YHDEKSÄS LUKU.
Vanha Takma astui juuri sillan yli kasarmien: luona, jäykkänä ja suorana kaulaan saakka napitetussa päällystakissaan, varoen jokaista askeltaan ja nojautuen norsunluupäiseen keppiinsä, kun Ottilie Steyn de Weert, tullen toiselta puolelta, huomasi… hänet ja astui hänen luokseen:
»Hyvää päivää, herra Takma!»
»Kas, Ottilie, mitä kuuluu?… Oletko sinäkin menossa äidin luo?»
»Olen…»
»Satoi tänä aamuna ja pelkäsin, etten voisi mennä. Adèle oli pahoillaan, kun sittenkin läksin, mutta nyt on kaunis ilma, oikein kaunis…»
»Luulenpa että rupeaa sittenkin pian satamaan; eikä teillä ole sateensuojaa, herra Takma.»
»Minä inhoon sateensuojaa, lapseni: en käytä sellaista koskaan… Miltä se nyt tuntuisi, jos pitäisi kävellä katos päänsä päällä!»
Ottilie hymyili: hän tiesi, ettei vanhus voinut nojautua keppiinsä, jos hänellä oli sateenvarjo suojanaan. Mutta hän sanoi:
»No niin, jos alkaa sataa, niin saanko saattaa teidät kotiin?…
Nimittäin, jollette halua ajaa?»
»Ei, lapseni, ajopelit ovat vieläkin pahemmat kuin sateensuoja.»
Ottilie tiesi, ettei vanhus voinut sietää rattaiden tärinää.
»Ainoat ajopelit, joissa minä vielä ajan, ovat kai mustat vaunut. No niin, lapseni, jos sataa, niin saatat minut kotiin… ja nostat pienen katoksesi pääni yläpuolelle. Anna käsivartesi: pitelen sitä ilolla.»
Ottilie tarjosi käsivartensa; ja nyt kun Takma nojasi Ottilieen, hänen jäykät askeleensa muuttuivat epäsäännöllisiksi ja hän hoiperteli eteenpäin kuin hyvin vanha, vanha ukko…
»Miten hiljainen sinä olet, lapsi!»
»Minäkö, herra Takma?»
»Niin juuri.»
»Kaikkea te huomaattekin.»
»Kuulin heti äänestäsi, ettet ollut hyvällä mielellä.»
»Ehkäpä olin pahoillani… Nyt olemme perillä.»
Ottilie soitti vanhan rouva Dercksz'in ovikelloa: vanha Anna kiiruhti nopeasti avaamaan.
»Minä tahdon ensin hiukan hengähtää, Anna», sanoi vanha herra. »Hiukan vain hengähtää… pidän takkini päällä… ja hengähdän vain hiukan… arkihuoneessa.»
»Alkaa jo olla kylmä», sanoi vanha Anna. »Pian me rupeamme lämmittämään arkihuonetta. Rouva ei tule koskaan alas, mutta siellä on useasti odottajia; ja tohtori Roelofsz on hyvin arka kylmälle…»
»Älkää ruvetko liian aikaisin lämmittämään, älkää ruvetko liian aikaisin lämmittämään», sanoi vanha herra äreästi. »Lämpö on pahaksi meille vanhoille ihmisille…»
Hän kävi väsyneenä istumaan arkihuoneessa, nojaten molemmat kätensä norsunluupäistä keppiään vasten. Anna jätti heidät yksin.
»Kuulehan, lapseni, mikä on hätänä? Huoliako?»
»Hiukan… minä jään niin yksin… Häät ovat huomenna.»
»Niin, niin… huomenna ovat Lot'n ja Ellyn häät. No, he tulevat onnellisiksi.»
»Toivottavasti, aivan varmaan… Mutta minä…
»Miten niin?»
»Minä tulen onnettomaksi.»
»Mitä vielä!»
»Mitä minulla sitten enää on. Ei ainoatakaan lasta luonani. Joskus olen tuuminut lähteä Englantiin. Siellä minulla on John ja Hugh… ja Mary palaa kotiin Intiasta.»
»Niin, lapseni, kun me tulemme vanhoiksi, niin me jäämme yksin. Katsohan minua. Nyt kun Elly menee naimisiin, ei minulle jää ketään muuta kuin Adèle. Onneksi voin vielä liikkua ulkona… ja joskus nähdä äidin… ja… ja teidät kaikki… ja tohtori Roelofsz'in… Mutta jos olisin aivan avuton, niin mitä minulla silloin olisi?… Sinä, sinä olet vielä nuori.»
»Minäkö? Sanotteko minua nuoreksi?…»
»Niin, lapseni, etkö sinä ole nuori?…»
»Mutta, herra Takma, minä olen kuudenkymmenen vuoden vanha!»
»Oletko sinä kuudenkymmenen?… Oletko sinä kuudenkymmenen… Lapsi, väitätkö olevasi kuudenkymmenen vuoden vanha?»
Vanhus ponnisti aivojaan taistellen pilveä vastaan, joka sumensi hänen muistiaan. Ja hän jatkoi:
»Ei, sinä erehdyt aivan varmaan. Sinä et voi olla kuudenkymmenen vuoden vanha.»
»Olenpa niinkin, herra Takma: minä olen kuudenkymmenen-vuotias!»
»Oi, Lietje, lapseni, oletko todellakin… niin vanha?»
Hän ponnisti aivojaan… ja sulki silmänsä:
»Kuusikymmentä!» hän mutisi. »Enemmän kuin kuusikymmentä… enemmän kuin kuusikymmentä vuotta…»
»Ei, täsmälleen kuusikymmentä.»
»Niin, niin, kuusikymmentä! Oi, lapseni, oletko todellakin kuudenkymmenen vuoden vanha? Luulin, että olisit neljänkymmenen tai enintäin viidenkymmenen… minä uneksin… Vanhus uneksi… Kuusikymmentä! Enemmän kuin kuusikymmentä vuotta sitten!…»
Hän mutisi; Ottilie ei voinut käsittää, mitähän tarkoitti.
»Olitteko hiukan hajamielinen?»
»Milloin?» kysyi vanhus hätkähtäen.
»Juuri äsken.»
»Juuri äskenkö?…»
»Kun oletitte… että minä olisin neljänkymmenen vuoden vanha.»
»Mitä sinä sanot?»
»Kun te luulitte, että olisin neljänkymmenen vuoden vanha.»
»Niin, niin… kyllä minä kuulen mitä sinä sanot … Minä kuulen vielä erittäin hyvin… Minulla on aina ollut hyvä kuulo… liiankin hyvä… liian hyvä…»
»Hän on sekaisin», tuumi Ottilie Steyn. »Hän ei ole ollut sitä koskaan ennen.»
»Vai olet sinä kuudenkymmenen, lapsi!» sanoi vanhus tyynemmin, hilliten taas ääntään. »Niin, niin se kai onkin… Katsohan, me vanhat ihmiset, me, jotka olemme hyvin vanhat, pidämme teitä muita aina lapsina… ei suorastaan lapsina, mutta nuorina… te pysytte aina nuorina… Oi… mutta tekin tulette vanhoiksi!»
»Hyvinkin vanhoiksi! Ja sitten on niin vähän enää jäljellä.»
Ottilien ääni oli vielä entistään surullisempi.
»Tyttö rukka!» sanoi Takma. »Mutta sinun ei pidä riidellä niin paljon
Pauws'in… minä tarkoitan… minä tarkoitan Trevelleyn kanssa.»
»Steynin kanssa, te kai tarkoitatte.»
»Niin, minä tarkoitan Steynin kanssa… tietysti.»
»En voi sietää häntä.»
»Mutta ennen sinä siedit hyvinkin!»
»Oi… kun on rakastunut… silloin!»
»Niin, niin, sinä siedit häntä erinomaisesti yhteen aikaan!» sanoi vanhus itsepintaisesti. »Ja huomenna ovat siis häät?»
»Niin, huomenna.»
»En voi olla niissä läsnä: olen kovin pahoillani, mutta…»
»Niin, ne rasittaisivat teitä liiaksi… He tulevat pian sanomaan hyvästi isoäidille.»
»Se on kauniisti tehty.»
»Ei häistä tule mitään erikoista», sanoi Ottilie. »He ovat niin järkeviä. Ei niistä tule yhtään mitään, ei minkäänlaista juhlallisuutta. He eivät halua kirkollista vihkimistä.»
»Niin, se on nyt heidän päähänpistonsa», sanoi vanha mies välinpitämättömällä äänellä. »Minä en ymmärrä tuota, ettei 'tahdota kirkollista vihkimistä'; mutta he tietävät kai itse, mitä tekevät.»
»Ellyllä ei ole edes hääpukua; se on minusta niin typerää… Elly on todellakin hyvin vakava ollakseen niin nuori tyttö. En tahtoisi sillä tavalla mennä naimisiin, varsinkaan ensi kertaa. Mutta toisaalta, mitä hyötyä on kaikesta tuosta touhusta, niinkuin Lot sanoo? Sukulaiset ja ystävät eivät todellakaan pidä sillä väliä. Ja se maksaa vain.»
»Elly olisi voinut saada mitä ikänä hän vain olisi halunnut», sanoi vanha herra. »Päivälliset, tanssiaiset tai mitä muuta tahansa… Mutta hän kieltäytyi.»
»Niin, he ovat molemmat yhtä mieltä.»
»Ne ovat nyt heidän päähänpistojaan,» sanoi vanha mies välinpitämättömästi.
»Herra Takma…» sanoi Ottilie epäröiden.
»Niin, lapseni?»
»Tahtoisin kysyä teiltä jotain, vaan en uskalla…»
»Mitä sinä pelkäät, lapsi? Tarvitsetko jotakin?»
»En, en suorastaan, mutta…»
»Mutta mitä, lapsi?… Rahaako?»
Ottilie huokasi raskaasti.
»Minusta on niin kauheaa pyytää teiltä!… Olen hirveä… Mutta älkää sanoko koskaan Lot'lle, että pyydän joskus teiltä… Mutta, nähkääs, tahdon puhua teille suoraan, lähetin hiukan rahaa Hughille; ja nyt… ja nyt minä olen itse ilman… Jollette aina olisi ollut niin sanomattoman ystävällinen minulle, niin en koskaan uskaltaisi pyytää teiltä. Mutta te olette aina hemmotellut minua, niinkuin tiedätte… Niin, kyllä te sen tiedätte: minulla on aina ollut lämmin soppi teidän sydämessänne… Ja jollei teistä ole hirveää, että pyydän teiltä ja jos te voisitte… antaa minulle…»
»Paljonko tarvitset, lapseni?»
Ottilie vilkasi ovelle, nähdäkseen kuunteliko joku:
»Vain kolmesataa guldenia…»
»Tietysti, lapseni, tietysti. Tule luokseni huomenna, huomenna illalla… häitten jälkeen… Ja kun tarvitset jotakin, niin pyydä vain minulta. Pyydä vain huoleti… Voit pyytää milloin ikänä vain haluat…»
»Te olette niin hyvä minulle!…»
»Minä olen aina pitänyt sinusta niin paljon… siksi että pidän niin paljon äidistäsi… Pyydä sinä vain minulta, lapseni… pyydä aina kun mielesi tekee, mutta… ole järkevä… älä tee…»
»Mitä minun ei pidä tehdä, herra Takma?»
Vanhuksen puhe muuttui äkkiä epäselväksi:
»Älä tee… älä tee mitään ajattelematonta…»
»Mitä te tarkoitatte?…»
»Kuusikymmentä vuotta… kuusikymmentä vuotta sitten…»
Hän alkoi mutista; ja Ottilie näki hänen vaipuvan uneen istualtaan, kädet nojautuneina norsunluupäistä keppiä vasten.
Ottilie pelästyi ja hiipien varovaisesti ovelle, hän avasi sen ja huusi:
»Anna… Anna…»
»Mitä, rouva?»
»Tulkaa tänne… Katsokaahan… Herra Takma on nukahtanut… Parasta, että olemme hänen luonaan, kunnes hän herää, eikö totta?»
»Voi raukkaa!» sanoi palvelijatar säälivästi.
»Ei suinkaan hän ole…?» kysyi Ottilie pelästyneen lapsen äänellä.
Mutta Anna pudisti vakuuttavasti päätään. Vanha mies nukkui edelleen jäykkänä ja suorana tuolissaan, kädet nojautuneina keppiin.
Molemmat naiset istuivat ja odottivat.