KOLMASTOISTA LUKU.
He olivat nyt olleet joitakin päiviä Parisissa; ja Elly, joka oli Parisissa ensi kertaa, oli ihastuksissaan. Louvre, Cluny, katuelämä, teatterit iltasin haihduttivat miltei Thérèse tädin hänen mielestään.
»Oi, ei mennä hänen luokseen!» sanoi Lot eräänä aamuna, kun he kävelivät bulevardeilla. »Ehkäpä hän ei edes tiedä, keitä me olemme.»
Elly tunsi omantunnonvaivoja:
»Hän kirjoitti minulle hyvin ystävällisen kirjeen kihlaukseni johdosta ja antoi meille häälahjan. Kyllä hän tietää varsin hyvin, Lot, keitä me olemme.»
»Mutta hän ei tiedä, että me olemme Parisissa. Ei huolita lähteä hänen luokseen. Thérèse täti; en ole nähnyt häntä vuosikausiin, mutta muistan hänet kauan sitten… äidin mennessä viimeksi naimisiin. Olin silloin kahdeksantoista-vuotias poika. Thérèse täti oli silloin varmaankin neljänkymmenenkahdeksan. Kaunis nainen. Hän oli vieläkin enemmän isoäidin näköinen kuin äiti on: hän oli yhtä ylhäinen ja komea ja majesteetillinen kuin isoäiti vanhoissa valokuvissaan tai kuin hän vieläkin on istuessaan valtaistuimellaan… Hän teki aina minuun valtavan vaikutuksen… Erittäin solakka ja kaunis ja komea hän oli… tyyni ja rauhallinen, erikoinen koko olennoltaan, suloinen hymy huulilla.»
»Mona Lisan hymy…»
»Mona Lisan hymy», toisti Lot hymyillen vaimolleen, joka oli niin ihastunut Parisiin. »Mutta asiasta toiseen, Elly… Milon Venus: en voinut sanoa sitä sinulle katsellessamme sitä, koska olit tuollaisen äänettömän hurmion vallassa, mutta… mutta kun en ollut nähnyt sitä niin pitkään aikaan, niin tuntui se minusta suorastaan pettymykseltä. Ajattelehan…»
»Mitä sitten, Lot?»
»Minusta se oli vanhentunut!»
»No mutta, Lot!…»
»Vakuutan sinulle, minusta se oli vanhentunut! Kaikkiko siis vanhentuu, vanhenevatko kuolemattomatkin? Muistan sen sellaisena kuin se oli ennen: levollisena, tyynenä, vaikuttavana, valkoisena kuin lumi huolimatta katkotuista jäsenistään, loistavaa tummanpunaista samettitaustaa vasten. Tällä kertaa se ei mielestäni ollut enää yhtä vaikuttava, ei yhtä lumenvalkoinen; se näytti liiaksi rammalta; eikä samettitausta ollut enää loistava. Kaikki oli vanhentunut ja himmennyt ja minä olin mieleltäni kovin masentunut ja alakuloinen… Suoraan sanoen sitä pitäisi puhdistaa jonakuna päivänä ja samettiverho olisi uudistettava; sitten, kun sattuisi olemaan aurinkoinen päivä ja minä itse hyvällä tuulella, se voisi näyttää minusta taaskin kirkkaalta ja lumenvalkoiselta. Mutta, sellaisena kuin nyt sen näin, näytti se minusta vanhentuneelta; ja se teki minuun ikävän vaikutuksen. Se saattoi minut pahalle tuulelle kokonaiseksi tunniksi, vaikken antanut sinun huomata mitään… Muuten, Parisi on mielestäni muutenkin kovasti vanhentunut: se on likainen, vanhanaikuinen, pikkukaupunkimainen; oikea sekasotku yhteenkasattuja kortteleita ja pikkukaupunkeja; ja kerrassaan samanlainen kuin viisitoistakin vuotta sitten, ainoastaan vanhempi, rumempi ja vanhanaikuisempi. Katsohan! Tuo pahvinen kananpoikakyltti tuossa» — he olivat Avenue de l'Opéra-kadulla — »on pyörinyt vartaansa varassa rasvan tippuessa siitä: Elly, tuo kananpoika on jo pyörinyt viisitoista vuotta! Ja eilen illalla Théåtre Français'ssa tulin pahalle mielelle aivan kuin seisoessani Milon Venuksen edessä. Théâtre-Français on tullut niin vanhaksi, niin vanhaksi mahtipontisine lausumatapoineen, että tuumin mielessäni. 'Oliko se aina näin vanha, vai tuntuuko se vain vanhalta siksi, että itse olen vanhempi?'…»
»Mutta Thérèse täti…»
»Tahdotko todellakin lähteä hänen luokseen… Totta tosiaan, parasta olisi olla menemättä. Hänkin on vanhentunut; ja mitä me merkitsemme hänelle?… Me liikumme yhä… Minäkin olen vielä nuori, eikö totta?… Ethän pidä minua liian vanhana, elämään kyllästyneenä miehenäsi?… Italiassa me löydämme oikean ilon…»
»Siellä kaikki on vieläkin vanhempaa!»
»Niin, mutta siellä ei mikään vanhene. Siellä kaikki on menneisyyttä. Se on todellista menneisyyttä ja siksi se on niin rauhoittavaa. Siellä kaikki on kuollutta.»
»Mutta itse maa on varmaankin elävä?… Uudenaikainen elämä kulkee eteenpäin?…»
»Siitä minä en välitä. Minä en näe siellä muuta kuin menneisyyttä; ja se on niin kaunis, rauhallisen kuollut. Se ei tee mieltäni alakuloiseksi. Mieleni käy haikeaksi nähdessäni vanhoja ihmisiä ja vanhoja esineitä, jotka yhä ovat elossa, mutta hirvittävän vanhat, ja jotka vähitellen, aste asteelta kulkevat ohitsemme; mutta esineet, jotka ovat rauhallisen kuolleet ja niin sanomattoman kauniit kuin kaikki Italiassa, eivät tee minua alakuloiseksi: ne rauhoittavat mieltäni ja herättävät ihailuani kaikkea sitä kohtaan, mikä kerran oli niin ihanan elävää ja yhä on niin kaunista kuolleenakin. Parisi tekee mieleni haikeaksi, koska kaupunki on kuoleva, samoinkuin koko Ranskakin; Rooma virkistää minua: kaupunki, se osa, jonka minä siitä näen, on kuollut; ja minä tunnen itseni siinä nuoreksi ja eläväksi; ja se ilahduttaa minua, tuottaa minulle itsekästä iloa samalla kun ihailen kuollutta, rauhallista kauneutta.»
»Se tulee siis olemaan ensi kirjoitelmasi aiheena.»
»Nyt sinä alat opettaa! Jollen saa puhua ilman että minua syytetään kirjoittamisesta… niin pidän suuni kiinni.»
»Älä ole niin ärtyinen… Mitä teemme nyt Thérèse tädille?»
»Emme me mene… Kas, kun puhuu pahasta! Hyvä Jumala, miten pieni
Parisi on! Kylä pahanen!»
»Mikäs nyt, Lot?»
»Tuolla on Theo! Theo van der Staff!»
»Theo, Thérèse tädin poikako?»
»Niin. Halloo, Theo! Mitä kuuluu?… Miten hassua, että meidän piti tavata sinut!…»
»En tiennyt, että olette Parisissa… Kuherruskuukauttanneko te vietätte?»
Hän oli pieni, lihava mies viidennelläkymmenennellä, pyöreine kasvoineen ja pienine säihkyvine silmineen: hän vilkaisi Ellyyn katsellen peittelemättömällä uteliaisuudella nuorta rouvaa, joka oli vain pari päivää ollut naimisissa. Aistillisuus, joka alati etsi ruumiillista nautintoa, ympäröi häntä kuin lämmin ilmakehä, ja hänen käytöksensä oli joviaalinen ja ystävällinen, ikäänkuin hän heti paikalla olisi tahtonut kutsua heidät aamiaisille hyvään ravintolaan sekä sen jälkeen jonnekin muualle. Hänen pitkäaikuinen oleskelunsa ulkomailla oli jättänyt leimansa hänen ulkoasuunsa, puheeseensa ja liikkeihinsä, mikä kevensi hänen synnynnäistä hollantilaista raskauttansa, joskin se samalla tuntui hiukan naurettavalta, sillä sulavilla liikkeillään hän muistutti suuresti pientä naarasnorsua. Mutta hänen korvansa pistivät ulos kuin satyyrin; ja hänen silmänsä säkenöivät; ja hänen nauravat huulensa olivat paisuneet ja paksut aivankuin hänessä olisi ollut intialaista verta; ja hänen pienet, hyvin hoidetut hampaansa välkkyivät huulien välistä. Kun nainen kulki hänen ohitseen, tarkasti hän häntä yhdellä silmäyksellä kiireestä kantapäähän asti; ja hän näytti vaipuvan mietteihinsä silmänräpäykseksi tai pariksi.
»Me puhuimme juuri sinun äidistäsi, Theo. Hassua, että meidän piti tavata sinut», toisti Lot.
»Minä kävelen bulevardeilla joka aamu, ja siksi on aivan luonnollista, että tapasimme toisemme. Olen iloinen saadessani tilaisuuden onnitella teitä… Äitikö? Hän voi hyvin, luullakseni.»
»Etkö ole nähnyt häntä vastikään?»
»En ole nähnyt häntä viikkoon. Aiotteko käydä häntä tervehtimässä? Siinä tapauksessa tulen teidän kanssanne. Mennäänkö jonnekin syömään aamiaista yhdessä jälkeenpäin vai olenko minä tiellä? Jollen, niin tulkaa minun kanssani aamiaiselle. Ei mihinkään suureen ravintolaan, jonka kaikki tuntevat, vaan pieneen, erinomaiseen paikkaan, jonka minä tunnen. Siellä voimme saada suorastaan taivaallisia hummereita!» Ja hän suuteli lihavia sormenpäitään. »Tahdotteko heti paikalla lähteä äidin luo? Hyvä on, otetaan ajuri, sillä hän asuu kaukana.»
Hän pysäytti ajurin ja sanoi osoitteen:
»125 Rue Madamen varrella.»
Hän auttoi kohteliaasti Ellyn ajoneuvoihin, sitten Lot'n ja itse hän välttämättä tahtoi istua pienellä takaistuimella, nojaten toista jalkaansa vaunujen astimeen. Hän tiedusteli välinpitämättömästi haagilaisia sukulaisia, ikäänkuin vieraita henkilöitä, joita hän oli tavannut kerran tai kahdesti. Rue Madamella ajuri pysähtyi korkean ristikkoportin eteen, jonka taakse oli lyöty lautoja, niin että sen läpi oli mahdoton nähdä.
»Tässä luostarissa äiti asuu», sanoi Theo.
He astuivat alas vaunuista, ja Theo soitti kelloa. Sisar tuli avaamaan porttia, sanoi rouva van der Staffin olevan kotona, ja saattoi heidät pihan poikki. Luostari kuului Lourdes'in Pyhän Neitsyen nunnakunnalle; ja Thérèse täti oli täysihoidossa siellä yhdessä muutamien muiden hurskaiden vanhojen naisten kanssa. Sisar johdatti heidät pieneen vierashuoneeseen alakerroksessa ja avasi ikkunaluukut. Uuninreunalla seisoi Pyhän Neitsyen kuvapatsas kahden kynttiläjalan välissä; huoneessa oli sohva ja muutamia tuoleja irtopäällisineen.
»Onko kunnianarvoisa äiti kotona, sisar?» kysyi Theo.
»On kyllä, herra.»
»Sopisiko hänelle ottaa minut vastaan? Tahtoisitteko sanoa hänelle, että minun mukanani on pari vierasta?»
»Kyllä, herra.»
Sisar läksi huoneesta. Theo viittasi kädellään:
»Minun olisi pitänyt se tehdä jo kauan sitten», hän sanoi. »Käytän nyt hyväkseni tilaisuutta. Kunnianarvoisa äiti on arkaluontoinen nainen, paljoa arkaluontoisempi kuin äitini.»
He odottivat. Autiossa huoneessa oli kylmää ja kolkkoa. Lot sanoi väristen:
»En minä vaan voisi. En, en minä vaan voisi.»
»En minäkään», sanoi Theo.
Kunnianarvoisa äiti tuli ensimäisenä sisään: lyhyt nainen, jonka vartalo hukkui kokonaan puvun laskoksiin. Kaksi ruskeaa silmää loisti valkoisen nauhan alta, joka peitti hänen otsaansa.
»Herra van der Staff…»
»Rouvani…»
Theo puristi kunnianarvoisan äidin kättä: »Olen jo kauan ollut tulossa tervehtimään teitä sanoakseni, miten kiitollinen olen siitä huolenpidosta, jota te suotte äidilleni.»
Hänen ranskalaiset lauseensa kuuluivat kohteliailta ja ritarillisilta.
»Saanko luvan esittää teille serkkuni, herra ja rouva Pauws?»
»Vasta naidut, eikö niin», sanoi kunnianarvoisa äiti kumartaen ja hienosti hymyillen.
Lot ihmetteli, mistä hän sen tiesi:
»Olemme tulleet tervehtimään tätiäni… ja teitä myöskin, kunnianarvoisa rouva», lisäsi hän kohteliaasti.
»Olkaa hyvä ja istukaa. Rouva van der Staff tulee heti.»
»Onko äiti hyvissä voimissa?» kysyi Theo. »En ole nähnyt häntä… hyvään aikaan.»
»Hän voi erittäin hyvin», sanoi kunnianarvoisa äiti. »Sillä me pidämme hänestä huolta.»
»Tiedän sen kyllä.»
»Hän ei huolehdi itsestään. Niinkuin tiedätte, menee hän aina liiallisuuksiin. Hyvä Jumala ei vaadi meiltä sellaisia liiallisuuksia kuin mitä rouva van der Staff suorittaa. Minä en rukoile neljättä osaakaan siitä kuin hän. Hän rukoilee aina. Minulla ei ole aikaa siihen. Hyvä Jumala ei vaadi sitä. Meillä on työmme; minulla on sairashoito-opistoni, joka antaa meille paljon työtä. Tällä hetkellä melkein kaikki sisaret ovat ulkona työssä. Sitä paitsi on minulla palvelijatar-toimistoni. Me emme voi aina rukoilla.»
»Mutta äiti voi», sanoi Theo nauraen.
»Rouva van der Staff rukoilee liiaksi», sanoi kunnianarvoisa äiti.
»Hän on suuri intoilija…»
»Sitä hän on aina ollut kaikessa, mihin hän on ryhtynyt», sanoi Theo katsoen eteensä.
»Ja sellainen hän on yhä edelleenkin. Hän on intoilija uudessa uskossaan, meidän uskossamme. Mutta hänen ei pitäisi mennä liiallisuuksiin… eikä paastota turhan päiten… Vastikään me löysimme hänet tainnoksissa kappelista… Mutta meillä on pienet vehkeemme; kun ei ole välttämätöntä paastota, annamme me hänelle lihalientä vihannessopan asemesta tai vihannesten kastikkeena hänen huomaamattaan lainkaan… Tässä rouva tulee…»
Sisar avasi oven; ja rouva van der Staff, Thérèse täti, astui huoneeseen. Lot oli mielestään näkevinään isoäidin itsensä tulevan sisään, tosin nuorempana, mutta sittenkin vanhana. Puettuna yksinkertaiseen mustaan pukuun hän oli pitkä ja majesteetillinen ja hyvin solakka ja hänen liikkeensä olivat tavattoman sulavat. Isoäiti oli varmaankin ollut hänen näköisensä. Hänen tummien kreolilais-silmiensä katse oli unelmoiva, ja näytti siltä kuin hänen olisi ollut vaikea nähdä niitä peittävän harson läpi; mutta suu, niin vanha kuin se olikin, oli luonnollisessa hymyssä, innostuksen ilmeen karehtiessa sen pielissä. Hän salli Theon suudella itseään ja sanoi Lot'lle ja Ellylle ranskaksi:
»Hyvin ystävällistä, että tulitte minua tervehtimään. Olen hyvin kiitollinen… Vai tämä on Elly? Näin sinut vuosia sitten Hollannissa, isoisä Takman luona. Olit silloin pieni neljäntoista-vuotias tyttö. Kovin herttaista, että tulitte. Istukaa. En käy koskaan enää Hollannissa… mutta ajattelen usein… hyvin usein… sukulaisiani…»
Hänen silmiensä katse oli unelmoiva; innostus karehti hänen hymyilynsä ympärillä. Hän laski kätensä ristiin syliinsä; hänen sormensa olivat ohuet ja läpikuultavat, aivankuin isoäidin. Hänen äänensä muistutti isoäidin ääntä. Istuessaan siinä, mustassa puvussaan, luostarihuoneen kalpeassa ja kylmässä valossa, yhdennäköisyys oli kaamoittava: tämä tytär näytti olevan aivan yhtä äitinsä kanssa, näytti olevan äiti itse; ja tuntuipa siltä kuin menneet vuodet olisivat palanneet ihmeellisessä, aavemaisen kalpeassa, valkoisessa valossa.
»Ja miten he jaksavat kaikki Haagissa?» kysyi Thérèse täti.
Muutamia sanoja vaihdettiin perheen jäsenistä. Hetken kuluttua kunnianarvoisa äiti nousi tuoliltaan, jotta hän ei häiritsisi toisia, sanoi jäähyväiset ja kiitti käynnistä.
»Miten Harold eno jaksaa?… Entäs äiti, Charles? Ajattelen usein häntä. Rukoilen usein hänen puolestaan, Charles…»
Hänen äänensä, jo kauan sitten särkynyt, kuulosti pehmeämmältä kuin puhdas hollanninkieli, ja sen kreolilaissävy oli mehukas; tämä murtunut ääni teki liikuttavan vaikutuksen sekä Lot'hon että Ellyyn, jota vastoin Theo katseli kiusaantuneena eteensä: hänen mielensä oli masennuksissa ja painostanut äidin läsnäollessa.
»Miten ystävällistä, ettet ole unohtanut meitä», yritti Lot sanoa.
»Minä en unohda koskaan äitiäsi», sanoi Thérèse täti. »En tapaa enää häntä, ehkäpä en tapaa enää koskaan. Mutta pidän hänestä hyvin, hyvin paljon… ja rukoilen, rukoilen usein hänen puolestaan. Hän on sen tarpeessa. Me kaikki tarvitsemme sitä. Minä rukoilen kaikkien puolesta… koko perheemme puolesta. Kaikki he ovat sen kaipuussa. Ja minä rukoilen myös äitini, isoäidin puolesta. Ja Elly, rukoilen myös isoisän puolesta… Olen rukoillut jo vuosikausia; olen rukoillut kokonaista kolmekymmentä vuotta. Jumala kuulee varmasti rukoukseni…»
Oli vaikea sanoa mitään; ja Elly tarttui vain tädin käteen ja puristi sitä. Thérèse täti kohotti hiukan leuasta Ellyn kasvoja, katseli niitä tarkkaavaisesti ja katsoi sitten Lot'hon. Yhdennäköisyys hämmästytti häntä, mutta hän ei sanonut mitään.
Hän oli asiasta perillä. Thérèse täti tiesi sen. Hän ei käynyt enää koskaan Hollannissa eikä luullut koskaan enää näkevänsä sisartaan, jonka hän tiesi olevan Takman tyttären, ei koskaan Takmaa eikä äitiään. Mutta hän rukoili varsinkin näiden ihmisten puolesta, koska hän oli asiasta perillä. Hän, joka kerran oli ollut, samoinkuin hänen äitinsäkin, maailmannainen, intohimoinen nainen, jolla oli kreolittaren kiihkeästi rakastava ja vihaava sydän, oli kuullut äitinsä omasta suusta, hänen maatessaan kuumehoureissa, tuon asian, josta hän siitä saakka oli ollut perillä. Hän oli nähnyt äitinsä näkevän — vaikka hän ei ollutkaan itse sitä nähnyt — hän oli nähnyt äitinsä näkevän aaveen huoneen nurkassa. Hän oli kuullut äitinsä rukoilevan armoa päästäkseen eroon rangaistuksestaan. Hän ei ollut, niinkuin Harold Dercksz, nähnyt Sitä kuusikymmentä vuotta sitten, mutta hän oli ollut asiasta perillä kolmekymmentä vuotta. Ja tuo tieto oli antanut kovan iskun hänen hermostuneelle ja kiihoittuneelle mielelleen; ja hän, kreolitar, kiihkeän rakkauden ja vihan nainen, seikkailuja rakastava nainen, hän, joka oli rakastanut ja myöhemmin vihannut niitä, joita oli rakastanut, hän alkoi murehtia, hän vajosi intoiluun, joka virtasi, häneen kirkon taivaallisista ikkunoista; ja eräänä päivänä hän läksi Parisissa katolisen papin luo ja sanoi:
»Isä, minä tahdon rukoilla. Mieleni palaa teidän uskoonne. Tahdon kääntyä katolilaiseksi. Olen toivonut sitä jo kuukausia.»
Hän kääntyi katolilaiseksi ja nyt hän rukoili. Hän rukoili itsensä puolesta, mutta hän rukoili vieläkin enemmän äitinsä puolesta. Koko hänen kiihkeämielinen sielunsa suli rukouksessa tämän äidin puolesta, jota hän luultavasti ei koskaan enää saisi nähdä, mutta joka oli tuottanut hänelle kärsimystä ja jonka hän toivoi voivansa vapahtaa synnistä ja pelastaa liian hirveästä rangaistuksesta kuoleman jälkeen; tämän äidin puolesta, joka oli estänyt häntä, hänen isäänsä, puolustamasta itseään heittäytymällä hänen kaulaansa, kunnes toinen mies sai riistetyksi aseen hänen kädestään, kun hän tahtoi kostaa verenhimoisessa vimmassaan… Hän tiesi sen. Thérèse täti tiesi sen. Ja hän rukoili, hän rukoili alituisesti. Ei koskaan hän voinut liiaksi rukoilla taivaalta armoa.
»Äiti», sanoi Theo. »Kunnianarvoisa äiti kertoi, että menit tainnoksiin kappelissa. Ja ettet sinä syö.»
»Kyllä, kyllä minä syön», sanoi Thérèse täti pehmeästi ja hitaasti.
»Älä ole huolissasi, Theo.»
Halveksuminen poikaansa kohtaan nostatti katkeran hymyn hänen vanhoille huulilleen; hänen äänensä, kääntyessään hänen puoleensa, muuttui kylmäksi ja kovaksi, ikäänkuin tuo alati rukoileva nainen äkkiä olisi poikansa edessä muuttunut entiseksi naiseksi, joka oli rakastanut ja sittemmin vihannut poikansa isää, isää, joka ei ollut hänen miehensä.
»Kyllä minä syön», sanoi Thérèse täti. »Todellakin, minä syön aivan liiaksi. Nuo hyvät sisaret! He unohtavat joskus paastopäivämme; ja antavat minulle lihaa. Minä annan sen silloin köyhilleni… Kertokaa minulle; lapset, kertokaa minulle lisää Haagista. Minulla on vielä hiukan aikaa. Sitten minun täytyy mennä kappeliin… Rukoilen yhdessä sisarien kanssa.»
Ja hän kyseli jokaista, veljiä ja sisaria ja heidän lapsiaan:
»Minä rukoilen heidän kaikkien puolesta», sanoi hän. »Minä rukoilen teidänkin puolestanne, lapset.»
Hän kävi levottomaksi ja kuulosteli ääntä käytävästä. Theo antoi merkin
Lot'lle ja he nousivat.
»En minä teitä unohda», vakuutti Thérèse täti heille. »Lähettäkää minulle valokuvanne, teettehän sen?»
He lupasivat.
»Missä on sinun sisaresi, Charles?»
»Nizzassa, täti.»
»Lähetä minulle hänen valokuvansa. Minä rukoilen hänenkin puolestaan.
Hyvästi, lapset, hyvästi, rakkaat lapset!»
Hän sanoi hyvästi Lot'lle ja Ellylle ja läksi pois kuin unessa kiinnittämättä huomiota Theoon. Tämä kohautti olkapäitään. Litanian sävel kuului kappelista, suuresta suojasta vierashuoneen vastapäätä.
He kohtasivat kunnianarvoisen äidin käytävässä; hän oli menossa kappeliin.
»Miltä tätinne tuntui teidän mielestänne?» kuiskasi hän. »Kovin liioitetulta, eikö totta: niin, kovin liioiteltu hän on. Katsokaahan!…»
Hän kehotti Ellyä, Lot'ta ja Theoa kurkistamaan kappelin ovesta sisään.
Sisaret, polvistuneina rukoustuoleihinsa, lauloivat rukouksiaan.
Lattialla, tuolien välissä, makasi Thérèse täti pitkin pituuttaan,
kasvot käsien peitossa.
»Katsokaa!» sanoi kunnianarvoisa äiti rypistäen kulmakarvojaan. »Emme edes me tee tuolla tavoin. Se on turhaa. Se ei ole edes sopivaa. Minun täytyy puhua siitä herra johtajalle, jotta hän huomauttaisi siitä rouva van der Staffille. Varmasti puhun hänelle. Näkemiin, rouvani, näkemiin, hyvät herrat…»
Hän kumarsi kuin maailmannainen hymyillen ja levollisen arvokkaasti.
Sisar saattoi heidät portille ja päästi heidät ulos…
»Hoh!» huokasi Theo. »Olen täyttänyt taaskin pojan velvollisuudet muutamiksi kuukausiksi.»
»Minä en voisi sitä tehdä», mutisi Lot. »Aivan yksinkertaisesti en voisi.»
Elly ei sanonut mitään. Hänen silmänsä olivat selkosen selällään ja hän tuijotti eteensä. Hän ymmärsi, että ihminen saattoi uhrautua toisen tähden ja pyhittää elämänsä kutsumukselleen; ja vaikka hän käsittikin sen toisin, kun hänestä itsestään oli kysymys, niin ymmärsi hän sen sittenkin.
»Ja nyt me lähdemme syömään hummeria!» huudahti Theo.
Ja huutaessaan ajuria näytti siltä, kuin hänen lihava ruumiinsa olisi saanut uutta eloa vain sen johdosta, että hän hengitti jälleen raitista, vapaata ilmaa.