KYMMENES LUKU.
Kello soi: ja Ottilie kuiskasi:
»Luuletteko, että herra Lot ja neiti Elly tulevat?…»
»Ei», sanoi Anna katsoen ulos ikkunasta. »Herra Harold tulee.»
Ja hän läksi ulko-ovelle. Ottilie tuli eteiseen veljeään vastaan.
»Mitä kuuluu, Ottilie?» sanoi Harold Dercksz. »Eikö ketään ole äidin luona?»
»Ei. Tapasin herra Takman oven ulkopuolella. Katsohan, hän on nukahtanut. Minä odotan täällä kunnes hän herää.»
»Sitten minä menen sillä välin äidin luo.»
»Sinä näytät huonolta, Harold.»
»Niin. En ole hyvissä voimissa. Minulla on tuskia…»
»Missä?»
»Joka paikassa. Sydämessä, maksassa: kaikki on pahasti… Huomenna on siis suuri päivä, Ottilie?»
»Niin», sanoi Ottilie surullisena, »huomenna… He ovat niin välinpitämättömiä. Ei mitään juhlaa eikä kirkollista vihkimistä.»
»Lot pyysi minua todistajakseen.»
»Niin, sinä ja Steyn ja tohtori Roelofsz ja d'Herbourg Ellyn puolelta… Anton kieltäytyi…»
»Niin, Anton ei välitä sellaisesta.»
Hän astui hitaasti portaita ylös ja avasi oven. Seuranainen istui yhdessä vanhan naisen kanssa ja luki jotakin sanomalehdestä yksitoikkoisella äänellä. Hän nousi ylös tuoliltaan:
»Täällä on herra Harold, rouva.»
Hän poistui huoneesta; ja poika kumartui äitinsä puoleen ja suuteli häntä sirosti otsalle. Koska oli pimeä, niin vanhan naisen porsliinimaisia kasvoja töin tuskin saattoi erottaa ikkunaverhojen ja uudinten punertavassa hämärässä. Hän istui tuolillaan väljän pukunsa villalaskosten ympäröimänä, suoraselkäisenä kuin valtaistuimella; ja hänen laihat sormensa mustissa puolisormikkaissaan vapisivat hänen sylissään kuin hienot puikot. Äiti ja poika vaihtoivat keskenään muutamia harvoja sanoja, Harold Dercksz istuen vanhan rouvan vieressä, sillä ei kukaan koskaan käynyt istumaan ikkunan alla olevalle tuolille, joka oli varattu erikoisesti herra Takmalle: he puhuivat terveydestä ja ilmasta ja Ellyn ja Lot'n häistä seuraavana päivänä. Joskus tuskallinen ilme levisi Haroldin pergamentinkeltaisille kasvoille; hänen suunsa värähteli kuin kouristuksesta. Ja puhuessaan Lot'sta ja terveydestä ja ilmasta hän näki — niinkuin hän aina näki istuessaan täällä äitiä vastapäätä — Sen kulkevan silmiensä ohitse laahaten aavemaisia varjojaan tietä myöten kuivuneiden, rapisevien lehtien yli: Sen, mikä kulki niin hitaasti, että se tarvitsi vuosia päästäkseen askeleenkin eteenpäin, niin että hänestä lopulta tuntui, kuin se ei lainkaan olisi liikkunut, vaan että hän aina näkisi sen edessään, tuon koko elämän kestävän, tietä pitkin kulkevan saaton. Jutellessaan siinä terveydestä ja ilmasta ja Lot'sta, hän näki — niinkuin hän alituisesti näki istuessaan äitiä vastapäätä — tuon yhden ja saman, tuon hirvittävän tapauksen, Sen, mikä oli tapahtunut tuona rankkasateisena yönä yksinäisessä kesähuvilassa Tegalissa; ja hän kuuli hiljaisia ääniä: baboen kuiskavan äänen; Takman hermostuneen, vihaisen, kauhistuneen äänen; äitinsä nyyhkyttävän epätoivoisen äänen; ja näki itsensä kolmentoistavuotiaana poikana. Hän tiesi, että hän oli nähnyt ja kuullut. Hän yksin oli kuullut ja nähnyt. Koko elämänsä ajan — ja hän oli nyt vanha ja sairas mies — hän oli nähnyt Sen hitaasti liikkuvan silmiensä edessä; toiset eivät olleet nähneet mitään, eivät kuulleet mitään, eivät tienneet mitään… Eivätkö he tosiaankaan tienneet, eivätkö he olleet nähneet eikä kuulleet mitään? Usein hän kysyi sitä itseltään. Roelofsz oli varmaankin nähnyt haavan. Ja Roelofsz ei ollut koskaan puhunut mitään haavasta; päin vastoin hän oli kieltänyt, ettei sellaista ollut… Huhuja oli ollut liikkeellä, hämäriä huhuja naisesta, tikarinpistosta, verijäljistä: miten paljon huhuja olikaan ollut liikkeellä! Hänen isänsä oli hukkunut jokeen eräänä tukehduttavan kuumana yönä, jolloin hän oli lähtenyt puutarhaan hengittämään raitista ilmaa ja rankkasade oli yllättänyt hänet… Tuo tapahtuma, tuo hirveä tapahtuma kulki hiljalleen eteenpäin, askel askeleelta, katsoen häneen jäykin silmin. Miksikä he elivät kaikki niin vanhoiksi ja miksi Se katosi niin hitaasti?… Hän tiesi; hän oli tiennyt enemmänkin… huhujen johdosta, jotka olivat tulleet hänen korviinsa; sen johdosta mitä hän vaistomaisesti oli arvannut myöhempinä vuosina, kun hän ei ollut enää mikään lapsi: hänen isänsä oli kuullut ääniä ääniä vaimonsa huoneesta… Takman äänen, talon hyvän ystävän… Hänessä heräsi epäilyksiä: oliko hän oikeassa? Oliko se Takma? Takma se oli… Takma hänen vaimonsa huoneessa… Hän oli suuttunut. Tullut mustasukkaiseksi; hän näki punaista silmissään; hänen kätensä etsi asetta… Ei muuta asetta kuin tikari, kaunis koristettu tikari, lahja, jonka isä vasta edellisenä päivänä oli saanut prinssiltä… Hän hiipii vaimonsa huoneeseen… Tuolla … tuolla… hän kuulee heidän äänensä… He nauravat, he nauravat hiljaa… Hän heittäytyy ovea vasten; bambusalpa antaa myöten; hän hyökkää sisään… Kaksi miestä silmästä silmään naisen vuoksi… He taistelevat intohimoisesti kuin ihmiskunnan alkuaikoina… Takma on riistänyt tikarin Haroldin isältä… He eivät ole enää ihmisiä, ei miehiä, vaan koiras-eläimiä, jotka tappelevat naaraasta… Heidän punaiset aivonsa ja punaiset silmänsä eivät, näe muuta kuin omaa intohimoaan ja mustasukkaisuuttaan ja vihaansa… Hänen isänsä on kuolettavasti haavoittunut!… Mutta äitiään ei Harold Dercksz näe siinä lainkaan: hän ei näe häntä, hän ei tiedä, mitä hän tekee, millä tavalla hän käyttäytyi sinä aikana, kun nuo kaksi eläimellistä miestä tappelivat keskenään… Hän ei näe, mitä naaras teki: se ei koskaan selvinnyt hänen mielikuvittelussaan, niin usein kuin hän näkikin tuon tapahtuman liikkuvan ohitseen, joka kerta kun hän, vuosikausien kuluessa, aina uudestaan ja uudestaan istui äitinsä vieressä jutellen hänen kanssaan terveydestä ja ilmasta. Ja tänään tuo vaikutelma on kaikkea muuta voimakkaampi; ja hän kysyy vanhalta naiselta:
»Lukiko seuranainen sinulle sanomalehteä?»
»Luki.»
»Lukeeko hän hyvin?»
»Lukee kylläkin. Joskus vain hänen on vaikea valita mitä lukea.»
»Politiikka ei huvita sinua?»
»Sota kylläkin: se on hirveää, tuo ihmishenkien hukka.»
»Se on murhaa… suuressa asteikossa…»
»Niin, murhaa se on…»
»Lukeeko hän sinulle nurkkanovellia?»
»Ei, ei; minä en välitä siitä.»
»En minäkään.»
»Me olemme liian vanhat sellaiseen.»
»Niin, meillä vanhoilla ihmisillä on omat romaanimme…»
»Niin… Rauhallinen elämä on parasta…»
»Sinulla ei siis ole syytä syyttää itseäsi mistään…»
Harold Dercksz huomaa laihojen, läpikuultavien sormien vapisevan. Onko äidillä syytä syyttää itseään muusta kuin uskottomuudesta sitä miestä kohtaan, joka oli hänen aviopuolisonsa? Hän ei ole koskaan itse sitä nähnyt; ja kuitenkin Se aina ja alituisesti laahaa aavemaisia huntujaan kahisevien lehtien yli…
»Eikö hän lukenut tuosta murhasta?»
»Mistä murhasta?»
»Englannissa, naisesta, joka…»
»Ei, ei, hän ei koskaan lue minulle sellaisia asioita…» Äidin sanat kuuluivat miltei rukoukselta… Miten vanha hän on, miten vanha!… Hampaaton suu vapisee ja mutisee, sormet vavahtelevat kiihkeästi. Harold Dercksz tuntee syvää sääliä, hän, poika, joka tietää ja epäilee sitä, mitä hänen ei pitäisi tietää, siksi että hän tuntee äitinsä sielun, hänen tylsistyneen ja tunteettoman sielunsa, joka odottaa ruumiin kuolemaa, mutta joka kerran oli intohimoinen, kiihkeä, rakkautta uhkuva, kreolilais-sielu, joka saattoi hetkeksi unohtaa koko maailman ja itse elämän yhden ainoan hekuman… ja ehkä myös vihan hetken vuoksi! Harold Dercksz tietää, että äiti vihasi hänen isäänsä aluksi ihailtuaan häntä; että hän vihasi häntä siksi, että hänen intohimonsa häntä kohtaan oli palanut tuhaksi… Kaikki tuo oli selvinnyt hänelle vähitellen, vuosi vuodelta, kun hän ei enää ollut lapsi, vaan oli varttunut mieheksi ja ymmärsi ja muisteli entisiä aikoja ja yhdisti yhteen sen, minkä hän oli käsittänyt… Hän epäilee siksi, että hän tuntee äitinsä sielun. Mutta miten tylsistynyt tuo sielu nyt on; ja miten vanha hän on, miten vanha! Säälintunne pehmittää Harold Dercksz'in omaa sielua, vanha, vanha on sekin ja surullinen kaiken sen johdosta, mikä maailmassa on tapahtunut… surullinen äitinsä vuoksi… itsensä vuoksi, sillä hänkin on nyt vanha… Miten vanha äiti onkaan, miten vanha!… Sh, oi, sh: antaa hänen tulla vielä hiukkasta vanhemmaksi; sitten kaikki on ohitse ja Se on kadonnut! Aavemaisen hunnun viimeinen laskos on silloin kadonnut; viimeinen lehti tällä loppumattomalla, loppumattomalla tiellä on viimeisen kerran kahissut; ja vaikka huhu liitelikin kerran hämäränä ja valittaen puiden varjossa, niin ei se koskaan tullut äänekkääksi eikä syyttäväksi, eikä noiden puiden siimeksestä koskaan kukaan astunut esille eikä kädellään uhaten pysäyttänyt Sitä, joka synkkänä ja aavemaisena laahautui eteenpäin pitkää tietä myöten, vuoden toisensa jälkeen…