet naimisiin.»
»Mutta millä tavalla?» sanoi Lot. »Minun täytyy sanoa, ettette te liiaksi puolustaneet naimista hääpäivänänne!»
»Ottilie on nähnyt liiaksi paljon onnettomia avioliittoja ympärillään.»
»Niin hän sanoo. Mutta se ei ole minusta mikään oikea syy. Lempo soikoon, kun mies rakastuu, niin hän menee naimisiin! Hän menee sekä kirkolliseen että siviili-avioliittoon… Pulmakseni suuni puhtaaksi, minusta oli pikemmin raukkamaista teidän puoleltanne, kun ette antaneet vihkiä itseänne.»
»Mutta isä, et suinkaan sinä pane niin suurta arvoa siihen, että pappi antaa siunauksensa avioliitolle!»
»Vaikka en panekkaan, niin on sitä tapana tehdä. Se on nyt kerta tapana. Emme me itse säädä lakeja itsellemme.»
»Emme kylläkään, mutta kaikki yhteiskunnalliset lait ovat muuttuneet.»
»Sanokaa mitä mielenne tekee; minä pysyn siinä, että tulee antaa vihkiä itsensä. Sekä papin että tuomarin. Te olette solmineet siviili-avioliiton; mutta Ottilie kieltäytyy kummastakin. Ja minulta vaaditaan, että pitäisin sitä luonnollisena ja valistuneena ja Jumala tiesi minä. Vaan en voi sitä tehdä. Olen pahoillani hänen tähtensä. Onhan se kylläkin hyvä: hän on suuri taiteilijatar ja voi käyttäytyä toisin kuin tavalliset naiset; mutta jos hän jonakin kauniina päivänä palaa meidän jokapäiväiseen piiriimme, niin saa hän huomata, että hän on tehnyt itsensä mahdottomaksi… Kuinka voitte olettaa, että tällaisen perheen ympärille keräytyisi ystäviä ja tuttavia?»
»Ei niitä keräännykään; olen siitä hyvilläni. Minulla on mitä ihastuttavimpia tuttavia Italiassa, ystäviä, jotka…»
»Lapset, te voitte olla oikeassa. Ottilie voi olla oikeassa, kun hän ei mene lainkaan naimisiin; ja te voitte olla oikeassa, kun olette menneet vain siviiliavioliittoon.»
»Ainakaan», sanoi Elly, »emme koskaan olisi osanneet aavistaa joutuvamme näin kodikkaille illallisille, vaikkemme ole viettäneetkään mitään juhlaa.»
»Ja näin hyville», sanoi Lot. »Elly, nämät leivokset ovat taivaallisia.»
»Meidän ei olisi pitänyt vain kaivaa esille menneitä asioita», sanoi vanha herra. »Ne saavat Lot'n vapisemaan kauhusta. Kas tuota poikaa, miten hän syö leivoksia! Noin sinun äidilläsikin oli tapana tehdä. Lapsi, oikea lapsi!»
»Niin, minuakin lapsettaa joskus, mutta en ole yhtä suuri lapsi kuin äiti.»
»Ja lähteekö hän nyt Englantiin?»
»Hän lupasi minulle, ettei hän lähtisi sinne. Mutta hänen lupauksensa eivät merkitse paljonkaan. Me jäämme pitkäksi aikaa ulkomaille; vietämme koko talven Italiassa. Eräs asia tuottaa minulle helpoitusta; äidillä ei ole rahaa; ja minä kävin pankissa ennen lähtöäni ja pyysin, siltä varalta, että äiti tulisi hakemaan rahaa, sanomaan hänelle, ettei hän voi saada mitään, koska hänellä ei ole enää mitään saatavaa…»
»Mutta hän saa sittenkin… hän on aina saanut.»
»Johtaja lupasi auttaa minua ja kieltäytyä antamasta hänelle rahaa.»
»Saa hän sitä siitä huolimatta.»
»Keneltä?»
»En tiedä, mutta rahaa hän aina saa. Kyllä hän saa rahaa, vaikka en tiedä miten…»
»No mutta isä!»
»Niin, poikaseni, voit loukkaantua niin paljon kuin haluat: minä puhun kokemuksesta. Miten usein olen kiistellyt äidin kanssa raha-asioista! Aluksi sellaista ei tapahtunut koskaan, mutta sittemmin sattui useastikin!…»
»Äiti ei ymmärrä numeroista mitään ja hän on huolimaton. Hän löytää aina rahaa lipastostaan.»
»Niin, kyllä minä sen tiedän: ennen aikaan hän löysi aina jos jotakin lipastostaan. Erinomaista, että hän yhä edelleenkin tekee tuollaisia löytöjä. Rahan vuoksi me emme kuitenkaan koskaan olisi eronneet. Jollei tuo kirottu Trevelley olisi tullut väliin, niin me ehkä vieläkin… Mutta kun äiti kerran rakastuu johonkuhun, niin… Älkäämme puhuko siitä… Katsokaahan, tämän kuvanhan te tunnette. Eikö se ole ihastuttava, Elly? Niin, sellaiselta hän näytti. En ole koskaan voinut unohtaa häntä. En ole koskaan rakastanut ketään muuta. Nyt minä olen vanha, lapset, mutta… mutta luulenpa, että yhä vieläkin pidän hänestä… Joskus tuumin, että kaikki on ohitse ja lopussa; ja sittenkin, joskus, niin vanha kuin olenkin, kärsin yhä siitä ja olen onneton… Luulenpa että rakastan yhä vieläkin häntä… Ja jos äiti olisi ollut toisen luontoinen eikä olisi kohdannut Trevelleyä… Mutta siinä on niin monta 'muttaa'… Ja jollei hän olisi kohdannut Trevelleyä, niin hän olisi kuitenkin kohdannut Steynin… Hän olisi aina kohdannut jonkun… Kuulehan Elly, kaada kahvia kuppeihin. Tahdotko chartreusea vai benedictinea? Ja jääkää vielä juttelemaan hetkeksi. Ei vanhoista asioista: vaan uusista, nuorista asioista; teistä itsestänne, suunnitelmistanne, Italiasta… Ei ole vielä myöhä; tuskin puolikymmenen… Mutta tietysti, te olette niin äsken naineet… No niin, minä saatan teidät hotelliin… Kävelemmekö? Matka ei ole pitkä… Sallikaa vanhan isänne saattaa teidät hotelliin ja antaa teille yösuudelma ja toivottaa teille onnea, kaikkea mahdollista onnea… rakkaat lapseni!»